XII.
JABEZIN SANOMA.
Tuona yönä ei ollut ketään iloitsevaa kaupungin kaduilla, eikä ketään, paitsi hovin suojissa ja saleissa, joka olisi juhlinut. Kuljin torin poikki ja huomasin ihmisten kulkevan synkkinä edestakaisin tai kuiskaten puhuvan keskenään. Äkkiä alkoi eräs mies, jonka kasvot oli peitetty kaavulla, puhutella minua sanoen, että hänellä oli sanoma isännälleni, prinssi Setille. Vastasin, etten ota mitään sanomia oudolta muukalaiselta, jolloin hän työnsi päähineen taaksepäin, ja minä näin, että se oli Jabez, Merapin setä. Minä kysyin häneltä, oliko hän totellut prinssiä ja vienyt profeetan ruumiin, tuon, joka oli yrittänyt murhata Merapin, Gosheniin ja kertonut vanhimmille syyn miehen kuolemaan.
"Olen", vastasi hän, "eivätkä vanhimmat olleet vihaisia prinssille siitä. He sanoivat, että heidän lähettiläänsä oli mennyt pitemmälle kuin mitä hänellä oli oikeutta, sillä ne eivät milloinkaan olleet käskeneet häntä kiroamaan Merapia, vielä vähemmin yrittämään ottaa häntä hengiltä, ja että prinssi teki oikein tappaessaan sellaisen, joka olisi tehnyt murhan hänen kuninkaallisten silmiensä edessä. Kuitenkin he lisäsivät, että tuo kirous, jonka pappi kerran oli lausunut, varmasti kohtaisi Merapia joko toisella tai toisella tavalla."
"Mitä hänen sitten pitäisi tehdä, Jabez?"
"En tiedä, kirjuri. Jos hän palaa kansansa luo, kenties hänet vapautetaan siitä, mutta silloin hänen varmasti on naitava Laban. Se on hänen valittavanaan."
"Ja mitä te tekisitte, jos olisitte hänen sijassaan, Jabez?"
"Luulen, että olisin siellä, missä olen, ja tekisin itseni hyvin rakkaaksi Setille. Onhan mahdollista, että kirous menee hänen ohitseen, sillä sitähän ei ole laillisesti hänelle määrätty. Mitä tietä hän astuneekin, surut odottavat, ja pahinta kaikista, nainen toivoisi saavansa tyydyttää sydämensä ennen kuin se kuolee, varsinkin jos tuo sydän on sattunut kääntymään sellaiseen, josta tulee farao."
"Miksi sanotte: 'Josta tulee farao', Jabez?" kysyin minä, sillä me seisoimme aivan kahden yksinäisessä paikassa.
"Sitä en voi sanoa teille", vastasi hän sukkelasti, "kuitenkin käy niin kuin sanon. Hän, joka on valtaistuimella, on hullu niinkuin Meneptah oli hullu, ja taistelee voimaa vastaan, joka on mahtavampi kuin hänen, kunnes se painaa hänet maahan. Ainoastaan prinssin sydämessä loistaa viisauden valo. Se, minkä tänään näitte, on vain ensimmäinen monista ihmeistä, kirjuri Ana. En voi sanoa enempää."
"Mikä sitten on asianne, Jabez?"
"Tämä: Koska prinssi on koettanut kohdella hyvin Israelin kansaa ja heidän tähtensä hylännyt kruunun, mitä sitten muille tapahtuneekin, ei hänen tarvitse pelätä mitään. Mikään vaiva ei kohtaa häntä eikä hänen lähellään olevia, esim. teitä, kirjuri Ana, joka myöskin tahtoisitte kohdella meitä oikeuden mukaisesti. Kuitenkin saattaa tapahtua, että veljentyttäreni Merapin vuoksi, jonka päälle nuo kiroussanat ovat tulleet, kohtaa suuri suru sekä prinssiä että häntä itseään. Sentähden kenties voi olla viisasta, että hän jää Setin taloon, ja prinssi taas tekisi viisaasti kääntäessään hänet takaisin oveltaan."
"Mikä suru?" kysyin minä hämmästyneenä hänen synkästä puheestaan, mutta vastausta ei kuulunut, sillä hän oli mennyt.
Lähellä asuntoani kohtasin toisen miehen. Kuun valaistessa hänen kasvojaan näin Kiin peloittavat silmät.
"Kirjuri Ana", sanoi hän, "te lähdette huomenna varhain Memphikseen, ettekä kahden päivän kuluttua, kuten aioitte."
"Miten sen tiedätte, tietäjä Kii?" kysyin, sillä en ollut kenellekään kertonut suunnitelmani muutoksesta, koska olin sen tehnyt vasta sitten kuin Jabez oli poistunut.
"Minä en tiedä mitään, Ana, paitsi että uskollinen palvelija, joka on saanut tietää kaiken, minkä te olette tänään kuullut, tahtoo kiiruhtaa kertomaan siitä isännälleen, varsinkin jos siellä on joku toinenkin, jolle hän haluaisi siitä ilmoittaa, kuten Bakenkhonsu tuumii."
"Bakenkhonsu puhuu liian paljon, mitä hän sitten tuumineekaan", huudahdin äreästi.
"Vanha tulee suulaaksi. Te olitte tänään kruunajaisissa, ettekö ollutkin?"
"Olin, ja jos näin oikein sieltä kaukaa, nuo hebrealaiset profeetathan näyttivät voittavan teidät, Kherheb, joka harmittaa teitä kovasti, niinkuin olitte harmissanne silloin temppelissä, kun Amon kukistui."
"Se ei harmita minua, Ana. Jos minulla on kykyjä, voi olla toisia, joilla on vielä suurempia kykyjä, kuten näin Amonin temppelissä. Miksi sentähden hämmästyisin?"
"Kykyjä!" naurahdin minä, sillä tuona yönä oli mieleni kuohuksissa. "Eikö viekkaus olisi parempi sana? Miten voitte muuttaa sauvan käärmeeksi, asia, joka on aivan mahdoton ihmiselle?"
"Viekkaus voi olla parempi sana, sillä se tarkoittaa taitoa yhtä paljon kuin petostakin. 'Mahdotonta ihmiselle'! Luuletteko senkin jälkeen mitä näitte jonkun aikaa sitten Amonin temppelissä, että mikään on mahdotonta miehelle tai naiselle? Kenties itsekin voisitte tehdä yhtä paljon."
"Miksi pilkkaatte minua, Kii? Minä opiskelen kirjoja enkä käärmeitten lumoamista."
Hän katseli minua tyynellä tavallaan, ikäänkuin tarkastellen, ei kasvojani, vaan ajatuksiani niiden takaa. Sitten hän katsoi kädessään olevaa keetripuista sauvaansa ja antoi sen minulle sanoen:
"Tarkastakaa tätä, Ana, ja sanokaa minulle, mikä se on."
"Olenko lapsi", vastasin suuttuneena, "etten tuntisi papin sauvaa?"
"Luulen, että teissä on jotakin lapsellista, Ana", hän mutisi, koko ajan silmillään tuijottaen kasvoihini.
Silloin tapahtui hirveätä. Sauva alkoi liikkua kädessäni ja kun vilkaisin siihen, katso, se oli pitkä, keltainen käärme, jota pitelin hännästä. Heitin tuon matelijan kirkaisten maahan, sillä se käänsi päätään kuin pistääkseen minua. Ja tuossa tomussa se liikkui ja kiemurteli pois minusta Kiitä kohden. Hetkistä myöhemmin se oli vain sauva keltaisesta keetripuusta, vaikka minun ja Kiin välillä oli käärmeen jälki hiekassa.
"Ana, on häpeämätöntä", sanoi Kii nostaessaan sauvansa, "syyttää minua viekkaudesta samalla, kun itse koetatte hämmentää silmänkääntäjäparan tällaisilla tempuilla."
En tiedä, mitä sanoin hänelle. Lopuksi kuitenkin arvelin, että hän pian sanoisi minun voivan täyttää huoneen pimeydellä keskellä päivää ja saada ihmiset kauhuihinsa.
Äkkiä hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat.
"Se kaikki on ollut leikkiä", sanoi hän. "Tahdotteko uudelleen ottaa tämän sauvan ja ojentaa sen kuuta kohden? Te kieltäydytte ja teette oikein, sillä ette te enkä minä voi peittää hänen kasvojaan. Ana, koska te olette viisas tavallanne ja seurustelette vielä viisaamman kanssa, ja olitte läsnä temppelissä, jolloin Amonin patsas särkyi tuon noidan tahdosta, joka mitteli voimiaan kanssani ja voitti minut, niin minä, suuri tietäjä, olen tullut kysymään teiltä — mistä oli lähtöisin tuo pimeys tänään salissa?"
"Jumalasta, luullakseni", vastasin kuiskaten peloissani.
"Niin luulen minäkin, Ana. Mutta sanokaa minulle, tai pyytäkää Merapia, Israelin kuuta, sanomaan minulle — mistä jumalasta? Oi, sanonpa teille, että peloittava voima on liikkeellä tässä maassa ja prinssi Seti teki viisaasti luopuessaan Egyptin valtaistuimesta ja paetessaan Memphikseen. Sanokaa se hänelle, Ana."
Sitten hänkin oli poissa.
Nyt palasin turvallisesti Memphikseen ja kerroin kaiken prinssille, joka kuunteli innokkaasti. Ainoastaan kerran hän oli kovasti liikutettu. Se oli silloin, kun kerroin hänelle Usertin sanat, ettei tämä milloinkaan tahtoisi nähdä hänen kasvojaan, jollei häntä haluttaisi uudelleen palata valtaistuimelle. Tämän kuullessaan nousivat kyyneleet prinssin silmiin ja hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.
"Kaatunut ei saa odottaa hellyyttä", sanoi hän, "ja epäilemättä, Ana, pidätte mielettömänä, että olen harmissani tällaisesta kohtelusta."
"En, prinssi, sillä minutkin on vaimoni jättänyt iäksi päiväksi, ja tuska on unohtumaton."
"En ajattele puolisoani, Ana, sillä todellisuudessa ei hänen Korkeutensa ole minulle mikään puoliso. Sillä mitkä lienevätkään Egyptin vanhat lait, kuinka olisi voinut käydä toisin hänen ja minun välilläni? Kaipaan sisarta. Sillä vaikka meillä ei ollut sama äiti, kasvatettiin meidät yhdessä ja omalla tavallamme rakastimme toisiamme, vaikka hänen huvinsa oli hallita minua ja minun taas totella, ja maksaa hänelle takaisin pilkalla. Siksi hän on niin suuttunut, kun nyt äkkiä olen hylännyt hänen hallituksensa, seuratakseni omaa tahtoani, jolloin hän on kadottanut valtaistuimen."
"Egyptin kuninkaallisen perijättären velvollisuus on aina ollut naida Egyptin farao, prinssi, ja hän seurasi tuota velvollisuutta naimalla sellaisen, josta piti tulla farao, ja siksi isku meni syvälle."
"Silloin hänen olisi parasta hylätä tuo hullu puolisonsa ja naida farao. Mutta sitä ei hän milloinkaan tee. Hän on aina vihannut Amenmesesta niin paljon, ettei mielellään tahdo olla edes samassa paikassa hänen kanssaan. Eikä Amenmeseskaan naisi häntä, sillä hän ei tahdo hallita sellaisen naisen avulla, jolla on suurempi oikeus kruunuun kuin hänellä. Tästä lähtien täytyy minun kulkea yksin, jollei — jollei — Jatkakaa kertomustanne, ystävä. Onpa hän ystävällinen, kun suuruudessaan muistaa näin vähäpätöistä. Minun pitäisi muistaa se, vaikka on totta, että painuneet päät joskus nousevat jälleen", hän lisäsi katkerasti.
"Niin ainakin Jabez luulee, prinssi", ja minä kerroin hänelle, miten israelilaiset olivat varmoja, että hänestä tulisi farao, johon prinssi nauraen sanoi:
"Kenties, hehän ovat hyviä profeettoja. Omasta puolestani en tiedä sitä enkä välitäkään. Tai ehkäpä Jabez huomaa jotakin hyötyvänsä puhuessaan niin, sillä tiedättehän, että hän on taitava kauppias."
"En luule sitä", vastasin ja pysähdyin.
"Puhuiko Jabez vielä jostakin muustakin asiasta, Ana? Neiti
Merapista, esimerkiksi?"
Tuntien, että se oli velvollisuuteni, kerroin hänelle kaiken, mistä
Jabez ja minä olimme keskustelleet, vaikka vähän ujostellen.
"Tuo hebrealainen on paljosta varma, Ana, vieläpä siitäkin, kelle
Israelin kuu haluaisi loistaa. Kenties, ystäväni, hän haluaa
houkutella valollaan teitä tai jotakuta nuorukaista Goshenissa — ei
Labania — tai ehkäpä ei ketään."
"Minuako, prinssi, minuako?" huudahdin.
"Niin, Ana, olen varma, että haluaisitte sitä. Minun mielestäni voitte kysyä hänen mieltään siinä asiassa. Älkää näyttäkö noin hämmentyneeltä, mies, sillä hän, jonka aiotte naida, on liian kaino sellaiseen. No, kertokaa minulle kruunajaisista."
Ollen iloinen, päästessäni puhumasta Merapista, kerroin laveasti kaikesta, mitä oli tapahtunut farao Amenmeseksen noustessa valtaistuimelle. Kun kuvailin hänelle, miten hebrealaisen profeetan sauva oli muuttunut käärmeeksi, ja miten Kii ja hänen seuralaisensa olivat tehneet saman ihmeen, nauroi prinssi ja sanoi, että ne olivat pelkkiä silmänkääntäjien temppuja. Mutta kun kerroin pimeydestä, joka peitti koko salin, ja kauhusta, joka täytti ihmisten sydämet, ja Bakenkhonsun peloittavasta unesta, sekä sanoista, joilla Kii oli hämmentänyt minut ja pilkannut minua, kuunteli hän hyvin vakavana ja vastasi:
"Minä olen samaa mieltä kuin Kii tässä asiassa. Minäkin luulen, että joku hirveä voima on likellä Egyptiä, sellainen, joka on kotoisin Goshenin maasta, ja että tein viisaasti kieltäytyessäni valtaistuimesta. Mutta miltä jumalalta nuo vaivat ovat lähtöisin, sitä en tiedä. Kenties aika sen meille näyttää. Sillävälin, jos on mitään perää noitten hebrealaisten profeettojen puheessa, mistä Jabez kertoi, te ja minä ainakin saamme levätä rauhassa, joka on parempi kuin faraon onni valtaistuimella, jota Userti tavoittelee. Joka tapauksessa tätä leikkiä kannattaa katsella. Olette tehnyt tehtävänne hyvin, Ana. Menkää lepäämään sillä välin kuin minä ajattelen kaikkea sitä, mitä olette kertonut."
* * * * *
Oli ilta, ja kun palatsissa oli kovin kuuma, menin puutarhan pieneen huvimajaan, jossa Seti ja minä tapasimme lueskella, istuuduin sinne ja kun olin väsynyt, nukahdin siihen. Uneksin naisesta, joka itki ja kun sitten heräsin, oli tullut yö ja täysi kuu loisti taivaalla. Sen säteet valaisivat edessäni olevan puutarhan.
Tämän pikku majan edessä, kuten olen kertonut, kasvoi puita, jotka tänä vuoden aikana olivat täynnä valkeita kukkia. Näiden puiden suojassa oli penkki, joka oli rakennettu auringon kuivaamista tiileistä. Sillä istui nainen, jonka tunsin Merapiksi. Hänkin oli surullinen, sillä vaikka pää oli alaspainuneena ja pitkä tukka peitti kasvot, kuulin hänen hiljaiset huokauksensa.
Tuo näky liikutti minua suuresti ja muistin, mitä prinssi oli sanonut minulle. Hänhän oli käskenyt minua kysymään Merapilta, ajatteliko hän yhtään minua. Jos siis tekisin sen, ei minua voitaisi moittia siitä. Olin kuitenkin varma, ettei hänen sydämensä kuulunut minulle, vaikka — totta puhuakseni — toivoin hartaasti asian olevan toisin. Kuka katselisikaan haikaraa rämeikössä silloin, kun laajasiipinen kotka leijailee taivaalla.
Paha ajatus tuli mieleeni. Otaksutaan, että tuon istujan silmät olivat kiintyneet kotkaan, ilmojen herraan Otaksutaan, että hän jumaloi tuota kotkaa, että hän rakasti sitä siksi, että sen koti oli taivas ja koska se oli kaikkien lintujen kuningas. Ja otaksutaan, että joku huomauttaisi hänelle, että jos hän houkuttelee sen maan päälle taivaan loistavasta vapaudesta, tuottaa hän sille orjuuden tai kuoleman ansanvirittäjän käsissä. Eikö silloin tuo rakastunut katselija sanoisi: "Lennelköön se vapaana ja onnellisena, miten paljon kaipaankin katsella sitä", ja kun se olisi kadonnut näkyvistä, kenties hänen silmänsä kääntyisivät haikaraparkaan?
Jabez oli sanonut minulle, että jos tämä nainen ja prinssi rakastuisivat toisiinsa, tuottaisi hän prinssille paljon surua. Jos kertoisin sen hänelle, uskoisi hän sen varmasti, sillä hänhän luottaa kansansa ennustuksiin. Sitäpaitsi, mitä ikinä hänen sydämensä kuiskisikin, ollen ylevämielinen ei hän milloinkaan suostuisi tekemään sellaista, mikä tuottaisi ikävyyttä Setille, vaikkapa sitten luopuessaan hänestä hänen oma sydämensä vaipuisikin suruun. Eikä hän palaisi hebrealaistenkaan luo joutuakseen sen käsiin, jota hän vihasi. Silloin kenties minä — Puhuisinko hänelle? Jollei Jabez olisi tarkoittanut, että asia pitäisi tulla hänen tietoonsa, olisiko hän ollenkaan puhunutkaan siitä? Lyhyesti sanoen eikö se ollut velvollisuuteni häntä kohtaan ja kenties myös prinssiä kohtaan, joka silloin säästyisi tulevilta onnettomuuksilta.
Sellaiset ajatukset kiusasivat mieltäni. Miten voitin ne, en tiedä. En ainakaan omalla voimallani, siitä olen varma, sillä tuona hetkenä olin mielettömänä rakkaudesta tuota suloista ja ihanaa neitoa kohtaan, joka istui edessäni, ja hulluudessani, luulen, olisin antanut elämäni saadakseni suudella hänen kättään. Mutta en yksin hänenkään tähtensä, sillä kiihkoisa rakkaus on hyvin itsekästä. Ei, uskon voittaneeni siksi, että rakkaus, jota tunsin prinssiä kohtaan, oli syvempi ja todellisempi kuin mitä olisin voinut tuntea ketään naista kohtaan, ja tiesin hyvin, että jollei Merapi olisi ollut näkyvissäni, ei milloinkaan tuollainen petos olisi vallannut sydäntäni. Sillä olin varma, vaikka prinssi ei ollut sitä koskaan minulle sanonut, että hän rakasti Merapia ja halusi hänet toverikseen kaikista maallisista esteistä huolimatta, ja jos nyt sanoisin Merapille nuo sanat, ei hän milloinkaan suostuisi siihen.
Ja niin voitin itseni, mutta vapisin kuin lapsi ja toivoin, etten olisi syntynytkään tuntemaan kielletyn rakkauden tuskia, kuten olin kokenut petetyn rakkauden kipuja. Palkan sain aivan pian, sillä juuri silloin tarttui hän koristeeseen, joka riippui hänen valkean pukunsa rintamuksessa, ja piteli sitä kuun valoa vastaan kuin tarkastellakseen sitä. Tunsin sen heti paikalla. Se oli tuo kuninkaallinen, lasurikivinen kovakuoriainen, jolla prinssi Goshenissa oli kiinnittänyt siteen Merapin loukkautuneeseen jalkaan, ja jonka joku voima tempaisi hänen rinnastaan tuona yönä temppelissä, jolloin Amonin patsas sortui.
Hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja silmättyään ympärilleen ollakseen varma, että hän oli yksin, painoi hän sen huuliaan vastaan ja suuteli sitä kiihkoisesti kolme kertaa, kuiskien samalla jotakin, mitä en voinut erottaa. Silloin putosivat suomukset silmistäni ja tiesin, että hän rakasti Setiä. Oi, kuinka kiitin suojelusjumalaani siitä, että se oli varjellut minut tarpeettomalta häpeältä.
Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa. Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.
"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli naurun vivahdusta.
Merapi huudahti ja hypähtäessään ylös näki hänet.
"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin kirkas — että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän kovakuoriaiseen on kirjoitettu."
"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista, joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin silmiäänkin."
"Ja osasitteko, neiti? Saanko minäkin koettaa?"
Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.
"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi prinssi.
"Kenties. Se oli minulla tuona yönä temppelissä teidän korkeutenne."
"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään arvoa Egyptissä."
"Tiedän — kansani tähden. Oi, se on jaloa."
"Mutta tuosta kuoriaisesta oli puhe —" keskeytti hän, heilauttaen kättään. "Varmasti se on sama, jolla haavanne side kiinnitettiin — oh, vuosia sitten!"
"Niin, se on sama", vastasi hän katsellen alas.
"Tiesin sen. Ja kun annoin sen teille, sanoin jotakin, joka minusta silloin tuntui koko hyvin sanotulta. Mitä se oli? En voi muistaa. Oletteko tekin unohtanut?"
"Olen — tarkoitan — en. Te sanoitte, että minulla oli nyt koko
Egypti jalkani alla, ja puhuitte kovakuoriaisen reunakoristeesta."
"Ah! Nyt muistan. Miten oikea ja samalla miten väärä oli tuo sukkeluus — tai ennustus."
"Miten voi joku asia olla sekä oikea että väärä, prinssi?"
"Sen voisin todistaa teille hyvin helposti, mutta se ottaisi aikaa tunnin tai enemmänkin, joten jääköön toiseksi kertaa. Tämä kuoriainen on mitätön esine, antakaa se takaisin minulle ja te saatte paremman. Tai haluaisitteko mieluummin tämän sormuksen? Kun en enään ole Egyptin prinssi, on se aivan tarpeeton minulla."
"Pitäkää kuoriainen, prinssi. Sehän on teidän omanne. Mutta minä en ota kuninkaallista sormusta, koska se on —"
"— tarpeeton minulle, ettekä te halua sellaista, mikä on arvoton antajalle. Oi, minä valitsen niin huonosti sanani, mutta en sitä tarkoittanut."
"Ei, prinssi, vaan siksi, että teidän kultainen sormuksenne on liian iso pieneen käteeni."
"Miten voitte sen sanoa, ennen kuin olette koettanut? Sekin on kompastus, mikä kenties olisi myös hyvitettävä."
Sitten hän nauroi ja Merapikin nauroi, mutta ei hän kuitenkaan ottanut sormusta.
"Oletteko nähnyt Anaa?" jatkoi prinssi. "Luulen, että hän etsii teitä sellaisella kiireellä, että hän tuskin saattoi lopettaa kerrottavansa minulle."
"Sanoiko hän niin?"
"Ei, hän vain näytti siltä. Ja niin selvästi, että käskin hänen heti paikalla etsiä teidät. Hän vastasi menevänsä lepäämään pitkän matkansa jälkeen, tai kenties minä sanoin, että hänen pitäisi se tehdä. Unohdin sen, kun on niin paljon muuta ajateltavaa näin ihanana yönä."
"Miksi Ana halusi nähdä minua, prinssi?"
"Kuinka voin sen tietää? Miksi mies, joka vielä on nuori — haluaa nähdä suloista ja kaunista naista? Oh! Nyt muistankin. Hän tapasi Taniksessa setänne, joka tiedusteli teidän vointianne. Kenties hän siksi haluaa nähdä teitä."
"En halua kuulla sedästäni. Hän muistuttaa minulle liian paljon asioista, jotka tuottavat tuskaa, ja on öitä, jolloin haluaa paeta tuskaa, jonka aamulla varmasti taas löytää."
"Oletteko vielä samaa mieltä palaamisesta kansanne luo?" kysyi prinssi vakavammin.
"Olen. Oi, älkää sanoko, että lähetätte minut täältä tuonne —"
"Labaninko luo?"
"Labanin muiden muassa. Muistakaa, prinssi, että minä olen kirouksen alainen. Jos palaan Gosheniin, olipa se sitten mihin tahansa, saan kuolla pian."
"Ana sanoo setänne Jabezin selittäneen, että tuolla raivoisalla miehellä, joka yritti murhata teidät, ei ollut mitään lupaa kirota vielä vähemmin tappaa teitä. Pyytäkää häntä kertomaan kaikki teille."
"Kuitenkin pysyy tuo kirous ja musertaa minut lopulta. Miten voin minä, yksinäinen nainen, vastustaa Israelin kansan ja heidän pappiensa voimaa?"
"Oletteko sitten yksinäinen?"
"Miten voi olla toisin minunlaiseni hylkiön laita, prinssi?"
"Ei, se ei voi olla toisin. Tiedän sen, kun itsekin olen hylkiö."
"Teillä on ainakin korkea puolisonne, joka varmasti tulee lohduttamaan teitä", sanoi Merapi katsoen alas.
"Hänen korkeutensa ei tule. Jos olisitte nähnyt Anan, olisi hän kenties kertonut teille Usertin vannoneen, ettei hän tahdo nähdä kasvojani uudelleen, jollei päätäni korista kruunu."
"Oi, miten saattaa nainen olla niin julma? Varmaankin, prinssi, sellainen isku on haavoittanut sydäntänne", huudahti hän säälivästi.
"Hänen korkeutensa ei ole ainoastaan nainen, hän on myös Egyptin prinsessa. Muuten koskee sydämeeni se, että kuninkaallinen sisareni on hylännyt minut vallan ja loiston tähden, joita hän rakastaa enemmän. Mutta niin on käynyt, jollei Ana näe unia. Näyttää siis siltä, että olemme samassa asemassa, kumpikin hylättyjä, te ja minä, eikö totta?"
Merapi ei vastannut, vaan katseli yhä edelleen maahan. Prinssi jatkoi hitaasti:
"Mielessäni on asia, josta tahtoisin kysyä teidän mielipidettänne. Jos kaksi hylättyä joutuisi yhteen, olisivat he enään vain puoleksi niin hylättyjä, vai mitä?"
"Niin luulisi, prinssi — tai ehkä he eivät olisi enään ollenkaan hylättyjä. Mutta minä en ymmärrä tätä kysymystä."
"Kuitenkin olette vastannut siihen. Jos te olette yksinäinen ja minä olen yksinäinen, niin tulisimme, sanotte, vähemmän yksinäisiksi yhdessä."
"Prinssi", kuiskasi hän vetäytyen pois hänestä, "minä en puhunut tuollaisia sanoja."
"Ette, mutta minä sanoin ne teille. Kuulkaa minua, Merapi. Egyptissä pidetään minua kummallisena miehenä siksi, etten ole milloinkaan rakastanut ketään naista, enkä edes nähnyt sellaista, jota olisin voinut rakastaa." Tässä Merapi katsoi häneen terävästi, ja prinssi jatkoi: "Joku aika sitten, ennen kuin kävin teidän maassanne — Goshenissa — Ana voi kertoa teille syyn, sillä luulen, että hän kirjoitti sen muistiin — Kii ja vanha Bakenkhonsu tulivat tervehtimään minua. Kuten tiedätte, on Kii epäilemättä suuri tietäjä, vaikka hän ei olisikaan niin suuri kuin muutamat teidän profeettanne. Hän kertoi minulle, että hän ja toisetkin olivat tiedustelleet tulevaisuuttani ja sanoi minun Goshenista löytävän naisen, johon sallimus olisi määrännyt minut rakastumaan. Hän lisäsi, että tämä nainen tuottaisi minulle paljon iloa." Seti pysähtyi varmaankin muistaen, ettei se ollut kaikki, mitä Kii oli sanonut, samoinkuin Jabezkin. "Kii kertoi minulle myös", jatkoi hän hitaasti, "että olen tuntenut tuon naisen tuhansia vuosia sitten."
Merapi tuijotti häneen ja outo ilme tuli hänen kasvoihinsa.
"Miten se voi olla mahdollista, prinssi?"
"Kysyin sitä Kiiltä, mutta en saanut mitään tyydyttävää vastausta.
Kuitenkin hän sanoi niin, eikä ainoastaan tuosta naisesta vaan
myöskin ystävästäni Anasta, ja samaa sanoivat toisetkin tietäjät.
Sitten menin Gosheniin ja siellä näin tuon naisen —"
"Ensimmäisen kerranko, prinssi?"
"Ei, vaan kolmannen —."
Silloin Merapi vaipui penkille ja peitti käsillään kasvonsa.
"— ja rakastin häntä, ja tuntui siltä kuin olisin rakastanut häntä jo tuhansia vuosia."
"Se ei ole totta. Te pilkkaatte minua. Se ei ole totta!" kuiskasi
Merapi.
"Se on totta. Jollen sitä silloin tiennytkään, tiesin sen jälkeenpäin, vaikka kenties en ennen niin täydellisesti kuin tänään, kun sain kuulla, että Userti todellakin oli hylännyt minut. Israelin kuu, te olette tuo nainen. En sano teille", jatkoi hän intohimoisesti, "että olette kauniimpi kuin kaikki muut naiset, tai suloisempi tai viisaampi, sillä sellaisena pidän teitä. Sanon ainoastaan, että rakastan teitä, niin rakastan teitä, mikä tahansa sitten olettekaan. En voi tarjota teille Egyptin valtaistuinta, vaikkapa sen laki sallisikin, mutta voin tarjota teille tämän sydämeni valtaistuimen. No, neiti Merapi, mitä vastaatte? Ennen kuin puhutte, muistakaa, että vaikka näytätte olevan vankini täällä Memphiksessä, teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua. Mikä tahansa vastauksenne lieneekin, sellaisen suojan ja ystävyyden kuin voin antaa, saatte koko elämäni ajaksi, enkä milloinkaan yritä pakottaa teitä, kuinka paljon tuskaa minulle tuottaneekin kulkea teidän ohitsenne. En tiedä tulevaisuutta. Voi tapahtua, että saatan antaa teille ylhäisen aseman ja valtaa, voi tapahtua, etten voi antaa muuta kuin köyhyyttä ja maanpakoa, mutta miten käyneekin, ruumiini ja sieluni kunnioituksen voin antaa. Vastatkaa nyt."
Merapi otti kädet silmiltään ja katseli häntä loistavat kyyneleet ihanissa silmissään.
"Se ei voi tapahtua, prinssi", kuiskasi hän.
"Tarkoitatte varmaan, ettette tahdo antaa suostumustanne."
"Minähän sanoin, ettei se voi tapahtua. Sellaiset egyptiläisen ja israelilaisen väliset siteet eivät ole laillisia."
"Muutamat tässä kaupungissa ja muuallakin näyttävät Pitävän niitä sellaisina, neiti."
"Ja minä olen naimisissa, tarkoitan, että kenties olen naimisissa — ainakin on minut pyhästi luvattu Labanille."
"Minäkin olen naimisissa, tarkoitan —"
"Se on eri asia, prinssi. On vielä yksi syy, suurin kaikista, minä olen kironalainen ja tuottaisin teille, en iloa, kuten Kii sanoi, vaan surua, tai ainakin surua ilon mukana."
Seti katsoi häneen tutkivasti.
"Onko Ana —" alkoi hän, mutta jatkoi sitten, "jos niin on, niin tiedättekö sitten elämää, jossa ei olisi sekaisin sekä iloa että surua?"
"En. Mutta minä tuottaisin teille paljon enemmän surua kuin iloa. Jumalani kirous lepää päälläni, enkä voi oppia palvelemaan teidän jumalianne. Kansani kirous on päälläni, kansani laki erottaa minut teistä kuin miekka, ja jos lähestyisin teitä, ei se iskisi ainoastaan minua, jonka ei ole väliä, vaan myöskin teitä, prinssi", ja hän alkoi nyyhkyttää.
"Sano minulle vain yksi asia", sanoi Seti tarttuen häntä käteen, "jos vastaat kieltävästi, silloin en enään kauemmin tahdo häiritä sinua. Onko sydämesi minun, Merapi?"
"On", hän huokaisi, "ja se on ollut jo siitä asti kuin näin teidät tuolla Taniksen kaduilla. Oi, silloin muuttui mieleni ja vihasin Labania, jota sitä ennen olin ainoastaan inhonnut. Ja minustakin tuntui, niinkuin Kii sanoi, kuin olisin tuntenut teidät tuhansia vuosia. Sydämeni on teidän, rakkauteni on teidän, kuulun kokonaan teille, enkä milloinkaan, en milloinkaan voi unohtaa teitä ja rakastaa ketään toista miestä. Mutta sittenkin on meidän pysyttävä erillämme, teidän tähtenne, prinssini, teidän tähtenne."
"Olisit siis valmis uskaltamaan sen, ellet ajattelisi minua?"
"Tietysti. Enkö ole nainen, joka rakastaa?"
"Jos niin on asian laita", sanoi prinssi hymähtäen, "silloin minäkin täysi-ikäisenä ja muutamien mielestä hyvin ymmärtäväisenä miehenä uskallan myöskin. Oi, mieletön nainen, etkö ymmärrä, että maailmassa on vain yksi hyvä asia, yksi sellainen, jossa voi unohtaa itsensä ja tuskansa, nimittäin rakkaus? Voi tulla vastuksia. Tulkoon, sillä mitäpä ne haittaavat, jos vain rakkaus tai sen muisto säilyvät, jos vain kerran olemme saaneet poimia tuon ihanan kukan ja hetkisen pitää sitä rinnassamme. Sanoit, että palvelemme erilaisia jumalia, ja niin saattaa ollakin, mutta kaikki jumalat lähettävät maailmaan lahjansa, rakkauden, jota ilman maailma lakkaisi olemasta. Sitäpaitsi, minun uskoni sanoo minulle, kenties selvemmin kuin sinun, ettei elämä lopu kuoleman hetkellä, ja siksi rakkauskin, joka on elämän sielu, jatkuu, kun elämäkin jatkuu. Ja viimeksi, luulen niinkuin sinäkin olevan jotakin totta siinä, mitä tietäjät sanovat, että kauan sitten menneisyydessä olemme olleet sellaisia, millaisia meistä vielä kerran on tuleva, ja näkymätön voima on vetänyt meidät yhteen ja sitoo meidät yhteen vielä kauan senkin jälkeen kuin maailma on kadonnut. Se ei ole meidän oma asiamme, Merapi, vaan kohtalo on määrännyt meidät niin tekemään. Vastaa uudelleen."
Mutta hän ei vastannut, ja kun hetkistä myöhemmin katsoin ylös, lepäsi hän Setin käsivarsilla ja heidän huulensa olivat vastakkain.
Niin löysivät Egyptin prinssi Seti ja Merapi, Israelin kuu, toisensa
Memphiksessä, Egyptissä.