IV.
KIHLAUS HOVISSA.
"Elämä! Veri! Voima!" toisti jokainen suuressa salissa, heittäytyen polvilleen ja painaen otsansa maahan. Vieläpä prinssi ja vanha Bakenkhonsukin heittäytyivät maahan, kuten jumalan läsnäollessa. Ja todellakin, Farao Meneptah, kulkien salin toisessa päässä olevan aurinkoisen paikan läpi, kantaen päässään kaksinkertaista kruunua ja puettuna kuninkaalliseen pukuun ja koristuksiin, näytti jumalalta, jona Egyptin kansan joukot pitivätkin häntä. Hän oli vanha mies vuosien ja huolten uurtamine kasvoineen, mutta hänen olennostaan näytti virtaavan majesteettisuus.
Hänen mukanaan, askel pari takana päin, seurasi visiiri Nehesi, ryppyinen, pergamenttikasvoinen upseeri, jonka viekkaat silmät vilkuivat ympäri, ja ylipappi Roy, kamariherra Hora, Merany kuninkaan käsien pesijä, Yny yksityiskirjuri ja paljon muita, joita Bakenkhonsu nimitteli minulle heidän ilmestyessään. Sitten siellä oli viuhkan kantajia ja loistava joukko ylimyksiä, joita sanottiin "Kuninkaan seurueeksi", ja ylimmäisiä juomanlaskijoita, enkä tiedä keitä kaikkia. Ja näiden jälkeen tuli vartijajoukkoja keihäineen ja kypäreineen, jotka välkkyivät kuin kulta, ja mustia miekkailijoita Keshin eteläisistä maakunnista.
Ainoastaan yksi nainen seurasi hänen majesteettiaan, kävellen yksinään heti hänen jäljessään, visiirin ja ylipapin edellä. Se oli kuninkaallinen tytär, prinsessa Userti, joka näytti mielestäni komeammalta ja loistavammalta kuin kukaan siellä, vaikka hiukan kalpealta ja levottomalta.
Farao tuli valtaistuimen portaitten luo. Visiiri ja ylimmäinen pappi aikoivat auttaa häntä niitä ylös, sillä hän oli heikko vanhuudesta. Hän viittasi heidät pois ja nyökäten tyttärelleen nojasi kättään tämän olkapäätä vastaan ja hänen avullaan nousi valtaistuimelle. Minun mielestäni sillä oli tarkoituksensa. Oli, kuin tahtoisi hän näyttää koko hoviseuralle, että tämä prinsessa oli Egyptin tuki.
Hetken hän seisoi hiljaa, ja Userti istuutui ylimmälle portaalle nojaten leukaansa jalokivillä koristettua kättään vasten. Siinä seisoi Farao tarkastaen ympäristöään. Hän kohotti valtikkansa ja kaikki nousivat seisoalleen, sadat ja taas sadat ympäri salia. Heidän vaatteensa kahisivat heidän noustessaan kuin lehdet äkkinäisessä tuulessa. Farao istuutui, ja vielä kerran kohosi joka suusta kuninkaallinen tervehdys, joka kuului yksinomaan hallitsijoille:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"
Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuulin hänen sanovan luullakseni prinsessalle:
"Näen Amenmeseksen ja muut sukulaisemme, mutta missä on poikani Seti,
Egyptin prinssi?"
"Epäilemättä jossakin käytävässä odottaen meitä. Veljeni ei rakasta juhlamenoja", vastasi Userti.
Silloin astui prinssi esille vähän huokaisten. Häntä seurasi Bakenkhonsu ja minä sekä vähän matkan päässä hänen huonekuntansa muita jäseniä. Hänen kulkiessaan läpi pitkän salin vetäytyivät kaikki sivulle ja tervehtivät häntä syvään kumartaen. Saavuttuaan valtaistuimen luo polvistui hän sanoen:
"Terve, oi kuningas ja isä!"
"Terve sinulle, oi prinssi ja poika! Istu", vastasi Meneptah.
Seti istui tuolille, joka oli häntä varten varattu valtaistuimen juurella. Toiseen tuoliin vasemmalle, mutta kauempana valtaistuimesta, istuutui Amenmeses. Prinssin viittauksesta asetuin minä hänen tuolinsa taakse.
Oikeuden tavalliset menot alkoivat. Ovenvartijan viittauksesta ilmestyi kaikenlaista väkeä yksitellen, tuoden sisään anomuksia kirjoitettuina kokoon käärittyihin papyruskääröihin, jotka visiiri Nehesi otti ja heitti nahkapussiin, jota musta orja piteli. Samalla tavalla — joten tämä oli ainoastaan ulkonainen toimitus — annettiin vastaus pyyntöön anojalle, joka kosketti otsaansa paperilla, mikä kenties merkitsi hänelle jotakin, ja kumartuen lähti pois saadakseen tietää kohtalonsa. Sitten tuli sheikkejä, erämaan heimojen päälliköitä, ja Syrian linnoitusten päällysmiehiä ja matkustajia, joita viholliset olivat hätyyttäneet ja vieläpä talonpoikiakin, jotka olivat joutuneet kärsimään upseerien väkivaltaisuudesta, kaikki esittäen pyyntöjään. Kaikki nämä hartaat anomukset kirjoitti kirjuri muistiin, sillä aikaa kuin visiiri ja neuvonantajat antoivat toisille vastauksia. Mutta Farao ei sanonut vielä mitään. Hän istui äänettömänä komealla norsunluisella ja kultaisella valtaistuimellaan, niinkuin kivinen jumala alttarin yläpuolella, tuijottaen ohi suuren salin ja läpi avonaisten ovien kuin tahtoisi lukea tuolta taivaan salaisuudet.
"Kerroin teille, että hovit ovat väsyttäviä, Ana ystävä", kuiskasi prinssi kääntämättä päätään. "Ettekö jo ala toivoa, että olisitte Memphiksessä kirjoittamassa kertomuksia?"
Ennenkuin ehdin vastata joku liike salin toisessa päässä olevassa väentungoksessa veti prinssin ja meidän kaikkien huomion puoleensa. Katsoessani sinne näin pitkän parrakkaan miehen tulevan kohti valtaistuinta. Hän oli jo vanha, vaikka musta tukka oli ainoastaan paikoittain harmaantunut. Hän oli puettu valkeaan liinapukuun, jonka päällä riippui nahkaviitta, sellainen, jota paimenet käyttävät, ja kädessä hänellä oli pitkä orapihlajainen sauva. Hänen kasvonsa olivat komeat ja miellyttävät, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät kuin tuli. Hän astui hitaasti, katsomatta oikealle ja vasemmalle, ja väkijoukko teki tietä hänelle kuin olisi hän ollut prinssi. Ja todellakin, ihmiset näyttivät pelkäävän häntä enemmän kuin ketään prinssiä, koska he pelosta vetäytyivät taaksepäin, kun hän tuli. Eikä hän ollut yksin, sillä hänen jäljessään tuli toinen mies, aivan samannäköinen, mutta kuten minä arvelin, vielä vanhempi, sillä hänen partansa, joka riippui vyötäisille asti, oli lumivalkea kuten hiuksetkin. Hän oli myöskin puettu lampaannahkaiseen viittaan ja piti kädessään sauvaa. Ihmisjoukosta kuului kuisketta, joka kertoi:
"Israelilaisten profeetat! Israelilaisten profeetat!"
Nuo kaksi seisoivat valtaistuimen edessä ja katselivat Faraota tekemättä yhtään kumarrusta. Farao katseli heitä ja oli ääneti. Kauan aikaa he seisoivat noin mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa, mutta Farao ei tahtonut puhua, eikä kukaan hänen päällikkönsä näyttänyt uskaltavan avata suutaan. Viimein ensimmäinen profeetta puhui selvällä, kylmällä äänellä, kuten voittajan voitetulle.
"Te tunnette minut, Farao, ja asiani."
"Tunnen teidät", vastasi Farao hitaasti, "niin hyvin kuin voin, koska leikimme yhdessä pieninä ollessamme. Te olette tuo hebrealainen, jonka sisareni, hän joka lepää Osiriksen luona, otti kuin omaksi pojakseen, antaen teille nimen, joka merkitsee 'esille vedetty', koska hän löysi teidät Niilin kaislojen seasta. Niin, minä tunnen teidät ja veljenne myös, mutta asiaanne en tiedä."
"Tämä on minun asiani, tai oikeammin Jehovan, Israelin Jumalan asia, jonka käskystä puhun. Ettekö ole kuulleet sitä ennen? Se on, että teidän on päästettävä hänen kansansa viettämään hänelle juhlaa erämaassa."
"Kuka on Jehova? Minä, joka palvelen Amonia ja Egyptin jumalia, en tunne Jehovaa. Ja miksi minun pitäisi päästää kansanne menemään?"
"Jehova on Israelin jumala, suurin jumalien joukossa, jonka voiman saatte oppia tuntemaan, jollette suostu, Farao. Ja miksi teidän on päästettävä kansa menemään, kysykää pojaltanne prinssiltä, joka istuu tuolla. Kysykää häneltä, mitä hän näki tämän kaupungin kaduilla viime yönä, ja kysykää siitä oikeasta tuomiosta, jonka hän langetti yhdelle Faraon upseerille Tai jollei hän tahdo kertoa teille, kuulkaa se neidon huulilta, jonka nimi on Merapi, Israelin kuu, leviitta Nathanin tytär. Astu esiin, Merapi, Nathanin tytär."
Silloin salin takaa väen tungoksesta astui esille Merapi, puettuna valkeaan pukuun ja musta huntu heitettynä pään yli surun merkiksi, mutta ei niin, että se olisi peittänyt hänen kasvonsa. Hän juoksi kevyesti salin poikki ja teki kumarruksen, heittäen samalla Setiin nopean katseen. Sitten hän seisoi hiljaa näyttäen, minun mielestäni, ihmeellisen ihanalta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan ja mustassa hunnussaan.
"Puhu, nainen", sanoi Farao.
Hän totteli, puhuen kertomuksensa matalalla, suloisella äänellä, eikä kukaan näyttänyt pitävän sitä pitkänä ja ikävänä. Lopuksi hän pysähtyi ja Farao sanoi:
"Sano, poikani Seti, onko tämä totta?"
"Se on totta, isäni. Vallalla, joka minulla on tämän kaupungin maaherrana, uskalsin tuomita kapteeni Khuakan kuolemaan murhasta, jonka hän teki tämän kaupungin kadulla silmieni edessä."
"Ehkä teit oikein tai ehkä väärin, Seti poikani. Kuitenkin olet paras tuomari, ja koska hän löi sinun kuninkaallista persoonaasi, tämä Khuaka ansaitsi kuolla."
Jälleen hän oli ääneti, tuijottaen avonaisten ovien läpi taivaaseen.
Sitten hän sanoi:
"Mitä tahdotte vielä, Israelin profeetat? Upseerini, joka tappoi teidän kansalaisenne, on tullut rangaistuksi. Elämä on otettu elämästä, niinkuin on laissa ankarasti määrätty. Asia on loppunut. Jollei teillä ole mitään sanottavaa, niin saatte mennä."
"Herran, meidän Jumalamme, käskystä", vastasi profeetta, "meillä on sanottava sinulle tämä, Farao. Poista raskas ies Israelin kansan hartioilta. Kuuluta, että he saavat lopettaa tiilinteon teidän muurienne ja kaupunkienne rakentamista varten?"
"Ja jos minä kieltäydyn, mitä sitten?"
"Silloin tulee Jehovan tuomio päällesi, Farao, ja hän on rankaiseva
Egyptin maata vaivalla toisensa jälkeen."
Nyt tarttui äkkinäinen vihanpuuska Meneptahiin.
"Mitä!" hän huusi. "Uskallatteko tulla uhkailemaan minua omassa linnassani, ja tahtoisitteko saada koko Israelin kansanjoukon, joka on rikastunut tässä maassa, vapautetuksi työstään. Kuulkaa, palvelijani ja kirjurit, — kirjoittakaa julistukseni. Menkää te Goshenin maahan ja sanokaa israelilaisille, että tiiliä, joita he tekivät, on heidän tehtävä kuten ennenkin, ja enemmän työtä on heidän tehtävä kuin ennen muinoin isäni Rameseksen aikana. Mutta enemmän olkia heille ei anneta tiilien tekoon. Koska he ovat laiskoja, niin menkööt ulos ja kerätkööt itse itselleen olkia; saavat kokoilla niitä pelloilta."
Oli hetken hiljaisuus. Sitten sanoivat molemmat profeetat yhtä aikaa, osoittaen sauvoillaan Faraota:
"Jumalamme nimessä me kiroamme sinut, Farao, jonka pian on kuoltava ja tehtävä tili tästä synnistä. Egyptin kansan kiroamme myös. Perikato on heidän palkkansa; kuolema on heidän leipänsä ja veri heidän juomansa suuressa kurjuudessa. Ja viimein Farao päästää kansan menemään."
Sitten, odottamatta vastausta, kääntyivät he ja astuivat vierekkäin, eikä kukaan estänyt heidän kulkuaan. Jälleen oli hiljaisuus salissa, kauhun hiljaisuus, sillä nämä olivat peloittavia sanoja, mitä profeetat olivat puhuneet. Farao tiesi sen, sillä hänen leukansa painui rintaa vasten, ja hänen kasvonsa, jotka olivat olleet punaiset vihasta, muuttuivat valkeiksi. Userti peitti kädellään silmänsä, kuin karkoittaakseen pois jonkun ilkeän harhanäyn, ja Setikin näytti levottomalta, ikäänkuin tuo kauhea kirous olisi löytänyt sijan hänenkin sydämessään.
Faraon viittauksesta löi visiiri Nehesi kolmasti maahan virkasauvallaan ja osoitti ovea, täten antaen tavallisen merkin, että oikeusistunto oli lopussa, jolloin kaikki kansa kääntyi ja meni pois alaspainetuin päin puhumatta sanaakaan toisilleen. Äkkiä oli suuri sali tyhjänä, lukuunottamatta upseereita ja vartiostoja ja niitä, jotka seurasivat Faraota. Kun kaikki olivat menneet, nousi prinssi Seti ja kumarsi valtaistuimen edessä.
"Oi Farao", hän sanoi, "tee hyvin ja kuuntele. Me olemme kuulleet noiden hebrealaisten miesten puhuvan kovia sanoja, sanoja, jotka uhkaavat sinun jumalallista elämääsi, oi Farao, ja huutavat onnettomuutta koko maalle. Farao, tämä Israelin kansa on sitä mieltä, että he kärsivät vääryyttä ja ovat sorretut. Anna minulle, pojallesi, allekirjoittamasi ja sinetillä varustettu paperi, jonka nojalla minulla on valta mennä Goshenin maalle ja tarkoin tutkia näitä asioita, ja jälkeenpäin antaa totuudenmukainen kertomus sinulle. Silloin, jos sinusta näyttää, että Israelin kansaa on väärin kohdeltu, voit keventää heidän kuormaansa ja tehdä tyhjäksi heidän profeettainsa kirouksen. Mutta jos huomaat, että kertomukset, mitä he kertovat, ovat vääriä, silloin sanasi pantakoon täytäntöön."
Kuullessani tämän, minä, Ana, luulin, että Farao tulisi vielä vihaisemmaksi. Mutta niin ei käynyt, sillä kun hän taas puhui, oli hänen äänensä alakuloinen huolista tai väsymyksestä.
"Tapahtukoon tahtosi, poikani", sanoi hän. "Mutta ota mukaasi suuri sotamiesvartiosto, jotteivät nuo kyömynenäiset koirat tuottaisi sinulle turmiota. Minä en luota heihin, jotka aina ovat olleet Egyptin vihollisia. Eivätkö yhtyneet Niiniven barbaareihin, jotka kukistin suuressa taistelussa, ja eivätkö he nyt uhkaa meitä jumalansa nimessä? Kuitenkin, kirjoittakaa paperi valmiiksi, ja minä tahdon sinetöidä sen. Maltapas. Ajattelen, Seti, että sinulla, joka olet aina ollut lempeämielinen, on vähän liian pehmeä sydän noita lammasmaisia orjia kohtaan. Siksi en tahdo lähettää sinua yksin. Serkkusi Amenmeses tulee mukanasi, mutta on sinun käskyjesi alainen. Se on sanottu."
"Elämä! Veri! Voima!" sanoivat sekä Seti että Amenmeses, siten tunnustaen kuninkaan määräyksen oikeaksi. Nyt luulin, että kaikki olisi lopussa. Mutta ei ollut, sillä Farao sanoi heti senjälkeen:
"Vetäytykööt vartijat salin toiseen päähän ja heidän mukanaan palvelijat. Kuninkaan neuvosto ja hovikunnan upseerit jääkööt paikoilleen."
Viipymättä kaikki tervehtivät ja vetäytyivät salin toiseen päähän.
Minä myös olin halukas menemään, mutta prinssi sanoi minulle:
"Jääkää, voidaksenne panna mieleen, mitä tapahtuu." Farao näki sen, vaikka ei kuullut.
"Kuka on tämä mies, poikani?" kysyi hän. "Hän on Ana, yksityinen kirjurini ja kirjastonhoitajani, oi farao, johon luotan. Hän pelasti minut vaarasta viime yönä."
"Vai niin. Anna hänen muistaa palvelevansa sinua, sillä jos hän kavaltaa meidän salaisuutemme, on hän kuoleva."
Userti katsoi ylös rypistäen otsaansa kuin olisi hän aikonut puhua. Mutta hän muutti mielensä ja oli ääneti, kenties siksi, että Faraon kerran lausuttuja sanoja ei voitu muuttaa.
Kun kaikki olivat menneet nosti Farao, joka oli vaipunut ajatuksiinsa, päätään ja puhui hitaasti, mutta sellaisen äänellä, jonka lausumia ajatuksia vastaan ei ole sanomista.
"Prinssi Seti, sinä olet ainoa poikani, joka olet syntynyt kuningatar As-nefertistä, kuninkaallisesta sisaresta, kuninkaallisesta äidistä, joka lepää Osiriksen helmassa. Se on totta, ettet ole vanhin poikani, koska kreivi Ramessu" — tässä hän osoitti pyylevää, lauhkean näköistä miestä kohteliaine, melkein hullunkurisine eleineen — "on sinua kaksi vuotta vanhempi. Mutta, kuten hän hyvin tietää, hänen äitinsä, joka on vielä elossa, on synnyltään syrialainen eikä mitään kuninkaallista sukua. Ja siksi ei hän koskaan voi istua Egyptin valtaistuimella. Eikö ole niin, poikani Ramessu?"
"Niin on, oi Farao", vastasi kreivi miellyttävällä äänellä, "enkä koskaan pyrikään istumaan tuolle valtaistuimelle, koska olen hyvin tyytyväinen tehtäviini ja varallisuuteeni, jotka Farao on suvainnut lahjoittaa minulle, esikoiselleen."
"Kreivi Ramessun sanat on kirjoitettava muistiin", sanoi Farao, "ja asetettava tämän kaupungin ja Memphiksen Ptahin temppeleihin ja Arnon Raan temppeliin Thebessä, etteivät ne tämän jälkeen tulisi enään kysymyksen alaisiksi."
Läsnäolevat kirjurit kirjoittivat sanat muistiin ja prinssin viittauksesta, minäkin kirjoitin ne, asettaen papyrusarkin, joka oli mukanani, polvelleni. Kun tämä oli tehty, jatkoi Farao:
"Sentähden, oi prinssi Seti, sinä olet Egyptin perillinen ja kenties, kuten nuo hebrealaiset profeetat sanoivat, tulet ennen pitkää kutsutuksi minun paikalleni sen valtaistuimelle."
"Eläköön kuningas ikuisesti!" huudahti Seti, "sillä hän tietää hyvin, etten minä tavoittele hänen kruunuaan enkä arvoaan."
"Tiedän sen hyvin, poikani, niin hyvin, että toivon sinun ajattelevan enemmän tätä kruunua ja arvoa, jotka, jos jumalat tahtovat, tulevat sinulle. Jolleivät he sitä tahdo, on seuraava lähin pelillinen serkkusi, kreivi Amenmeses, joka on myös kuninkaallista sukua sekä isän että äidin puolelta. Mutta kuka tulee hänen jälkeensä, sitä en tiedä, ellei tyttäreni, sinun sisarpuolesi, kuninkaallinen prinsessa Userti, Egyptin hallitsijatar."
Nyt Userti sanoi hyvin innokkaasti:
"Oi Farao, epäilemättä on minulla oikeus, vanhan säännön mukaan, päästä valtaistuimelle ennen serkkuani, kreivi Amenmesesta."
Amenmeses oli vastaamaisillaan, mutta Faraon kohottaessa kättään, vaikeni hän.
"On syytä tarkoin tutkia noita sääntöjä", vastasi Meneptah vähän epäröivällä äänellä. "Rukoilen jumalia, ettei tätä suurta kysymystä koskaan tarvitsisi tutkia neuvostossa. Siitä huolimatta, kirjoittakaa kuninkaallisen prinsessan sanat muistiin. Ja prinssi Seti", jatkoi hän, kun se oli tehty, "sinä olet vielä naimaton, ja jos sinulla onkin lapsia, eivät ne ole kuninkaallisia."
"Minulla ei ole yhtään lasta, Farao", sanoi Seti. "Todellako?" vastasi Meneptah välinpitämättömästi. "Kreivi Amenmeseksella on lapsia, tiedän sen, koska olen nähnyt niitä, mutta vaimonsa Unuarin kanssa, joka myös on kuninkaallista sukua, ei hänellä ole yhtään."
Tässä kuulin Amenmeseksen mutisevan: "Eihän se ole kummakaan, sillä hänhän on tätini." Seti hymyili kuullessaan sen.
"Tyttäreni, prinsessa, on myös naimaton. Joten näyttää siltä kuin kuninkaallinen suku loppuisi —"
"Nyt se tulee", kuiskasi Seti huokaisten niin, että minä ainoastaan kuulin sen.
"Sentähden", jatkoi Farao, "kuten tiedät, prinssi Seti, sillä Egyptin kuninkaallinen prinsessa tuli minun käskystäni puhumaan sinulle siitä asiasta viime yönä, minä määrään —"
"Anteeksi, oi Farao", keskeytti prinssi, "sisareni ei puhunut minulle mistään päätöksestä viime yönä, paitsi että minun olisi saavuttava tänne oikeusistuntoon tänäpäivänä."
"Koska en voinut puhua, Seti, sillä luonasi oli toinen, jota kielsit lähtemästä pois", ja prinsessa katsoi minuun.
"Se ei tee mitään", sanoi Farao, "sillä nyt tahdon sanoa sen itse, mikä kenties onkin parempi. Tämä on tahtoni, prinssi, että sinä heti nait kuninkaallisen prinsessa Usertin, että syntyisi lapsia todellisesta hallitsijaverestä. Kuule ja tottele."
Nyt siirsi Userti katseensa minusta Setiin, tarkastaen häntä visusti. Minä, istuen hänen vieressään maassa kirjoituspaperi levitettynä polvelleni, katsoin myös häntä tarkasti ja huomasin, että hänen huulensa tulivat valkeiksi, kasvot koviksi ja vieraan näköisiksi.
"Kuulen Faraon käskyn", sanoi hän matalalla äänellä, tehden kumarruksen ja näyttäen epäröivältä.
"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Meneptahi terävästi.
"Ainoastaan, Farao, että vaikka tämä olisikin valtiollisista syistä päätetty avioliitto, on tässä kuitenkin korkea-arvoinen nainen, joka on naitettava, ja hän on minun sisarpuoleni, joka tähän asti on rakastanut minua ainoastaan, kuten veljeään. Sentähden tahtoisin kuulla hänen omilta huuliltaan, tahtooko hän minut puolisokseen."
Nyt katsoivat kaikki Usertiin, joka vastasi kylmällä äänellä:
"Tässä asiassa, prinssi, kuten kaikissa muissakin, minulla ei ole muuta tahtoa kuin Faraon."
"Nyt kuulit," keskeytti Meneptah kärsimättömästi, "ja koska on ollut tapana meidän hovissamme, että sukulaiset naivat toisiaan, niin miksi se ei olisi hänen tahtonsa? Ja kenenkä muun kanssa hän sitten menisi naimisiin? Amenmeses on jo naimisissa. Jää jäljelle ainoastaan veljensä Saptah, joka on nuorempi häntä —"
"Niinhän minäkin olen", mutisi Seti, "kaksi pitkää vuotta." Mutta onneksi ei Userti kuullut sitä.
"Ei, isä", sanoi hän päättävästi, "en koskaan tahdo ottaa raajarikkoista miestä puolisokseni."
Silloin nilkutti esille valtaistuimen takaa varjosta, jossa en ennemmin voinut nähdä häntä, nuori aatelismies, pieni ruumiiltaan, vaaleatukkainen kuten Seti, mies, jonka terävät, älykkäät kasvot toivat mieleeni sakaalin (varmaan häntä tästä syystä sanottiinkin kansan keskuudessa Thothiksi, sakaalipäisen jumalan mukaan). Hän oli hyvin vihainen, koska hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.
"Pitääkö minun kuunnella, Farao", sanoi hän heikolla äänellään, "kuinka serkkuni, kuninkaallinen prinsessa, herjaa minua julkisesti ontumiseni vuoksi, jonka olen saanut, kun imettäjäni on pudottanut minut ollessani vielä sylissä kannettava."
"Silloin imettäjä on pudottanut myös hänen isoisänsä, sillä hänkin oli pölkkyjalka, jonka minä, joka olen nähnyt hänet alastomana kätkyessä, voin todistaa", kuiskasi vanha Bakenkhonsu.
"Näyttää siltä, kreivi Saptah, jollette tuki korvianne", vastasi
Farao.
"Hän sanoo, ettei hän tahdo naida minua", jatkoi Saptah, "minua, joka lapsuudesta asti olen ollut hänen, enkä kenenkään toisen naisen orjana."
"Et minun tahdostani, Saptah. Pyydän sinua, mene ja rupea orjaksi kelle naiselle haluat", huudahti Userti.
"Mutta minä sanon", jatkoi Saptah edelleen, "että eräänä päivänä on hän naiva minut, sillä prinssi Seti ei elä ikuisesti."
"Mistä tiedät sen, serkku?" kysyi Seti. "Ylipappi tässä kertoo sinulle aivan toisenlaisen jutun."
Useat läsnäolijat käänsivät päänsä pois peittääkseen hymyään. Kuitenkin tänä päivänä puhui joku jumala Saptahin suun kautta tehden hänestä profeetan, sillä useiden vuosien kuluttua Userti meni hänen kanssaan naimisiin, kun hänen vuoronsa tuli astua valtaistuimelle sekasorron aikana, eikä Egypti suvainnut, että naisella olisi yksin valta koko maassa.
Mutta Farao ei hymyillyt, kuten hoviväki, vaan vihastui.
"Hiljaa, Saptah!" sanoi, hän "Kuka sinä olet, joka väittelet minun edessäni, puhut kuninkaitten kuolemasta ja sanot naivasi kuninkaallisen prinsessan? Vielä yksi tuollainen sana, niin sinut ajetaan maanpakoon. Olen melkein ajatellut kuuluttaa tyttäreni, kuninkaallisen prinsessan, valtaistuimeni ainoaksi perilliseksi, huomattuani, että hänellä on enemmän voimaa ja viisautta kuin kellään muulla hovissamme."
"Jos se on Faraon tahto, tapahtukoon se", sanoi Seti nöyrästi. "Minä tunnen hyvästi oman kelvottomuuteni täyttääkseni niin korkean aseman. Ja minä vannon kaikkien jumalien kautta, että rakastettu sisareni ei löydä ketään uskollisempaa alamaista kuin minut."
"Tarkoitat Seti", keskeytti Userti, "että mieluimmin tahdot päästä eroon kruunustasi kuin naida minut. Onpa se todellakin minulle suuri kunnia. Seti, joko sinä hallitset tai minä, en tahdo mennä kanssasi naimisiin."
"Mitä kuulenkaan?" huusi Meneptah. "Onko Egyptissä todellakin joku, joka uskaltaa sanoa, ettei Faraon määräystä toteltaisi? Kirjoittakaa, kirjurit, muistiin, ja te, upseerit, antakaa kuuluttaa Thebestä meren rantaan asti, että kolmen päivän kuluttua puolenpäivän aikana tämän kaupungin Hathorin temppelissä prinssi, kuninkaallinen perillinen, Seti Meneptah, Raan rakastettu, nai Egyptin kuninkaallisen prinsessan, Rakkauden Liljan, Hathorin rakastetun, minun, jumalan, tyttären Usertin."
"Elämä! Veri! Voima!" huusi koko hovi.
Nyt vietiin prinssi Seti erään korkean upseerin ohjaamana valtaistuimen eteen ja prinsessa Userti hänen viereensä tai oikeammin vastapäätä häntä. Vanhan tavan mukaan tuotiin suuri kultainen malja täytettynä punaisella viinillä, minusta se näytti vereltä. Userti otti maljan ja polvistuen antoi sen prinssille, joka joi ja antoi sen takaisin hänelle, jotta tämäkin joisi heidän kihlauksensa pyhäksi merkiksi.
Sitten ojensi prinssi kätensä, jota Userti kosketti huulillaan, ja kumartuen alas suuteli Seti hänen otsaansa. Viimeksi pani Farao, astuen valtaistuimen alimmalle portaalle, valtikkansa ensin prinssin pään päälle ja heti senjälkeen prinsessan, siunaten heitä kumpaakin omassa nimessään ja kaikkien esi-isiensä, Egyptin kuninkaitten ja kuningattarien henkien nimissä, täten osoittaen, että heidän on seurattava häntä, kun hänet on kutsuttu jumalien valtakuntaan.
Tämän tehtyään, sanoi hän hyvästi hovin ympäröidessä hänet, ja lähti vartijoiden seuraamana nojaten prinsessa Usertin käsivarteen, sillä hän rakasti tytärtään enemmän kuin ketään muuta maailmassa.
Vähän myöhemmin olimme prinssin kanssa kahden hänen omassa huoneessaan, jossa ensiksi olin hänet nähnyt.
"Se on tehty", sanoi hän iloisella äänellä, "ja kerronpa teille, Ana, että tunnen itseni hyvin, hyvin onnelliseksi. Oletteko milloinkaan väristen seisoneet joen rannalla talviaamuna, peläten astua veteen, ja kuitenkin, kun menitte, ettekö huomannut, että jäinen vesi virkisti teitä ja teki teidät kuumaksi eikä kylmäksi?"
"Kyllä, prinssi. Mutta kun tulee pois vedestä ja tuuli puhaltaa eikä aurinko paista, tuntuu kylmemmältä kuin ennen."
"Se on totta, Ana, ja siksi ei saa tulla pois vedestä. Täytyy pysyä siellä, kunnes — hukkuu taikka joutuu krokotiilin syötäväksi. Mutta sanokaa, kävikö se hyvin?"
"Vanha Bakenkhonsu sanoi minulle, että hän on ollut läsnä useammissa kuninkaallisissa kihlajaisissa, muistaakseni hän sanoi yhdessätoista, eikä milloinkaan ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän kauniimmasti. Hän lisäsi vielä, että tapa, jolla suutelitte hänen Korkeutensa otsaa, oli täydellinen, kuten koko käyttäytymisennekin ensi vaikutelman mukaan."
"Ja sellaisena se on pysyväkin, Ana, jollei minun koskaan tarvitse tehdä muuta kuin suudella hänen otsaansa, johon olen tottunut jo poikavuosiltani. Oi, Ana, Ana!" lisäsi hän melkein huutaen, "teistä tulee samanlainen hoviherra kuin nuo muut jo ovat, hoviherra, joka ei osaa puhua totta. No, enhän minäkään osaa, miksi sitten moittisin teitä? Kertokaa taas minulle avioliitostanne, Ana, miten se alkoi ja miten se loppui."