XI.
AMENMESEKSEN KRUUNAUS.
Nyt, huolimatta kaikesta onnettomuudesta, joka kohtasi Egyptiä, ja omasta salaisesta surustani, alkoi onnellisin aika, mitä jumalat ovat antaneet minulle. Me matkustimme Menneferiin eli Memphikseen, tuohon valkoisilla muureilla varustettuun kaupunkiin, jossa olin syntynyt, kaupunkiin, jota rakastin. Nyt en enään asustanut pienessä talossa lähellä Ptahin temppelin aitausta. Tuo temppeli oli muuten suurempi ja kauniimpi kuin Tebessä ja Taniksessa olevat. Kotini oli Setin ihanassa palatsissa, jonka hän oli perinyt äidiltään, korkealta kuninkaalliselta puolisolta. Se oli ja on vieläkin ilman muureja kukkulalla, lähellä Neit-jumalattaren temppeliä. Tuolla jumalattarella on asuntonsa aina muurista pohjoiseen päin, miksi, sitä en tiedä, koska eivät hänen pappinsakaan ole voineet sitä minulle kertoa. Palatsin edustalla, joka on pohjoiseen päin, on suuri pylväseteinen, jonka kattoa kannattavat palmupuiset, maalatut pylväät. Sieltä on kenties nähtävissä Egyptin kaunein näköala. Ensin näkyvät puutarhat, sitten palmupuistot, sitten viljellyt maat, sitten leveä ja kaunis Niili, ja tuolla kaukana erämaa.
Täällä me sitten asustimme huomaamatta ja melkein ilman vartijoita, mutta rikkaudessa ja hyvinvoinnissa, viettäen aikaamme palatsin tai temppelin kirjastoissa, ja kun väsyimme työhön, suloisissa puutarhoissa tai toisinaan purjehtien Niiliä pitkin. Neiti Merapikin asui siellä, mutta palatsin sivurakennuksessa muutamien orjien ja palvelijoiden kanssa, jotka Seti oli antanut hänelle. Joskus tapasimme hänet puutarhoissa, joissa hän mielellään käveli samaan aikaan kuin mekin, nimittäin ennen kuin aurinko paistoi kuumasti tai illan viileässä, ja silloin tällöin kuutamoöinä. Silloin me kaikki kolme puhelimme yhdessä, sillä Seti ei milloinkaan etsinyt hänen seuraansa yksin eikä seinien sisäpuolella.
Nuo keskustelut olivat hyvin hupaisia. Ja aikaa myöten pidimme niitä yhä useammin, sillä Merapi janosi oppia, ja prinssi toi hänelle kirjoja, joita hän sai lukea puutarhassa olevassa pienessä huvimajassa. Siellä istuimme, tai jos kuumuus kohosi liian suureksi, ulkopuolella kahden suuren puun varjossa, jotka levittivät oksiaan tuon pikku majan katon yli, Setin kertoillessa kirjojen sisällyksestä ja selvitellessä hänelle kirjoitustemme salaisuuksia. Toisinaan luin minä heille omia kirjoittamiani kertomuksia, joita he kumpikin mielellään kuuntelivat, niin he ainakin sanoivat ja minä turhamaisuudessani uskoin. Myöskin keskustelimme maailman salaperäisyydestä, ihmeistä ja hebrealaisista, heidän kohtalostaan tai siitä, mitä Egyptissä ja naapurimaissa tapahtui.
Eikä Merapi ollut aivan yksinäinenkään, sillä Memphiksessä asusti muutamia jalosukuisia naisia, joitten suonissa virtasi hebrealaista verta, tai jotka olivat synnyltään israelilaisia ja olivat vastoin lakejansa naineet egyptiläisiä. Näistä hän sai ystäviä, ja yhdessä he harjoittivat jumalanpalvelustaan emien tapojensa mukaan kenenkään estämättä heitä, sillä täällä ei sallittu kenenkään papin häiritä.
Me puolestamme olimme kanssakäymisessä niin monen kanssa kuin vain halusimme, sillä harvat unohtivat, että Seti oli syntyperältään Egyptin prinssi, siis melkein puolijumala, ja kaikki halusivat tulla tervehtimään häntä. Oman itsensä tähdenkin häntä paljon rakastettiin ja erittäinkin oli hän rakas köyhille, joiden puutetta oli hänen ilonsa lievittää suurilla rikkauksillaan. Tästä johtui, että missä hän vain liikkuikin, otettiin hänet vaikka tahtomattaan vastaan kunnian ja nöyryyden osoituksilla, mitkä olivat melkein kuninkaallisia, sillä vaikka farao voi ryöstää häneltä kruunun, ei hän voinut ottaa hänen suonistaan pyhää kuninkaitten verta.
Tämän tähden huoletti minua hänen turvallisuutensa, sillä olin varma, että Amenmeses tiesi kaiken urkkijoittensa välityksellä ja alkoi kadehtia valtaistuimelta sysättyä prinssiä, jota vielä niin paljon kunnioittivat ne, joita hänen oikeuden mukaan olisi pitänyt hallita. Kerroin Setille epäilyksistäni ja huomautin, että kun hän liikkui kaduilla, pitäisi hänellä olla seurassaan aseistettuja miehiä. Mutta hän vain naurahti ja vastasi, että niinkuin hebrealaisten ei onnistunut tappaa häntä, samoin kävisi muillekin. Sitäpaitsi uskoi hän, ettei maassa ollut ainoatakaan egyptiläistä, joka nostaisi miekkansa häntä vastaan tai panisi myrkkyä hänen juomaansa, vaikka kuka tahansa käskisi. Sitten hän lisäsi vielä:
"Paras tapa välttää kuolemaa on olla pelkäämättä sitä, sillä silloin
Osiris karttaa meitä."
* * * * *
Nyt on minun kerrottava Taniksen tapahtumista. Farao Meneptah eli ainoastaan muutamia tunteja tulematta tajuihinsa, ennen kuin hänen henkensä lensi taivaaseen. Silloin oli suuri suru maassa, sillä vaikka hän ei ollutkaan rakastettu, oli hän kunnioitettu ja pelätty. Ainoastaan israelilaiset iloitsivat julkisesti, koska hän oli ollut heidän vihollisensa ja heidän profeettansa olivat ennustaneet, että kuolema oli lähellä häntä. He sanoivat, että heidän Jumalansa oli surmannut hänet, ja se sai egyptiläiset vihaamaan heitä enemmän kuin milloinkaan ennen.
Vielä oli Egyptissä epäilystä ja hämmästystä, sillä vaikka julistus prinssi Setin perinnöttömyydestä oli kuulutettu kaikkialla, kansa ja erittäinkin ne, jotka asustivat eteläosassa maata, eivät voineet ymmärtää, miten sellaista oli voitu tehdä noitten Goshenissa asuvien orjien tähden. Todellakin, jos prinssi olisi vain nostanut kättään, kymmenet tuhannet olisivat tulleet hänen käskettävikseen. Sen hän kuitenkin kieltäytyi tekemästä, ja se hämmästytti koko maailmaa, sillä pidettiin kummallisena, että mies hylkäsi valtaistuimen, joka olisi kohottanut hänet melkein jumalien tasolle. Mutta välttääkseen heidän kiihkeitä pyyntöjään oli hän hetipaikalla lähtenyt Memphikseen ja pysytteli siellä piilossa suruajan isänsä kuoleman jälkeen. Niin sitten kävi, että Amenmeses pääsi valtaistuimelle kenenkään vastustamatta, sillä ilman puolisoaan ei Userti voinut tai ei tahtonut toimia.
Kun balsamoiminen oli tehty, vietiin farao Meneptahin ruumis Niiliä pitkin ikuiseen asuntoonsa, komeaan hautaan, jonka hän oli valmistanut itselleen Thebeen, "Kuolleitten kuninkaitten laaksoon". Prinssi Setiä ei kutsuttu tähän suureen juhlaan, jottei, kuten Bakenkhonsu kertoi minulle jälkeenpäin, hänen läsnäolonsa saisi aikaan kapinaa hänen ihailijainsa taholta joko hänen tahdostaan tai tahtomattaan. Sen vuoksi ei myöskään kuolleen jumalan, kuten Meneptahia nimitettiin, sallittu levähtää Memphiksessä viimeisellä matkallaan Niiliä pitkin.
Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa, ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi, katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti isäänsä omalla tavallaan.
"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin kerjäläisten?"
"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää esimerkkiä."
"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas. Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta, saakin aikaan suurinta harmia."
"Josta vihdoin kasvaa halu tehdä pahaa, prinssi."
"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja totuus hallitsee maata ja taivasta."
"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla kuninkaaksi."
"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.
* * * * *
Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.
"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."
"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia, että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan pannut sitä niihin."
"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen sydämensä on sekä laaja että syvä."
"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas, joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä siinä asemassa, jonka hän on valinnut."
Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja kysyi:
"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."
"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin ystävä, ei sen enempää."
"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."
"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi maailma paremmiksi kuin se on."
"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä valtaistuin on hänen — hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."
"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."
Hän katsoi minuun terävästi ja kysyi:
"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä, sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee, ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta, niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."
"Teidän korkeuttanne huvittaa uhkailla ja ilman syytä."
"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile. Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä. Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska — koska —" ja hän alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat sanansa.
Hän kuivasi äkkiä kyyneleensä ja sanoi:
"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."
"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän pelkääkään mitään."
"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa, "isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo sen — koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä ajatukseni ovat kuin tulessa — ja huomenna hänet olisi kruunattu ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta lausuttuja sanoja.
Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin temppelin virkahuoneessa — häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin isäksi — ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.
"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan, kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."
"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."
Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."
"Israelilaisiako?" kyselin minä.
"Nyt olette lähellä sitä, Ana, sillä epäilemättä heillä on paljon tekemistä tässä asiassa. Jollei heitä olisi, kruunattaisiin huomenna Seti eikä Amenmeses. Ja kertomus ihmeestä, jonka kaunis hebrealainen nainen teki tuolla temppelissä, on levinnyt laajalti ja pidetään sitä enteenä. Kerroinko jo teille, että kuusi päivää sitten vihittiin siellä hieno, uusi jumalan kuvapatsas, ja seuraavana aamuna se löydettiin makaamassa kyljellään tai oikeammin nojaten päätään Mutin rintaa vasten?"
"Silloin on Merapi ainakin syytön, sillä hänhän on poistunut tästä kaupungista."
"Tietysti hän on poistunut, sillä eikö Setikin ole mennyt? Mutta luulen, että hän on jättänyt jotakin jälkeensä. Olkoon kuinka tahansa, itse meidän uusi jumalainen herrammekin on peloissaan. Hän näkee pahoja unia, Ana", lisäsi hän alentaen ääntään, "niin pahoja, että hän on kutsunut luokseen Kiin, päätietäjän, selittämään niitä hänelle."
"Ja mitä sanoi Kii?"
"Kii ei voinut sanoa mitään tai oikeammin ainoa vastaus, jonka hän suvaitsi antaa hänelle ja hänen seuralaisilleen, kun nämä kysyivät tulevaisuuttaan, oli se, että tämän jumalan hallitus tulisi olemaan hyvin lyhyt ja että se loppuisi yhtä aikaa kuin hänen elämänsäkin."
"Mikä luultavasti ei miellyttänyt jumalaa, Bakenkhonsu."
"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään — paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."
"Ja tiesikö hän sen, Bakenkhonsu?"
Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti tapansa mukaan.
"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."
"Mitä uneksitte?"
"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä. Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä lukemattomia kuolleita."
Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän kysyi:
"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka toteutuvat — Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan! Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja, jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö — naurakaa, kuten minä teen, oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli tapani kylpeä Niilissä?"
* * * * *
Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin, jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun, joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki voisivat nähdä minut.
Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä. Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä, niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen sisäänpainuneissa silmissään.
"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten, "oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen perheen jäsenet — paitsi yhtä — kulkivat tavan mukaan jumalan patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he nähneet sitä. Sitten tuli farao — ja seisoi odottaen, mutta se ei kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä. Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."
"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä ajalla?"
"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset — taikkapa nauhat — olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."
Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan, torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" huudettiin.
Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin, mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.
Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin, kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat, että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.
Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan, joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas saimme nähdä taivaan.
Näin loppui Amenmeseksen kruunaus.