XVII.
MERAPIN UNI.
Kului joku aika, kenties noin neljätoista päivää siitä, jolloin israelilaiset olivat alkaneet matkansa. Se oli mahtava joukko, joka kantoi muassaan profeettansa ruumisarkkua ja muumiota. Tuo profeetta, niin kerrottiin, heidän heimolaisensa, oli ollut visiirinä sillä faraolla, joka ystävällisesti otti heidät vastaan Egyptiin satoja vuosia sitten. Toiset sanoivat heidän menneen sitä, toiset tätä tietä, mutta Bakenkhonsu, joka tiesi kaikki, selitti, että he kulkivat Krokotiili-järveä kohden, jota toiset nimittävät Punaiseksi mereksi, ja aikoivat sen poikki tuolla puolen olevaan korpeen ja sieltä Syriaan. Kysyin häneltä miten se olisi mahdollista, sillä tuo järvi on kapeimmasta paikasta kuusituhatta jalkaa leveä ja sen syvyys on mittaamaton. Hän vastasi, ettei hän tiennyt, mutta että voisin tiedustella sitä rouva Merapilta.
"Te olette siis muuttanut mielipiteenne ja pidätte häntä noitana", sanoin, johon hän vastasi:
"Jonkun täytyy panna tuuli puhaltamaan ja Egypti on niin täynnä noituutta, että sitä on vaikeata sanoa. Ja hänhän se oli eikä kukaan muu, joka hävitti Amonin ikivanhan patsaan. Oh, niin, noita tai ei noita, joka tapauksessa voi häneltä kysyä, miten hänen kansansa aikoo mennä Punaisen meren yli, varsinkin jos faraon sotavaunut sattuvat olemaan heidän takanaan."
Minä kysyin häneltä, mutta hän vastasi, ettei hän tiennyt mitään siitä asiasta, eikä tahtonut tietääkään mitään, koska hän oli eronnut kansastaan ja jäänyt Egyptiin.
Sitten tuli Kii, en tiedä mistä, ja tehtyään sovinnon prinssin kanssa vannottuaan, että papit olivat vastoin hänen tahtoaan pukeneet Merapin Isiksen pukuun, kertoi meille, että farao oli lähtenyt suuren sotajoukon kanssa ajamaan takaa israelilaisia. Prinssi kysyi häneltä, miksi ei hänkin ollut mennyt mukaan, johon hän vastasi, ettei hän ollut mikään sotilas, ja että farao vältti häntä. Hän puolestaan kysyi prinssiltä, miksi tämä ei ollut mennyt.
Seti vastasi, ettei häntä haluttanut ottaa siihen osaa yksityisenä kansalaisena, häneltä kun oli riistetty päällikkyys muissakin asioissa.
"Te olette viisas, kuten aina, prinssi", sanoi Kii.
* * * * *
Seuraavana iltana, hyvin myöhään, kun prinssi, Kii, Bakenkhonsu ja minä, Ana, istuimme jutellen, syöksyi rouva Merapi äkkiä luoksemme. Hän tuli suoraan vuoteestaan, silmät palaen ja hiukset hajallaan.
"Olen nähnyt unen!" huusi hän. "Uneksin, että koko suurilukuinen kansani seurasi tulenliekkiä, joka ulottui maasta taivaaseen asti. He tulivat erään suuren veden rannalle ja heidän jäljessään kiiruhtivat farao ja koko Egyptin sotajoukko. Silloin kansani syöksyi veteen ja se kannatti heitä, niin kuin se olisi ollut lujaa maata. Faraon sotilaat aikoivat seurata heitä, mutta Egyptin jumalat ilmestyivät, Amon, Osiris, Isis, Hathor ja muut, ja tahtoivat käännyttää heidät takaisin. He eivät kuitenkaan totelleet heitä, vaan vetäen jumalat mukanaan syöksyivät veteen. Silloin tuli pimeys, ja pimeydestä kuului valitusta ja valtaavaa naurua. Se loppui ja kuu nousi valaisten tyhjyyden. Minä heräsin ja kaikki jäseneni vapisivat. Selittäkää minulle tämä uni, jos voitte, oi Kii, tietäjä."
"Miten se on tarpeellista, rouva", vastasi Kii aivan kuin unesta heräten, "kun uneksija itse on tietäjä? Uskaltaako oppilas neuvoa opettajaa, tai vasta-aloittelija selittää salaisuuksia temppelin ylipapille? Ei, rouva, minä ja kaikki Egyptin tietäjät olemme teidän jalkojenne juuressa."
"Miksi aina pilkkaatte minua?" sanoi Merapi ja vapisi puhuessaan.
Silloin Bakenkhonsu avasi suunsa sanoen:
"Kiin viisaus on kätketty eikä se anna mitään valoa meille, hänen oppilailleen. Kuitenkin tämän unen tarkoitus on selvä, vaikka en tiedä, onko se totta. Se tarkoittaa, että Egyptin sotajoukkoa ja sen mukana Egyptin jumalia uhkaa perikato israelilaisten tähden, jollei joku, jota he tottelevat, voi saada heitä luopumaan jostakin aikeesta, jota en tiedä. Mutta ketä hullu tottelee, niin, ketä hullu tottelee?" ja kohottaen harmaan päänsä katsoi suoraan prinssiin.
"Ei ainakaan minua, joka en nykyään merkitse mitään Egyptissä", sanoi
Seti.
"Miksi ei teitä, oi prinssi, joka huomenna voitte olla ken tahansa Egyptissä?" kysyi Bakenkhonsu. "Tehän olette aina puhunut noista hebrealaisista ja sanonut, ettei heistä koidu Egyptille muuta kuin pahaa, kuten on käynytkin. Ketä sitten kansa ja sotajoukko kuuntelisi hartaammin?"
"Sitäpaitsi, prinssi", keskeytti Kii, "eräs teidän huonekunnastanne on nähnyt ilkeän unen. Ehkä se ei olekaan uni, vaan joku noituus, joka on tähdätty Egyptin hallitsijaa vastaan. Samanlainen noitatemppu kuin se, joka heittää mahtavan Amonin valtaistuimelta ja rakentaa taika-aidan tämän talon ja puutarhan ympäri."
"Sanon taaskin teille, Kii, etten puno mitään taikatemppuja, minä, joka omalla lapsellani olen saanut maksaa ne."
"Mutta niissä oli taikuutta, rouva, ja kuten vanhastaan tiedetään, voima on täydellistä ainoastaan silloin, kun täytyy uhrata jotakin", sanoi Kii synkästi.
"Lakatkaa jo puhumasta noitatempuista, tietäjä", huudahti prinssi, "tai jos teidän täytyy niistä puhua, puhukaa omistanne, joita on paljon. Jabezhan se suojeli meitä täällä noita vaivoja vastaan ja Amonin patsaan murskasi joku jumala."
"Anteeksi, prinssi", sanoi Kii kumartaen, "se ei ollut tämä rouva, vaan hänen setänsä, joka rakensi aidan talonne ympäri suojatakseen teitä vaivoilta, jotka Egyptiä kohtasivat, ja se ei ollut tämän rouvan, vaan jonkun jumalan työtä hänen avullaan, joka löi Amonin Taniksessa. Prinssi sanoi sen. Kuitenkin tämä rouva on nähnyt kummallisen unen, jonka Bakenkhonsu on selittänyt, vaikka minä en osannut, ja minun mielestäni pitäisi faraon ja hänen päällikkönsä saada kuulla tämä uni, jotta he itse voisivat muodostaa siitä oman mielipiteensä."
"Miksi ette sitten kerro sitä heille, Kii?"
"Farao on katsonut parhaaksi, prinssi, erottaa minut palveluksestaan ja antaa virkani toiselle. Jos menen faraon näkyviin, tappaa hän minut."
Sen kuullessani minä, Ana, toivoin, että Kii menisi faraon eteen, vaikka en uskonut, että hän tai kukaan muukaan voisi tappaa Kiitä, jolla oli suojeluskaluja kuolemaa vastaan. Sillä minä pelkäsin Kiitä ja tunsin, että hän jälleen mietti jotakin ilkeätä Merapia kohtaan, jonka tiesin olevan viattoman.
Prinssi kulki edestakaisin huoneessa, kuten hänen tapansa oli ollessaan ajatuksiin vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi eteeni ja sanoi:
"Ana ystävä, olkaa hyvä ja käskekää, että sotavaununi satamiehisen suojajoukon kanssa laitetaan kuntoon. Lähdemme päivän koittaessa, te ja minä, etsimään faraon armeijaa ja pyytämään puheille pääsöä."
"Herrani", sanoi Merapi rakastettavalla tavallaan, "pyydän, älä poistu luotani."
"En poistukaan. Tule mukaan, jos tahdot." Hän pudisti päätään, sanoen:
"En uskalla, prinssi, viimeisinä aikoina on tuntunut kuin joku lumous vetäisi minua kansani luo. Kahdesti yössä olen herännyt ja löytänyt itseni istumasta puutarhassa kasvot pohjoista kohden ja kuullut äänen korvissani, vieläpä kuolleen isänikin äänen, sanovan:
"'Israelin kuu, kansasi kulkee korvessa ja tarvitsee valoasi.'
"Siksi olen varma, että jos joutuisin lähelle heitä, vedettäisiin minut väkisin mukaan, kuten puu vedetään vedestä, eikä Egypti enään näkisi minua."
"Silloin pyydän sinua olemaan siellä, missä olet, Merapi", sanoi prinssi vähän hymyillen, "sillä on varmaa, että minne sinä menet, sinne on minun seurattava, eikä minulla ole halua kulkea korvessa hebrealaisen kansasi kanssa. No, koska sinä et halua poistua Memphiksestä ja tulla kanssani, täytyy minun jäädä luoksesi."
Kii katsoi tuota paria läpitunkevilla silmillään. "Suokoon prinssi anteeksi", sanoi hän, "mutta vannon jumalien nimessä, etten koskaan luullut kuulevani, että prinssi Seti Meneptah asettaa naisen oikut yläpuolelle kunniataan."
"Te puhutte raa'asti", sanoi Seti nousten seisomaan, "ja jos olisitte sanonut noin jonakin toisena päivänä, kenties, Kii —"
"Oi. Herrani!" sanoi Kii heittäytyen maahan, painaen otsansa lattiaan asti, "ajatelkaa, miten suuri syy minulla täytyy olla, kun uskallan puhua siten. Kun ensimmäisen kerran tulin tänne Taniksesta, henki, joka on sisässäni, puhuen huulieni kautta antoi teidän korkeudellenne muutamia arvonimiä, joista teidän korkeutenne suvaitsi moittia minua. Mutta tuo henki sisässäni ei voi valehdella, ja minä tiedän varmasti ja pyydän kaikkia täällä painamaan mieleensä, että tänä yönä seison hänen lähellään, joka, ennen kuin kaksi kuukautta on kulunut, kruunataan faraoksi."
"Te olette totisesti aina ollut huonojen uutisten tuoja, Kii, mutta jos niin käykin, mitä sitten?"
"Tämä, teidän korkeutenne: Jolleivät totuuden ja oikeuden henget pakottaisi minua, uskaltaisinko minä, jolla on veri, joka voi juosta kuiviin, ja luut, jotka voivat murskaantua, puhua kovia sanoja hänelle, josta tulee farao? Uskaltaisinko vastustaa tuon suloisen kyyhkysen tahtoa, jonka pesä on tulevan faraon sydämessä, tuon viisaan valkoisen kyyhkysen, joka kuiskii salaisuuksia taivaasta, josta hän tuli, ja joka on voimakkaampi kuin Isiksen korppikotka ja nopeampi kuin Raan haukka, kyyhkysen, joka suuttuessaan voisi repiä minut useammaksi kappaleeksi kuin Set ja Osiris?"
Minä näin Bakenkhonsun paisuvan pidätetystä naurusta, kuten sammakko, joka on kurnuttamaisillaan, mutta Seti vastasi väsyneellä äänellä:
"Kaikkien Egyptin lintujen nimessä ja pyhät krokotiilit vielä kaupanpäällisiksi luettuina, en sitä tiedä, koska teidän ajatuksenne ei ole mikään avonainen kirjoitus, minkä ohikulkija voisi lukea. Mutta jos kertoisitte minulle, minkä vuoksi totuuden ja oikeuden jumalattaret ovat innostuttaneet teitä —"
"Syy on se, oi prinssi, että Egyptin armeijan kohtalo on teidän käsissänne. Aika on lyhyt ja minä tahdon olla rehellinen. Kieltäkää se, kuten hän tahtoo, mutta tämä rouva tässä, joka näyttää olevan täynnä vain rakkautta ja suloa, on suurin noita Egyptissä, kuten minä, jota hän on hallinnut, hyvin tiedän. Hän rupesi kilpailemaan Egyptin pääjumalan kanssa ja löi hänet tomuun, ja on maksanut takaisin hänelle, hänen profeetoilleen ja palvelijoilleen sen pahan, minkä Amon olisi tahtonut tehdä hänelle, kuten hänen sijassaan jokainen olisi tehnyt. Nyt hän on nähnyt unen, tai hänen henkensä on kertonut sen hänelle, että Egyptin sotajoukko on perikadon partaalla, ja minä tiedän, että tämä uni on tosi. Kiiruhtakaa siis, oi prinssi, pelastamaan Egyptin armeija, jota varmasti tarvitsette tullessanne valtaistuimelle."
"Minä en ole noita", huusi Merapi, "ja kuitenkin — voi! että minun täytyy se sanoa — tuon hymyilevän, kylmäsilmäisen velhon sanat ovat tosia. Kuolema uhkaa Egyptin sotajoukkoja!"
"Käskekää, että sotavaunut laitetaan kuntoon", sanoi Seti uudelleen.
* * * * *
Oli kulunut kahdeksan päivää. Aurinko laski ja me ajoimme täyttä laukkaa Punaista merta kohti. Yötä päivää olimme seuranneet faraon armeijaa läpi erämaiden tietä pitkin, joka oli täynnä vaunujen pyörien ja sotilaiden sekä heitä ennen kulkeneiden kymmenien tuhansien israelilaisten jälkiä.
Nyt näimme kukkulalta, johon olimme saapuneet, tuon suuren armeijan leiriytyneen alapuolellemme. Ja muutamat kulkurit kertoivat meille, että sen takana, myöskin leiriytyneenä, olivat israelilaisten lukemattomat joukot ja heidän takanaan laaja Punainen meri, joka katkaisi heidän tiensä. Mutta me emme voineet nähdä israelilaisia emmekä vettä tuolla egyptiläisten takana kummallisesta syystä. Heidän ja faraon armeijan välissä oli musta pilvipatsas, joka ulottui maasta taivaaseen asti. Eräs kulkuri kertoi meille, että tuo pilvi kulki päivisin israelilaisten edellä, mutta öisin muuttui se tulipatsaaksi. Ainoastaan tänään, kun faraon armeija oli lähellä, oli se muuttanut paikkaansa ja tullut Israelin kansan ja sotajoukon väliin.
Kun prinssi, Bakenkhonsu ja minä kuulimme tuon, katsoimme toisiimme ja olimme ääneti. Mutta äkkiä prinssi naurahti hieman ja sanoi:
"Meidän olisi pitänyt tuoda Kii mukanamme, vaikkapa sitten sidottuna, että hän olisi selittänyt tämän ihmeen, sillä varmaa on, ettei kukaan muu osaa."
"Olisi vaikeata pitää Kiitä sidottuna, prinssi, jos hän haluaisi päästä vapaaksi", vastasi Bakenkhonsu. "Sitäpaitsi, ennen kuin astuimme vaunuihin Memphiksessä, oli hän lähtenyt etelään päin Tebeen. Minä näin hänen menevän."
"Ja minä määräsin, ettei hän saisi palata, sillä sekä minä että rouva
Merapi pidämme häntä pahana vieraana," sanoi Seti huoaten.
"Nyt kun olemme täällä, mitä aiotte, prinssi, tehdä?" kysyin minä.
"Mennä faraon leiriin ja sanoa, mitä meillä on sanottavaa, Ana."
"Ja jollei hän tahdo kuulla, prinssi?"
"Silloin huutaa asiamme ääneen ja palata."
"Ja jollei hän anna meidän palata, prinssi?"
"Silloin pysyä alallaan ja elää tai kuolla, kuten jumalat määräävät."
"Totisesti on herrallamme jalo sydän!" huudahti Bakenkhonsu, "ja vaikka tunnen itseni liian nuoreksi kuolemaan, olen halukas hänen kanssaan näkemään, miten tämä asia päättyy", ja hän nauroi äänekkäästi.
Mutta minusta, joka olin peloissani, kuulosti hänen hohotuksensa, joka kaikui päittemme yläpuolella, oudolta ja todella peloittavalta.
Sitten pukeuduimme juhlapukuihin, jotka olimme ottaneet mukaamme, mutta miekat ja kilvet jätimme pois. Ja vähän syötyämme lähdimme ajamaan, puolet vartijoistamme mukana, tuota paikkaa kohden, jossa näimme faraon lipun liehuvan. Loput vartijoistamme jätimme leiriimme kukkulalle pyytäen heitä, jos jotakin tapahtuisi meille, palaamaan takaisin ja ilmoittamaan siitä Memphikseen ja muihin suuriin kaupunkeihin. Kun lähestyimme leiriä, huomasi etuvartiosto meidät ja alkoi huutaa. Mutta tunnettuaan laskevan auringon valossa tulijat, kuului sieltä mutinaa:
"Egyptin prinssi! Egyptin prinssi!" sillä he eivät milloinkaan lakanneet nimittämästä Setiä sillä nimellä, ja he tekivät kunniaa keihäillään ja antoivat meidän mennä.
Niin saavuimme viimein faraon teltalle, jonka ympärillä kokonainen rykmentti oli vartioimassa. Teltan reunat oli nostettu ylös yön kuumuuden tähden, joka oli tavaton, ja siellä istui farao päällikköineen, neuvonantajineen, pappeineen, tietäjineen ja muine seuralaisineen syöden ja juoden. He istuivat pöydän ympärillä, joka oli taipunut kuin kaari, kasvot ovelle päin. Farao istui keskimmäisenä ja hänen takanaan seisoivat viuhkan kantajat ja juomanlaskijat.
Me astuimme telttaan, prinssi keskellä, Bakenkhonsu hänen oikealla puolellaan nojaten sauvaansa ja minä kantaen kultaisia ketjuja, jotka farao Meneptah oli antanut minulle, vasemmalla. Muut seuralaisemme jäivät ulkopuolelle vartijoiden joukkoon.
"Keitä ovat nämä?" kysyi Amenmeses katsoen ylös, "jotka tulevat tänne kutsumatta?"
"Kolme Egyptin kansalaista, joilla on sanoma faraolle", vastasi Seti hiljaisella äänellään, "ja olemme tulleet nopeasti ja kaukaa ilmoittaaksemme sen ajoissa."
"Mitkä ovat nimenne, Egyptin kansalaiset, ja kuka lähettää sanoman?"
"Nimemme ovat: Seti Meneptah, entinen Egyptin prinssi ja kruunun perillinen, vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, ja Ana, kuninkaan seurueen kirjuri, ja sanomamme on jumalilta."
"Olemme kuulleet nuo nimet jo ennenkin?" sanoi farao ja hänen puhuessaan koko seurue, tai melkein kaikki, nousi ylös, ainakin puoleksi ja kumarsivat prinssille. "Tahdotko sinä seuralaisinesi istuutua aterioimaan, prinssi Seti Meneptah?"
"Kiitämme jumalaista faraota, mutta me olemme jo aterioineet. Onko meillä faraon lupa ilmoittaa asiamme?"
"Puhu, prinssi!"
"Oi farao, monta kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi katselimme toisiamme kasvoista kasvoihin, tuona päivänä, jolloin isäni, hyvä jumala Meneptah, teki minut perinnöttömäksi ja sen jälkeen muutti täältä Osiriksen luo. Farao muistaa, miksi minut silloin erotettiin Egyptin kuninkaallisesta suvusta. Se oli noitten israelilaisten tähden, joita minun mielestäni oli huonosti kohdeltu, ja jotka siksi olisi pitänyt päästää lähtemään Egyptistä. Hyvä jumala Meneptah olisi sinun, oi farao, ja muitten neuvosta tahtonut miekalla lyödä israelilaiset tehdäkseen lopun heistä ja siihen hän vaati minun suostumustani Egyptin perillisenä. Minä kieltäydyin, minut syrjäytettiin, ja siitä asti sinä, oi farao, olet kantanut kaksinkertaista kruunua ja minä olen ollut Memphiksen asukkaana eläen maillani ja perinnöilläni, jotka kuuluvat minulle. Sen ja tämän hetken välillä, oi farao, ovat monet vaivat kohdanneet Egyptiä ja viimeinen niistä maksoi sinulle esikoisesi ja minulle samoin. Huolimatta kaikesta tästä sinä, oi farao, kuitenkin olet kieltäytynyt päästämästä näitä hebrealaisia, jotka minun mielestäni olisi pitänyt päästää jo alussa. Viimein esikoisesi kuoltua päätit, että he saisivat lähteä. Nyt sinä kuitenkin seuraat heitä suuren sotajoukon kanssa ja aiot tehdä heille sen, minkä isäni, hyvä jumala Meneptah, olisi tehnyt, jos minä olisin suostunut, nimittäin — hävittää heidät miekalla. Kuule minua, farao!"
"Minä kuulen mitä prinssi Seti vielä haluaa sanoa?"
"Tätä, oi Farao. Pyydän, että palaisit sotajoukkosi kanssa takaisin ja lopettaisit noitten israelilaisten takaa-ajon, ei huomenna, eikä seuraavana päivänä, vaan heti — tänä yönä."
"Miksi, oi prinssi."
"Unen tähden, jonka eräs hebrealainen nainen talossani on nähnyt, ja unessa ennustetaan perikatoa sinulle ja Egyptin armeijalle, jollet tottele näitä sanojani."
"Luulen, että tunnemme tuon käärmeen, jonka sinä olet ottanut asumaan sydämeesi, josta se sylkee myrkkyä Egyptiin. Hänhän on nimeltään Merapi, Israelin kuu, eikö olekin?"
"Sellainen on unen näkijän nimi", vastasi Seti kylmällä äänellä, vaikka tunsin hänen vapisevan vihasta vierelläni, "ja jos Farao tahtoo, seuralaiseni tässä kertovat sen sanasta sanaan hänen tietäjilleen."
"Farao ei tahdo sitä", huusi Amenmeses lyöden nyrkillään pöytään, "koska Farao tietää, että se on vain juoni, jolla tahdotaan pelastaa nuo velhot ja varkaat siltä kohtalolta, jonka he ovat ansainneet."
"Olenko minä sitten juonien punoja, oi Farao? Jos olisin sellainen, miksi olisin matkustanut tänne varoittamaan, kun istumalla tuolla Memphiksessä minusta vielä kerran olisi tullut kaksinkertaisen kruununperillinen? Sillä, sanon sen sinulle, jollet tottele minua, olet hyvin pian kuolleena, kuten nämä muutkin" — ja hän osoitti kaikkia, jotka istuivat pöydässä — "ja tuo suuri armeija, joka on telttasi ulkopuolella. Ennen kuin puhut, sano minulle, mikä on tuo musta pilvi, joka seisoo hebrealaisten leirin edessä? Etkö vastaa? Silloin vastaan minä. Se on paarivaate, joka pian verhoaa jokaisen teidän luunne."
Koko seura vapisi pelosta, niin, vieläpä papit ja tietäjätkin vapisivat. Mutta farao raivostui vihasta. Hypäten paikaltaan tarttui hän kaksinkertaiseen kruunuun, jota hän kantoi päässään, ja heitti sen maahan. Minä huomasin kultaisen renkaan vierähtävän siitä ja pysähtyvän Setin sandaalin viereen. Amenmeses repi vaatteitaan ja huusi:
"Ainakin meidän turmiomme on sinunkin turmiosi, luopio, joka olet myynyt Egyptin tuolle hebrealaiselle hänen suutelojensa hinnasta. Sitokaa tuo mies ja hänen seuralaisensa, ja kun lähdemme taistelemaan israelilaisia vastaan huomenna pimeän haihduttua, pankaa heidät eturintamaan. Niin saamme viimeinkin tietää totuuden."
Näin määräsi farao, ja Seti, vastaamatta mitään, pani kädet ristiin rinnalleen ja odotti.
Miehet nousivat paikoiltaan ikäänkuin totellakseen faraota, mutta vaipuivat jälleen istumaan. Vartijat hypähtivät eteenpäin, mutta jäivät kuitenkin seisomaan paikoilleen. Silloin Bakenkhonsu purskahti suureen nauruun:
"O-ho-ho", nauroi hän, "olen nähnyt faraoita tulevan ja menevän, yksi ja kaksi ja kolme, ja neljä ja viisi, mutta en kumminkaan koskaan ole nähnyt faraota, jota ei kukaan hänen neuvonantajansa tai vartijansa voi totella, vaikka miten tahtoisivatkin. Kun teistä tulee farao, prinssi Seti, olkoon teillä parempi onni. Käsivartenne, Ana ystäväni, ja käykää edellä, Egyptin kuninkaallinen perillinen. Totuus on näytetty sokeille silmille, jotka eivät tahdo nähdä. On puhuttu kuuroille korville, jotka eivät tahdo kuulla, ja velvollisuus on täytetty. Yö joutuu. Nukkukaa hyvin, te Osiriin kutsutut, nukkukaa hyvin!"
Sitten käännyimme ja lähdimme teltasta. Sen ovella katsoin taakseni ja tuossa himmeässä valossa näytti minusta kuin nuo kaikki pöydän ympärillä istujat 30 olisivat kuolleet. Heidän kasvonsa olivat siniset ja silmät näyttivät kuopilta, eikä heidän huuliltaan tullut ainoatakaan sanaa. He vain tuijottivat meihin, tuijottivat ja taas tuijottivat.
Teltan oven ulkopuolella, prinssin käskystä, julistin kovalla äänellä Merapin unen pääsisällön ja pyysin kaikkia, jotka kuulivat, lopettamaan Israelin kansan takaa-ajon, jos he tahtoisivat jatkaa elämäänsä kirkkaan auringon alla. Eikä nytkään, vaikka tällainen puhe oli rikos Faraota vastaan, kukaan nostanut kättään prinssiä eikä minua, hänen palvelijaansa vastaan. Usein senjälkeen olen ihmetellyt, miksi näin oli, mutta en ole löytänyt vastausta kysymyksiini. Kenties se tapahtui korkean isäntäni tähden, jonka kaikki tiesivät olevan oikean Faraon ja jota he sydämestään rakastivat. Tai kenties siksi, että he olivat varmoja siitä, ettei hän olisi tullut näin kauaksi ja antautunut Amenmeseksen valtaan muuten kuin etsiäkseen Egyptin sotajoukon parasta ja tuodakseen heille sanoman, jonka itse jumalat olivat ilmoittaneet. Tai ehkä häntä ympäröi vielä se suoja, jonka hebrealaiset olivat luvanneet hänelle Jabezin kautta. Ainakin niin tapahtui. Farao käski, mutta hänen palvelijansa eivät totelleet. Tieto tuosta unesta levisi, ja sinä yönä useat erosivat faraon sotajoukosta ja kerääntyivät meidän ympärillemme tai pakenivat takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Ja näitten joukossa oli useita neuvonantajia ja pappejakin, jotka salaisesti olivat keskustelleet Bakenkhonsun kanssa. Ja jos farao halusikin tehdä lopun meistä, niinkuin hän kenties aikoi, piti hän kuitenkin viisaimpana siirtää sen siksi, kunnes selviytyisi Israelin kansasta.
Oli kummallinen yö. Ilma oli tyyni ja painostava. Tähtiä ei näkynyt, mutta tuossa mustassa, pilven muodostamassa esiripussa, joka oli egyptiläisten leirin takana, näkyi leimahduksia, joista muodostui ikäänkuin kirjoituksia, joita minä en osannut lukea.
"Katsokaa kohtalon kirjaa, jonka Jumalan käsi on tulella kirjoittanut!" sanoi Bakenkhonsu katsellessaan sitä. Keskiyön aikana alkoi puhaltaa voimakas itätuuli niin lujasti, että meidän oli maattava kasvoillamme sotavaunujemme pohjalla. Kun tuuli taukosi, kuulimme melua ja huutoja sekä egyptiläisten leiristä että pilven takana olevasta israelilaisten joukosta. Samassa tuntui sysäys niinkuin maanjäristyksessä, joka paiskasi ne meistä, jotka seisoivat, maahan, ja veripunaisen kuun tullessa esiin näimme, että koko faraon armeija oli lähdössä liikkeelle merta kohden.
"Mihin he menevät?" kysyin prinssiltä, joka nojasi käsivarteeni.
"Turmioon, luullakseni", vastasi hän, "mutta millaiseen turmioon, sitä en tiedä."
Sen jälkeen emme puhuneet enempää, sillä kaikki olimme liian peloissamme.
* * * * *
Viimein päivä valkeni näyttäen hirveimmän näyn, mitä ihmissilmä on milloinkaan nähnyt.
Pilvimuuri oli kadonnut ja kirkkaassa aamuvalossa huomasimme, että Punainen meri oli jakautunut kahtia. Siihen keskelle jäi leveä ajotie, joka näytti ikäänkuin tuulen muodostamalta, tai kenties maanjäristys oli sen äkkiä rakentanut. Kukapa sen voi sanoa? En ainakaan minä, joka en koskaan astunut tuolle kuoleman polulle. Tätä polkua pitkin kiiruhtivat kymmenet tuhannet israelilaiset veden lainehtiessa kummallakin puolen, ja heitä seurasi koko faraon armeija, paitsi ne, jotka olivat eronneet siitä ja seisoivat tai makasivat ympärillämme katsellen. Näimmepä kultaiset vaunutkin, jotka ilmaisivat itse faraon ja hänen henkivartiostonsa läsnäolon, keskellä tuota hajaantunutta sotajoukkoa, joka pyrki eteenpäin ilman sotakuria ja järjestystä.
"Mitä nyt? Oi! Mitä nyt?" mumisi Seti, ja hänen puhuessaan järähti maa toisen kerran. Silloin meren länsiosassa nousi mahtava aalto, joka näytti olevan korkea kuin pyramiidi. Se vyöryi eteenpäin vaahtopäisenä ja vain hetken, ei enempää, näimme Egyptin armeijan. Tuona hetkenä olin kuitenkin näkevinäni mahtavia haamuja, jotka pakenivat maalle päin pitkin aallon harjaa. Minä pidin noita haamuja Egyptin jumalina, joita ajoi takaa kuin piiskalla kirkas ja loistava olento. He menivät ja tulivat surkeasti valitellen, ja aalto vyöryi alas.
Mutta sen takana marssivat israelilaisten joukot turvallisesti toiselle rannalle.
Tuli synkkä pimeys ja pimeyden läpi näin tai olin näkevinäni Merapin, Israelin kuun, seisovan edessämme pelästyneen näköisenä ja kuulin tai luulin kuulevani hänen huutonsa:
"Oi! Auta minua Seti, puolisoni! Auta minua Seti, puolisoni!"
Sitten hänkin katosi.
"Valjastakaa hevoset!" huusi Seti kolkolla äänellä.