XIII.
PUNAINEN NIILI.
Seuraavana aamuna tapasin prinssin yksinään ja muistutin häntä muutamista vanhoista käsikirjoituksista, jotka hän halusi luettavakseen, mutta jotka voi saada vain Tebestä, jossa minun oli ne kopioitava; ja siellä kerrottiin olevan joitakin myytävinäkin. Hän vastasi, ettei ollut kiirettä, mutta minä huomautin, että ne voisivat joutua jonkun toisen ostajan käsiin, jollen heti menisi.
"Te olette liian kärkäs lähtemään pitkille matkoille, Ana", sanoi hän. Sitten hän hetken katseli minua tarkasti, ja koska hän osasi lukea ajatukseni, kuten minäkin hänen, näki hän, että tiesin kaikki, ja lisäsi ystävällisellä äänellä:
"Teidän olisi pitänyt tehdä, niinkuin sanoin, ja puhua ensin. Jos olisitte, niin kuka tietää —"
"Te, prinssi", vastasin, "te ja eräs toinen."
"Menkää, ja jumalat olkoon kanssanne, ystäväni. Mutta älkää viipykö liian kauan noita kirjoituksia kopioimassa, jonka kuka kirjuri tahansa voi tehdä. Luulen, että Egyptiin on tulossa hämminkiä ja tarvitsen teitä, vierelläni. Toinenkin, joka rakastaa teitä, tarvitsee teitä myös."
"Kiitän herraani ja tuota toista", sanoin kumartaen ja lähdin.
Tein muutamia vähäpätöisiä valmistuksia matkaani varten, mutta se oli tarpeetonta, sillä eräs orja tuli ilmoittamiaan minulle, että prinssin alus odotti purjehtiakseen tuulen mukana. Tuolla aluksella matkustin sitten Tebeen, kuten suuri ylimys ainakin tai kuin kuninkaallinen muumio, joka viedään haudattavaksi. Mutta surevien pappien sijasta istui keulassa soittajia ja milloin halusin, tanssijattaret huvittivat minua puettuina kultaisiin harsoihin, ja palvelivat minua syödessäni.
Täten matkustin kuin olisin ollut itse prinssi, ja kun tiedettiin, että olin hänen suosiossaan, jouduin paljon tekemisiin Nomesin maaherrojen, kylien päämiesten ja temppelien ylipappien kanssa joka paikassa, missä liikuimme. Sillä, kuten olen sanonut, vaikka Amenmeses istuikin valtaistuimella, hallitsi Seti kuitenkin Egyptin kansan sydämissä. Ja mitä kauemmaksi purjehdin Niiliä pitkin sellaisiin seutuihin, missä vähän tiedettiin israelilaisista ja vastuksista, joita he olivat tuottaneet maalle, sitä suuremmaksi, kasvoi prinssin valta. Miksi, kuiskasi joku ylimys korvaani, ei hänen korkeutensa prinssi Seti ole isänsä paikalla? Silloin kerroin heille hebrealaisista, ja he nauroivat ja sanoivat:
"Liehuttakoon prinssi lippuaan täällä ja me näytämme hänelle, mitä me ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"
Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan, sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja pitivät minua silmällä.
Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon, joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin, jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n, prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.
Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.
Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan. Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus, joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin, kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.
Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin, jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:
"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut, ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."
Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut, se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin kopioinut ja ostanut.
Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa, joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.
"Tunsin kerran erään Anan hyvin", sanoi hän, "mutta minä jätin hänet."
"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.
"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies; sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja tapasin toisen, jota rakastin enemmän — kunnes hän hylkäsi minut."
"Ja miten kävi tuolle Analle?" kysyin minä.
"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."
"Oliko teillä lapsia?" kysyin.
"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli — jumalille kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi inhoittavaa hyväilyään.
Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:
"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli täynnä kultaa.
Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa, kiitti hän minua sanoen:
"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä, että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi, jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt. Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.
Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme, sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo, murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut, ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän kertomukseni hänestä.
* * * * *
Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän, että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.
Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo, joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan, eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.
"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin hänkin.
Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut kala.
"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella, jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.
"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti surumielisesti.
Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana pimeässä.
Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.
Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle. Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:
"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."
He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan. Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin, sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää tuota haisevaa ilmaa.
Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia huutoja:
"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.
Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet, jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä tulevaisuudessa tapahtui.
Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle, joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.
Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla, kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut. Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme, ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.
Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli karannut.
Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt. Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita, joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi, ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se oli kaamea kertomus.
Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar, jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan, sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.
Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä, ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä, jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.
Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.
"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.
"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja kauheata", vastasin.
"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.
Katsoin prinssiin ja hän luki kysymyksen silmistäni.
"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas, näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään pesemisellä saisi puhtaaksi.
Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti, mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.
"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan. Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata, nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."
"Tahtoiko Jabez viedä hänet mukanaan, prinssi?"
"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet täällä."
"Mitä Jabez sitten sanoi, prinssi?"
"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä, missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:
"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni, ja niitä, jotka syntyvät minusta?'
"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin, mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'
"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin, joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään kertonut hänelle, mitä kuulin."
"Ja sitten, prinssi?"
"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. — Tuota jälkimmäistä en usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä sitä jo oli tarpeeksi."
"Luulen, että tietäjät eivät ota huomioon sitä, mikä on järkevää."
"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan paljon sairautta. Ja mikä ihme — täällä minun taloni alueella ei ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja sekin oli tehtävä nopeasti."
"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?" kysyin hämmästyneenä.
"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä Egyptissä — ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta. Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän tulee takaisin."