III.
USERTI.
Seti nousi ojentaen käsiään.
"Se on lopussa", sanoi hän, "kuten kaikki loppuu, ja tällä kertaa minä olen siitä surullinen. Mitä nyt seuraa? Nukkuminen, luullakseni, johon kaikki päättyy, tai ehkä te haluatte sanoa, josta kaikki alkaa."
Hänen puhuessaan esiriput huoneen perällä vedettiin syrjään ja niiden takaa ilmestyi kamaripalvelija, Pambasa, pitäen kultapäistä keppiään vanhan tavan mukaan kädessään.
"Mikä nyt on, mies?" kysyi Seti. "Enkö saa edes illallista syödä rauhassa? Seis, ennen kuin vastaat, sano minulle, alkavatko vai loppuvatko tapahtumat nukkuessa? Oppinut Ana ja minä olemme erimielisiä tästä asiasta ja haluaisimme kuulla sinun viisauttasi. Pidä muistissa, Pambasa, että ennen kuin olemme syntyneet, meidän on täytynyt nukkua, koska emme muista mitään siitä ajasta. Ja sen jälkeen kun olemme kuolleet, varmasti näytämme nukkuvan, kuten jokainen, joka on katsellut muumiota, tietää. Ja nyt vastaa."
Kamaripalvelija tuijotti viinipulloon pöydällä, ikäänkuin epäillen isäntänsä juoneen liian paljon. Sitten hän sanoi kovalla, sotilaallisella äänellä:
"Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee tuoden tervehdyksiä ja kunnioitusta
Raan kuninkaalliselle pojalle."
"Tuleeko hän todellakin?" kysyi Seti. "Jos tulee, miksi sanot sen kolme kertaa? Ja kuka tulee?"
"Mahtava prinsessa, Egyptin perijätär, Faraon tytär, Teidän
Korkeutenne sisarpuoli, kuuluisa neito Userti."
"Anna hänen tulla sisälle. Ana, olkaa luonani. Jos väsytte, niin minä annan luvan ja voitte poistua. Orjat näyttävät teille makuusuojanne."
Pambasa meni ja heti ilmestyi väliverhojen takaa kuninkaallinen nainen komeasti puettuna. Häntä seurasi neljä naispalvelijaa, jotka vetäytyivät takaisin ovelta eivätkä olleet enää näkyvissä. Prinssi astui eteenpäin, otti naisen kädet omiinsa ja suuteli häntä otsalle. Sitten vetäytyi hän takaisin, jonka jälkeen molemmat seisoivat hetken katsellen toisiaan. Sillä aikaa kuin he näin viivyttelivät, tarkastelin minä häntä, joka oli tunnettu kautta maan nimellä "ihana kuninkaallinen Tytär", mutta jota en tähän asti ollut milloinkaan nähnyt. Totta puhuen en pidä häntä kauniina, mutta vaikka hänet olisi puettu talonpoikaiseen pukuun, olisin ollut varma siitä, että hän oli kuninkaallinen. Hänen kasvonsa olivat liian kovat, ollakseen ihanat ja mustat silmät, joissa oli harmaa vivahdus, olivat liian pienet. Myös hänen nenänsä oli liian terävä ja huulet liian ohuet. Todellakin, jollei olisi ollut sen alla siro- ja kaunismuotoinen vartalo, olisin varmaan luullut, että edessäni seisoi prinssi eikä prinsessa. Sillä monessa suhteessa hän oli velipuolensa Setin näköinen, vaikka hänen kasvoistaan puuttui hyväntahtoisuus; tai pikemmin molemmat muistuttivat isäänsä Meneptahia.
"Terve, sisar", sanoi hän, tarkastaen häntä hymyllä, jossa huomasin ivan pilkahduksen. "Purppuralla kirjaillut puvut, smaragdinen kaulakoriste ja kiiltävä kultakruunu, sormukset ja rintaneulat, kaikki paitsi ei valtikkaa — miksi olet niin kuninkaallisesti pukeutunut tullessasi tervehtimään niin vähäpätöistä henkilöä kuin rakastavaa veljeäsi? Tulet kuin auringonpaiste erakon pimeään majaan ja lumoat erakkoparan tai oikeammin erakot", ja hän osoitti minua.
"Lopeta ivasi, Seti", vastasi hän kovalla, ankaralla äänellä. "Käytän näitä koristeita, koska ne miellyttävät minua. Olen myös syönyt illallista isämme kanssa, ja niiden, jotka istuvat Faraon pöydässä, tulee olla puettuina sopivasti, vaikka olen huomannut, että sinä toisinaan ajattelet toisin."
"Epäilemättä. Uskon, että hyvä jumala, meidän hurskas isämme, on hyvinvoipa tänä iltana, koska poistuit hänen luotaan näin aikaisin."
"Lähdin sieltä siksi, että hän lähetti minut tuomaan sanaa sinulle." Hän pysähtyi katsoen terävästi minuun ja kysyi: "Kuka on tuo mies? En tunne häntä?"
"Se on vahinko, Userti, mutta vahinko, jonka voi korjata. Hänen nimensä on Ana, kirjanoppinut, joka sepittää ihmeellisiä kertomuksia. Niiden lukeminen tekisi hyvää sinulle, joka liian paljon ajattelet elämän ulkonaista arvoa. Hän on Memphiksestä, ja hänen isänsä nimi oli — unohdin sen, Ana, mikä oli isänne nimi?"
"Se on liian halpa kuninkaallisten kuultavaksi, prinssi", vastasin, "mutta isoisäni oli runoilija Pentaur, joka kirjoitti mahtavan Rameseksen urotöistä."
"Todellako? Miksi ette ole sitä ennen kertonut minulle? Saisitte jälkeläisenä linnasta eläkkeen, jos voitte sen kiskoa ulos Nehesiltä. Niin, Userti, hänen isoisänsä nimi oli Pentaur, jonka kuolemattomia runoja olet epäilemättä lukenut temppelin seiniltä, jossa isoisämme tarkasti saattoi ne julkisuuteen."
"Olen — ikävä kyllä — ja pidin niitä tyhjänpäiväisinä, kerskailevina loruina", vastasi hän kylmästi.
"Ollakseni rehellinen, jos Ana antaa minulle anteeksi, sanon minä samaten. Voin todistaa sinulle, että hänen omat kertomuksensa ovat paljon paremmat. Ana ystävä, tämä on sisareni Userti, isäni tytär, vaikka äiti ei meillä ole sama."
"Pyydän sinua, Seti, anna minulle kuuluvat arvonimeni puhuessasi minusta kirjanoppineille ja muille palvelijoillesi."
"Anteeksi, Userti. Ana, tämä on Egyptin ensimmäinen nainen, kuninkaallinen prinsessa, kahden maan prinsessa, Amonin jalo papitar, jumalien suosikki, näennäisen perillisen sisarpuoli, Hathorin tytär, rakkauden lootus-kukka, kuningatar — Userti, kenen kuningattareksi tahdot tulla? Oletteko pannut mieleenne? Omasta puolestani en tiedä ketään hänen arvoistaan kauneudessa, hyvyydessä, viisaudessa ja — mitä lisäisin — suloisuudessa, niin, suloisuudessa."
"Seti", sanoi hän polkien jalkaansa, "jos sinua miellyttää tehdä minusta pilkkaa vieraan edessä, niin luulen, että minun täytyy tehdä ehdotus. Lähetä hänet pois, tahtoisin puhua kanssasi."
"Tehdä pilkkaa sinusta! Oi, minulla on kova kohtalo. Kun totuus pursuaa ulos sydämeni syvyydestä, sanotaan minusta, että ivaan, ja kun ivaan, sanovat kaikki — hän puhuu totta. Istu, sisar, ja puhu vapaasti. Tämä Ana on valantehnyt ystäväni, joka pelasti elämäni äsken, mistä työstä hänestä kenties pitäisi tulla viholliseni. Hänen muistinsa on myös oivallinen, ja hän tahtoo muistaa, mitä sanot, ja kirjoittaa sen jälkeenpäin paperille, siinä tapauksessa, että minä unohtaisin. Sentähden, luvallasi, pyydän häntä jäämään tänne."
"Prinssi", keskeytin minä, "pyydän luvan mennä."
"Sihteeri", hän vastasi äänessään käskevä sävy, "pyydän teitä muistamaan, missä olette."
Silloin istuuduin lattialle kirjanoppineiden tavan mukaan, arvelematta, ja prinsessa istahti sohvalle pöydän päähän, mutta Seti jäi seisomaan. Sitten sanoi prinsessa:
"Koska on tahtosi, veli, että kerron salaisuuksia muiden kuullen kuin sinun, niin tottelen. Kuitenkin" — tässä katsoi hän minuun vihaisesti — "puhukaamme varovasti. Veljeni, Faraolle ilmoitettiin, kun söimme yhdessä, että täällä on meteli kaupungissa. Ja hänelle kerrottiin, että erään mitättömän israelilaisen tähden annoit mestata yhden hänen upseerinsa, jonka jälkeen syntyi rähinä, joka yhä jatkuu."
"Kummallista, että totuus on tullut Faraon korviin niin nopeasti. Jos, sisareni, olisin kuullut sen kolmen kuukauden kuluttua, olisin saattanut uskoa puheesi — melkein."
"Sinä siis mestautit upseerin?"
"Niin tein. Mestautin hänet kaksi tuntia sitten."
"Farao tahtoo tiedon syistä."
"Faraolla", vastasi Seti, "ei ole mitään valtaa vaatia tilille pohjoisen Taniksen tuomaria ja maaherraa."
"Erehdyt, Seti. Faraolla on kaikki valta."
"Ei, sisko. Farao on vaan yksi mies miljoonien muiden joukossa, ja vaikka hän puhuu, on se noiden toisten henki, joka ohjaa hänen kieltään. Ja sen hengen yläpuolella on vielä suurempi henki, joka päättää heidän ajatuksensa määrän, josta me emme tiedä mitään."
"En ymmärrä, Seti."
"En koskaan luullutkaan, että ymmärtäisit, Userti, mutta kun sinulla on sopivaa aikaa, pyydä Anaa tässä selvittämään sinulle asian. Olen varma, että hän ymmärtää."
"Oh! Olen jo sietänyt tarpeeksi", huudahti Userti nousten. "Pane Faraon käsky mieleesi, prinssi Seti. Se on, että tulet hänen luokseen huomenna isoon neuvostoon, tuntia ennen puoltapäivää, keskustelemaan hänen kanssaan tästä israelilaisten orjien kysymyksestä ja upseerista, jonka niin mielelläsi tapoit. Tulin puhuakseni sinulle myös muista asioista, mutta koska ne oli tarkoitettu ainoastaan sinulle, voi ne jättää sopivampaan tilaisuuteen. Hyvästi, veli."
"Mitä, menetkö näin pian, sisar? Aioin kertoa sinulle kertomuksen noista israelilaisista ja erityisesti neidosta, jonka nimi on — mikä hänen nimensä onkaan, Ana?"
"Merapi, Israelin kuu, prinssi", vastasin huokaisten.
"Merapi nimisestä neidosta, Israelin kuusta, luultavasti suloisimmasta, mitä koskaan olen nähnyt, jonka isän upseeri murhasi nähteni."
"Siis siinä asiassa on nainen? Hyvä, minä arvasin sen."
"Missä asiassa sitten ei ole naista, Userti, vieläpä Faraon ilmoituksessakin? Hyvää yötä sinulle, oi sisar ja kahden maan hallitsijatar, ja anna anteeksi minulle — kruunusi on vähän vinossa."
Viimein hän oli mennyt, ja minä nousin, pyyhkäisten viittani liepeellä otsaani, ja katsoin prinssiin, joka seisoi tulen edessä nauraen hiljaa.
"Kirjoittakaa muistiin tämä keskustelu, Ana", hän sanoi, "siinä on enemmän kuin miltä kuulostaa."
"En tarvitse mitään muistiinpanoja, prinssi", vastasin, "jokainen sana on poltettu mieleeni kuin kuuma rauta syöpyy puuhun. Ja syystä kyllä, sillä nyt hänen Korkeutensa vihaa minua koko ikänsä."
"Paljon parempi niin, Ana, kuin että hän teeskentelisi pitävänsä teistä, jota ei hän koskaan tekisi, niin kauan kuin olette minun ystäväni. Naiset usein kunnioittavat niitä, joita vihaavat, mutta varokoon ne, joita he teeskentelevät rakastavansa. Tulee aika, jolloin teistä vielä tulee Usertin uskotuin neuvonantaja."
Minä, Ana, kirjanoppinut, tahdon sanoa tässä, että myöhemmin, kun tämä sama kuningatar oli Farao Saptahin puolisona, tuli minusta hänen uskotuin neuvonantajansa. Sitä paitsi niihin aikoihin, niin, ja vielä kuolemansa lähellä, hän vannoi, että siitä hetkestä kun hänen silmänsä ensiksi minut näkivät, oli hän tiennyt minun olevan rehellinen mies, ja piti minua kunniassa eikä minään omanvoiton pyytäjänä. Luulen, että hän tarkoitti mitä sanoi, ollen unohtanut sen, että kerran piti minua vihollisenaan. Sellainen en kuitenkaan koskaan ollut minä, joka aina pidin häntä arvossa ja kunniassa, kuten ainakin suurta hallitsijatarta, joka rakasti maataan, vaikka ei toisinaan ollutkaan viisas. Mutta kun en voinut edeltäpäin nähdä näitä asioita tuona yönä kauan sitten, tuijotin prinssiin ja sanoin: "Oi! miksi ette sallinut minun poistua, kuten teidän Korkeutenne sanoi aluksi? Aikaisemmin tai myöhemmin minun pääni saa maksaa hinnan tästä yöstä."
"Silloin hänen täytyy ottaa myös minun pääni. Kuulkaa, Ana. Pidin teidät täällä, en kiusatakseni prinsessaa enkä teitä, vaan tärkeästä syystä. Tiedätte, että on tapana Egyptin kuninkaallisen hallitsijasuvun hallitsijoilla, tai niillä, jotka tahtovat tulla hallitsijoiksi, naida lähin sukulainen järjestyksessä, että veri pysyisi puhtaana."
"Niin, prinssi, eikä ainoastaan kuninkaallisten keskuudessa. Minun mielestäni se on kehno tapa."
"Niin minustakin, koska suku, jossa sitä noudatetaan, muuttuu yhä heikommaksi ruumiiltaan ja mieleltään; olkoon miten tahansa, mutta isäni ei ole sama kuin hänen isänsä oli enkä minä ole sellainen kuin minun isäni."
"Myöskin, prinssi, on vaikeata yhdistää sisaren ja puolison rakkautta."
"Hyvin vaikeata, Ana, niin vaikeata, että, kun on tehty yritys, molemmat ovat halukkaita katoamaan. Niin, meidän äitimme olivat uskollisia kuninkaallisia puolisoja, vaikka hänen kuoli ennenkuin isäni nai minun äitini. Nyt Farao tahtoo, että minun olisi naitava sisarpuoleni, Userti, ja mikä pahinta, hän itse haluaa sitä myös. Sitä paitsi kansa vaatii sitä, sillä se pelkää sekaannusta edellämainitussa asiassa Egyptissä, jos me, jotka olemme ainoat syntyneet todella kuninkaallisesta suvusta, pysymme erillämme ja hän ottaa toisen miehen ja minä toisen puolison. Sillä se uskoo, että ken tahansa, jota sanotaan mahtavan Usertin puolisoksi, tulee kerran hallitsemaan maata."
"Miksi prinsessa toivoo sitä — päästäkseen kuningattareksiko?"
"Juuri siksi, Ana; mutta jos hän naisi serkkuni Amenmeseksen, Faraon vanhemman veljen Khaemuaksen pojan, tulisi hänestä kuitenkin kuningatar, jos minä katsoisin parhaaksi astua syrjään, jota en suinkaan tekisi vastahakoisesti."
"Sallisiko Egypti sen, prinssi?"
"En tiedä. Eikä ole väliäkään, koska prinsessa vihaa Amenmesesta, joka on vaativainen ja kunnianhimoinen eikä välitä ollenkaan hänestä. Sitä paitsi hän on jo naimisissa."
"Eikö ole ketään muuta kuninkaallista, jonka hän ottaisi, prinssi?"
"Ei ketään. Hän haluaa ainoastaan minut."
"Miksi, prinssi?"
"Vanhan tavan vuoksi, jota hän jumaloi. Myöskin koska hän tuntee minut hyvin, ja on hänen makunsa mukaista rakastua minuun, jonka hän uskoo olevan hiljainen uneksija, jota hän voi hallita. Viimeksi, koska minä olen kruunun laillinen perillinen ja ilman minua, hän tuumii, ei hän koskaan voisi olla varma valtaistuimestaan, varsinkin jos minä naisin toisen naisen, josta hän tulisi mustasukkaiseksi. Valtaistuinta hän haluaa, eikä prinssi Setiä, velipuoltaan, jonka hän kyllä ottaa sen mukana aviomiehekseen, kuten Farao määrää hänet tekemään. Rakkaudella ei ole mitään sijaa Usertin sydämessä, Ana, mikä tekee hänet sitä vaarallisemmaksi, sillä mitä hän ajaa takaa kylmällä, viekkaalla sydämellä, sen hän varmasti, tahtoo saavuttaa."
"Silloinhan näyttää siltä, prinssi, että teidän ympärillenne on rakennettu häkki. Kaikesta päättäen on se hyvin komea häkki ja tehty kullasta."
"Saattaa olla, Ana, mutta ei kuitenkaan sellainen, jossa minä tahtoisin elää. Mutta, lukuunottamatta kuolemaa, miten voin päästä karkuun kolminkertaisista kahleista, Faraon, Egyptin ja Usertin tahdosta? Oh!" jatkoi hän äänellä, jossa oli sekä surua että kiivautta, "tämä on asia, jossa tahtoisin itse määrätä, minä, jonka kaikessa täytyy olla orjana. Minä en saa valita!"
"Onko teillä kenties joku toinen nainen, prinssi?"
"Ei ketään! Hathorin nimessä, ei ketään — en ainakaan luule. Kuitenkin tahtoisin olla vapaa etsimään sellaista ja löydettyäni ottamaan hänet omakseni, vaikka hän olisi vain kalastajatyttö."
"Egyptin kuninkailla voi olla suuri hovikunta, prinssi."
"Tiedän sen. Täällä on ainakin parikymmentä, joita minun tulisi sanoa tädeiksi ja sediksi? Luulen, että isoisäni Rameses siunasi Egyptiä melkein kolmellasadalla lapsella. Ja hän oli viisas tehdessään siten, sillä silloin voi hän olla varma, että niin kauan kuin maailma kestää, täällä virtaa sitä verta, joka kerran on ollut hänen."
"Mutta mitä se hyödyttää häntä, prinssi? Joidenkuiden täytyy saada aikaan maailman kansat, mutta mitä se merkitsee, ketä he ovat olleet?"
"Ei yhtään mitään, Ana, sitten kuin he ovat syntyneet hyvän tai pahan onnen sallimasta. Sentähden, miksi puhua suurista hovikunnista? Vaikka, sanottakoon mitä tahansa, minä etsin kuningattaren, joka hallitsee sydämessäni yhtä hyvin kuin valtaistuimellani, en tahdo suurta hovikuntaa, Ana. Oi, olen väsynyt. Pambasa, tule tänne ja johda sihteerini, Ana, vapaaseen huoneeseen, joka on minun huoneeni vieressä, kirjailtuun huoneeseen, joka on pohjoiseen päin. Ja käske orjieni totella kaikkia hänen toiveitaan yhtä kuuliaisesti kuin minun."
"Miksi sanoitte minulle olevanne kirjanoppinut, teidän ylhäisyytenne,
Ana?" kysyi Pambasa johtaessaan minut ihanaan makuusuojaani.
"Koska se on minun ammattini, kamariherra." Hän katsoi minuun pudistaen suurta päätään, kunnes pitkä, valkea parta heilahteli hänen rinnallaan kuin temppelin lippu heikossa iltatuulessa, ja vastasi:
"Te ette ole kirjanoppinut, te olette suuri loihtija, joka voitte yhdessä hetkessä voittaa hänen Korkeutensa rakkauden ja ihailun, jota toiset eivät voi tehdä Niilin kahden nousun väliajalla. Jos olisitte sanonut sen heti, niin teitä olisi toisella lailla kohdeltu tuolla odotushuoneessa. Antakaa minulle sentähden anteeksi, mitä tein tietämättömyydessä, ja teidän ylhäisyytenne, pyydän teitä, olkaa hyvä älkääkä poistuko yöllä, etten saisi vastata siitä jalkapuissa."
Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta, muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin, saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa, jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita. Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot. Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia, parrattomia pappeja.
Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen, lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin, kuten lepakot hautaholveissa.
Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa, josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:
"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme voineet lukea sitä yhdessä."
"Kerronko sen juonen teille, prinssi?"
"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä, vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te tunnette hänet, eikö totta?"
Pudistin päätäni.
"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."
"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."
"Sen voivat kaikki nähdä, Ana. Mitä muuta?"
"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."
"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi voittaa?"
Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme, sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.
"Terve, prinssi."
Seti kääntyi, katsoi häneen ja vastasi:
"Terve, Bakenkhonsu. Kuinka on mahdollista, että olette vielä elossa?
Kun lähdimme Thebeen, olin varma —"
"Että palatessanne löytäisitte minut hautakammiostani. Ei niin, prinssi, minä se olen näkevä teidät haudassanne ja toiset istumassa Faraon valtaistuimella. Miksi ei? Hah! ha! Miksi ei, ottaen huomioon, että olen vasta sataseitsemän vuotta, minä, joka muistan Rameses ensimmäisen ja olen poikana leikkinyt hänen pojanpoikansa, teidän isoisänne, kanssa? Miksi en saisi, prinssi, hyväilläkseni teidän pojanpoikaanne — jos jumalat lahjoittaisivat sellaisen teille, jolla ei ole vielä puolisoa eikä lasta?"
"Koska kyllästyisitte elämään, Bakenkhonsu, kuten minä jo olen, ja jumalat eivät suo teidän viipyvän."
"Jumalat voivat vielä hetken tulla toimeen ilman minua, prinssi, kuin niin monet joukottain kokoontuvat heidän pöytäänsä. Ainakin on heidän toivonsa, että joku hyvä pappi jäisi Egyptiin. Taikuri Kii kertoi minulle niin juuri tänä aamuna. Hänelle ilmoitettiin se suoraan taivaasta viime yönä unessa."
"Miksi olette ollut Kiin luona?" kysyi Seti katsoen häneen terävästi. "Minä olisin luullut, että kuuluen eri lahkoihin, olisitte vihanneet toisianne."
"Ei sillä lailla, prinssi. Päinvastoin, me laskemme yhteen molempien mielipiteet; tarkoitan, tutkien ja selittäen toistemme näkyjä, joista molemmat olemme niin hämmentyneitä juuri nyt. Onko tämä nuori mies kirjanoppinut Memphiksestä?"
"On, ja minun ystäväni. Hänen isoisänsä oli runoilija Pentaur."
"Todellakin. Minä tunsin Pentaurin hyvin. Usein on hän lukenut minut nukuksiin pitkillä runoillaan, jotka kasvoivat kuin järeä heinä syvässä, mutta puolikuivassa maassa. Oletteko varma, nuori mies, että Pentaur oli isoisänne? Ette ole hänen näköisensä. Aivan erilaisen miehen jälkeläinen, ja te tiedätte, että se on syy, johon otamme naisen sanan takuuksi."
Seti purskahti nauruun ja minä katsoin vanhaa pappia vihaisesti, vaikka nyt johtuikin mieleeni isäni alituiset sanat, että hänen äitinsä oli suurin valehtelija Egyptissä.
"No, jääköön se", jatkoi Bakenkhonsu, "kunnes saamme selville totuuden Thothin edessä. Kii puhui teistä, nuori mies. En ollut oikein tarkkaavainen häntä kohtaan, mutta se oli jostakin äkkinäisestä uskollisuuden valasta, teidän ja prinssin välisestä ystävyydestä. Siinä kertomuksessa oli lisäksi pikari, alabasteripikari, joka näytti minusta tutulta. Kii sanoi, että se särjettiin!"
Seti tuijotti hämmästyneenä ja minä sanoin närkästyneenä:
"Mitä te tiedätte tuosta pikarista? Missä olitte piilossa, pappi?"
"Oh, sieluissanne, luullakseni", hän vastasi uneksien, "tai oikeammin Kii oli. Mutta minä en tiedä mitään, enkä ole utelias. Jos olisitte särkeneet pikarin jonkun naisen kanssa, olisi siitä ollut enemmän huvia, vieläpä vanhalle miehellekin. Olkaa hyvä ja vastatkaa prinssin kysymykseen, hänkö vai serkkunsa Amenmeses voittaa viimein, sillä siinä asiassa sekä Kii että minä olemme uteliaita."
"Olenko minä mikään tietäjä", aloin taas vieläkin vihaisemmin, "että voisin nähdä tulevaisuuteen?"
"Minä luulen niin, mutta juuri sen tahdon nähdä."
Hän nilkutti luokseni, pani luisen kätensä käsivarrelleni ja sanoi käskevällä äänellä:
"Katsokaa nyt valtaistuimeen ja kertokaa, mitä näette siellä."
Tottelin häntä, koska minun täytyi, tuijottaen tyhjään valtaistuimeen salin toisessa päässä. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näkyi olentoja liikkuvan sen ympärillä. Näiden joukosta tuli näkyviin kreivi Amenmeseksen haamu. Hän istuutui valtaistuimelle, katsellen ylpeästi ympärilleen, ja minä huomasin, ettei hän ollut enään puettu, kuten prinssi, vaan kuin Farao itse. Äkkiä ilmestyi koukkunenäinen mies, joka veti hänet istuimeltaan. Hän putosi, kuten minä luulin, veteen, koska näytti pirskuvan hänen ympärillään. Nyt ilmestyi prinssi Seti astuen valtaistuimelle, jonne hänet talutti nainen, josta en voinut nähdä muuta kuin selän. Näin Setin varmasti kantavan kaksinkertaista kruunua ja pitävän kädessään valtikkaa. Hän haihtui myös pois, ja tuli muita, joita en tuntenut, vaikka luullakseni eräs niistä muistutti prinsessa Usertia.
Nyt oli kaikki kadonnut, ja minä kerroin Bakenkhonsulle kaikki, mitä olin nähnyt, kuten mies lumotussa unessa, ei omasta tahdostaan. Äkkiä heräsin ja nauroin hulluudelleni. Mutta nuo kaksi eivät nauraneet, he katsoivat minuun hyvin totisina.
"Tiesinhän, että olitte tietäjä", sanoi vanha pappi, "tai oikeastaan Kii tiesi. En voinut kuitenkaan oikein uskoa Kiitä, koska hän sanoi, että se nuori henkilö, jonka löytäisin täältä tänä aamuna prinssin kanssa, rakastaa häntä koko sydämestään. Ja ainoastaan nainenhan rakastaa kaikesta sydämestään, eikö totta? Niin ainakin maailma uskoo. No, tahdon puhua asiasta Kiin kanssa. Hush! Farao tulee!"
Hänen vielä puhuessaan kohosi huuto:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"