XVIII.
MERAPIN KRUUNAUS.
Vaikka kiiruhdimmekin hevosiamme, oli huhu tai oikeammin totuus levinnyt nopeammin. Sitä veivät eteenpäin ne, jotka olivat lähteneet ennen meitä. Oi, tämä matka oli kuin pahojen jumalien aikaansaamaa unta. Me nelistimme eteenpäin yötä päivää, ja katso, joka kaupungissa ja kylässä ryntäsivät naiset luoksemme huutaen:
"Onko totta, matkustajat, onko totta, että farao sotajoukkoineen on hukkunut mereen?"
Silloin vanha Bakenkhonsu huusi vastaan: "Totta on, että hän, joka oli farao, hukkui sotajoukkonsa kanssa mereen. Mutta katsokaa, tässä on hän, joka nyt on farao", ja hän osoitti prinssiä, joka ei huomannut sitä ollenkaan eikä sanonut mitään muuta kuin: "Eteenpäin! Eteenpäin!"
Ja taas syöksyimme eteenpäin, kunnes valitukset jälleen taukosivat.
Oli auringonlaskun aika ja viimeinkin lähestyimme Memphiksen katuja. Prinssi kääntyi puoleeni ja puhui: "Tähän asti en ole uskaltanut kysyä", sanoi hän, "mutta kertokaa minulle, Ana. Sen jälkeen kuin vedet olivat vyöryneet paikoilleen, hirveät haamut kadonneet ja kun seurasi pimeys, olitteko silloin näkevinänne naisen edessämme ja kuulevinanne hänen puheensa?"
"Olin, prinssi."
"Kuka tuo nainen oli ja mitä hän sanoi?"
"Hän oli eräs, joka lahjoitti teille lapsen, jota lasta ei ole enää, ja hän sanoi; 'Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!'"
Hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaiksi tuon tomupeitteenkin alla ja hän voihki:
"Kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen nähnyt ja kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen kuullut. Ei ole epäilemistäkään, Ana, hän on kuollut!"
"Rukoilen jumalia —"
"Älkää rukoilko, sillä Egyptin jumalat ovat myös kuolleet. Israelin
Jumala on heidät surmannut. Ana, kuka on murhannut hänet?"
Minä, joka olen piirustaja, vedin sormellani paksuun tomuun, jota oli vaunujen pöydällä, miehen kulmakarvat ja niiden alapuolelle kaksi syvää silmää. Kun aurinko sattui kullattuun pöytään, näytti noissa silmissä olevan ikäänkuin tulta.
Prinssi nyökäytti päätään ja sanoi: "Nyt saamme nähdä, voivatko sellaiset suuret tietäjät, kuten Kii, kuolla samalla lailla kuin muut ihmiset. Niin, jos tarvitaan, näytän, että panen päähäni faraon kruunun."
Saavuimme Memphiksen porteille. Ne olivat kiinni ja suljettu salvalla, mutta sisäpuolelta tuosta suuresta kaupungista kuului hälinää.
"Avatkaa!" huusi prinssi vartijoille.
"Kuka käskee avaamaan?" vastasi vartijoiden päällikkö tuijottaen meihin, sillä laskeva aurinko oli meidän takanamme.
"Farao käskee avaamaan."
"Farao!" sanoi mies. "Meille on juuri ilmoitettu, että farao sotajoukkoineen on hukkunut mereen."
"Hullu!" huusi prinssi. "Farao ei koskaan kuole. Farao Amenmeses on Osiriin luona, mutta hyvä jumala Seti Meneptah, joka on nyt farao, käskee sinua avaamaan."
Silloin pronssiset portit aukenivat ja vartijat heittäytyivät tomuun.
"Mies", huusin minä päällikölle, "mitä tarkoittaa tuo huuto?"
"Herra", vastasi hän, "en tiedä, mutta minulle on kerrottu, että tuo noita, joka on tuottanut kärsimystä Egyptille ja noituudella aiheuttanut farao Amenmeseksen ja hänen armeijansa kuoleman, poltetaan temppelin edustalla."
"Kenen käskystä?" huusin minä taas ajajien lyödessä hevosia, mutta mitään vastausta ei kuulunut.
Me riensimme eteenpäin pitkin leveätä katua suurelle torille, joka oli ahdattu täyteen ihmisiä. Me ajoimme hevosilla heidän päälleen.
"Tietä faraolle! Tietä mahtavalle, hyvälle jumalalle Seti
Meneptahille, ylä- ja alamaan hallitsijalle!" huusi suojelussaatto.
Ihmiset kääntyivät ja näkivät prinssin hoikan vartalon tuossa juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut käydessään Amenmeseksen luona teltassa meren rannalla.
"Farao! Farao! Terve Faraolle!" huusivat he ja heittäytyivät maahan.
Ja tuo huuto levisi kuin tuuli läpi Memphiksen.
Me olimme saapuneet torin keskelle ja tuolla temppelin suuren portin edustalla paloi valtaava rovio. Rovion edessä liikkui olentoja, joista yhden tunsin tietäjäpukuunsa pukeutuneeksi Kiiksi. Heidän ympärillään oli kaksinkertainen sotilasketju, joka pidätti kansaa paikoillaan.
Ja se olikin tarpeellista, sillä he raivosivat kuin mielipuolet ja heristelivät nyrkkejään. Rovion lähellä oli joukko pappeja, ja minä näin heidän keskellään miehen ja naisen, jälkimmäinen hiukset hajallaan ja revityissä vaatteissa, aivan kuin häntä olisi raa'asti kohdeltu. Samassa hänen voimansa näyttivät loppuvan ja hän vaipui maahan. Silloin näin hänen kasvonsa, ne olivat Merapin, Israelin kuun.
Hän ei siis ollut kuollut. Mies hänen vieressään kumartui nostaakseen hänet ylös, mutta varjosta lensi kivi hänen selkäänsä, joka pakoitti hänet suoristamaan itsensä, jonka hän teki kiroten heittäjää. Tunsin heti tuon äänen, vaikka puhuja olikin valepuvussa.
Se oli israeliitta Labanin ääni, hänen, joka oli Merapin kihlattu ja oli yrittänyt murhata meidät Goshenissa. Mitä, teki hän täällä? Se minua ihmetytti.
Kii puhui. "Kuulkaa, miten tuo hebrealainen kissa sylkee", sanoi hän. "No, asia on tutkittu ja päätös tehty, ja ajattelen, että noidan likeinen ystävä saa ensin tyydyttää liekkejä. Tarkatkaa häntä nyt, ehkä hän muuttuu joksikin."
Kaiken tämän hän puhui hymyillen tavalliseen, miellyttävään tapaansa vielä silloinkin, kun antoi merkin temppelin mustille orjille, jotka seisoivat siinä lähellä. Nämä juoksivat esiin ja tuli välkkyi heidän kuparisissa rannerenkaissaan, kun he tarttuivat Labaniin. Hän vastusti raivoissaan, huutaen:
"Missä teidän sotajoukkonne on, egyptiläiset, ja missä on koiranne, farao? Menkää kaivamaan heidät ylös Punaisesta merestä. Hyvästi, Israelin kuu. Katso, miten kuninkaallinen rakastajasi kruunaa sinut viimein, sinä uskoton —"
Hän ei sanonut enempää, sillä samassa orjat heittivät hänet pää edellä keskelle suurta roviota, joka hetkiseksi himmeni ja paloi jälleen kirkkaasti.
Silloin Merapi ponnisti itsensä seisomaan ja huusi kaikuvalla äänellä nuo sanat, jotka prinssi ja minä olimme jo kuulleet kaukana Punaisen meren rannalla —
"Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!" Niin, samat sanat, jotka olivat kaikuneet päiviä ennen meidän korvissamme, ennen kuin ne lähtivät hänen huuliltaan, kuten me ainakin uskoimme.
Kenties olisi ehditty laskea sataan, ei enempää, silloin kun meidän vaunumme vähän kerrallaan tunkeutuivat katsojamuurin läpi. Kun kaiku hänen huudostaan viimeinkin lakkasi, olimme me päässeet tungoksen läpi ja kiipesimme alas vaunuista.
"Noita kutsuu sellaista, joka tänä yönä aterioi faraon ja hänen armeijansa kanssa Osiriksen pöydässä", pilkkasi Kii. "No, menköön etsimään häntä, jos jumalien vartijat suovat sen", ja hän viittasi jälleen mustille orjille.
Mutta Merapi oli nähnyt tai tuntenut Setin lähestyvän tuolta pimeästä ja huomattuaan hänet heittäytynyt hänen rintaansa vasten. Seti suuteli häntä otsalle kaikkien heidän nähtensä, pyysi sitten minua tukemaan häntä ja kääntyi kansan puoleen.
"Kumartukaa! Kumartukaa! Kumartukaa!" huusi Bakenkhonsun voimakas ääni. "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja hänen sanojaan säestivät vartijamme.
Siinä samassa kansa ymmärsi. He painuivat polvilleen ja joka puolelta kohosi tuo ikivanha tervehdys. Seti kohotti kätensä ja siunasi heitä. Katsellessani näin Kiin hiipivän pimeätä kohden ja kuiskaavan sanan vartijoille, jotka karkasivat hänen kimppuunsa ja toivat hänet takaisin.
Sitten prinssi puhui:
"Te nimitätte minua faraoksi, Memphiksen asukkaat, ja farao minä pelkään olevanikin sukuperäni mukaan tänäpäivänä, mutta suostunko ottamaan vastaan hallituksen rasittavia tehtäviä, jos Egypti sitä toivoo, en tiedä vielä. Joka tapauksessa hän, joka kantoi kaksinkertaista kruunua, on kuolleena keskellä merta, ainakin näin veden peittävän hänet ja hänen sotajoukkonsa. Sentähden, vaikka vain hetken, tahdon olla faraona, jotta faraona voin tuomita muutamia asioita. Rouva Merapi, pyydän, kerro minulle, miten jouduit tähän asemaan?"
"Herrani", vastasi hän hiljaisella äänellä, "sen jälkeen kuin sinä olit mennyt varoittamaan faraon armeijaa tuon unen käskystä, jonka näin, Kii, joka lähti samana päivänä, palasi takaisin. Erään hovikuntaan kuuluvan naisen välityksellä pääsi hän luokseni, kun olin yksin huoneessani. Siellä hän asetti minulle nämä ehdot:
"'Neuvokaa minulle', sanoi hän, 'salaisuutenne, jotta voin kostaa noille hebrealaisille velhoille, jotka ovat aiheuttaneet häviöni, ja koko Israelin kansalle ja kaikille muille vihollisilleni niin, että minusta vielä kerran tulee Egyptin mahtavin mies. Palkaksi täytän minä kaikki teidän toivonne ja teen teistä, enkä kenestäkään muusta, Egyptin kuningattaren. Olen teidän uskollinen palvelijanne ja myös prinssi Setin, josta tulee farao, elämäni loppuun saakka. Jos kieltäydytte, yllytän kansan teitä vastaan ja ennen kuin prinssi palaa, jos hän ollenkaan palaa, ne, jotka uskovat teidän olevan ilkeän velhon, määräävät teille noidan kohtalon.'
"Minä vastasin Kiille, kuten niin usein ennenkin olin sanonut hänelle, ettei minulla ollut mitään taikaa hänelle ilmoitettavana enkä tiennytkään mitään sellaisesta. Enhän minä hävittänyt Amonin patsasta Taniksen temppelissä, vaan tuo sama Voima, joka senjälkeen on Egyptille kärsimyksiä tuottanut. Sanoin hänelle vielä, etten välittänyt mistään hänen tarjoamistaan lahjoista, eikä minulla ollut vähääkään halua tulla Egyptin kuningattareksi. Hän nauroi vasten kasvojani sanoen, että saisin kokea, mitä merkitsee vastustaa häntä, kuten niin monet muutkin olivat kokeneet ennen minua. Sitten hän osoitti minua sauvallaan ja mutisi jonkun loihdun. Se lamaannutti jäseneni ja ääneni tehden minut aivan avuttomaksi pitkäksi aikaa, joten hän ehti mennä niin kauas, etteivät palvelijasi, joita sinun nimessäsi käskin ottamaan hänet kiinni ja pidättämään siksi, kunnes palaat, voineet häntä löytää.
"Siitä asti alkoi kansa uhkailla minua. Tuhannet kokoontuivat linnan porttien ulkopuolelle huutaen yöt päivät, että he aikoivat tappaa minut, noidan. Rukoilin apua, mutta minulta syntiseltä taivas oli paennut niin kauaksi, että rukoukseni näyttivät palaavan kuulemattomina takaisin. Linnan palvelijatkin kääntyivät minua vastaan, eivätkä tahtoneet edes nähdä minua. Viimein eräänä yönä, kun jo alkoi hämärtää, menin parvekkeelle ja koska ei mikään jumala tahtonut kuulla minua, käännyin pohjoiseen päin, jonne tiesin sinun menneen, ja huusin sinua avukseni noilla samoilla sanoilla, jotka huusin uudelleen juuri vähää ennen kuin saavuit." (Tässä prinssi ja minä katsoimme toisiimme.) "Silloin ilmestyi puutarhan pensaista mies. Hän oli puettu pitkään lampaannahkaiseen viittaan, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hän sanoi minulle.
"'Israelin kuu, hänen korkeutensa prinssi Seti on lähettänyt minut sanomaan teille, että elämänne on vaarassa, kuten hänen oma elämänsäkin, eikä hän voi tulla luoksenne. Hän käskee teitä tulemaan luoksensa, että yhdessä pakenisitte Egyptistä maahan, jossa kumpikin voitte olla turvassa siksi, kunnes kaikki nämä levottomuudet ovat lopussa.'
"'Mistä tiedän, että te, jonka kasvot on peitetty, olette oikea lähettiläs?' kysyin minä. 'Näyttäkää minulle joku merkki.'
"Silloin hän näytti minulle tuon lasurikivisen kuoriaisneulan, jonka teidän korkeutenne antoi minulle kaukana Goshenin maassa, saman, jonka pyysit minulta takaisin rakkauden merkiksi silloin kun vannoimme uskollisuutta, antaen minulle sijaan kuninkaallisen sormuksesi. Näin tuon neulan rinnassasi silloin, kun lähdit matkalle Anan kanssa."
"Pudotin sen matkallamme Punaiselle merelle, mutta en sanonut siitä mitään teille, Ana, koska pidin sitä enteenä, sillä uneksin yöllä, että Kii ilmestyi ja otti sen minulta", kuiskasi prinssi minulle.
"'Se ei riitä', vastasin minä! 'Tuo koristehan on voitu varastaa häneltä, tai ryöstää prinssin kuolleelta ruumiilta, tai noituudella ottaa häneltä!'
"Viittaan puettu mies arveli hetken ja sanoi: 'Tänä yönä, ei tuntiakaan sitten, farao ja hänen joukkonsa on peitetty Punaiseen mereen. Olkoon se merkkinä!'
"'Miten se voi olla mahdollista?' vastasin minä. 'Punainen merihän on kaukana täältä, eivätkä sellaiset sanomat voi tunnissa joutua tänne. Menkää matkoihinne petollinen viettelijä!'
"'Kuitenkin niin on käynyt', vastasi hän.
"'Jos todistatte sen minulle, uskon ja tulen!'
"'Hyvä', sanoi hän ja hävisi.
"Seuraavana päivänä alkoi liikkua huhu, että tuo hirveä asia oli tapahtunut. Huhu tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi, kunnes kaikki vannoivat, että niin oli tapahtunut. Nyt kohdistui kansan raivo minuun. He raivosivat linnan ympärillä kuin jalopeurat erämaassa, huutaen vertani. Kuitenkaan eivät he päässeet sinne, sillä kun he hyökkäsivät portteja ja muureja vastaan, työnnettiin heidät takaisin. Joku henki näytti suojelevan linnaa. Kului päiviä ja tuli se yö, joka nyt on kulunut, ja vielä kerran sekoin parvekkeella, ja vielä kerran viittaan puettu mies ilmestyi puitten välistä.
"'Nyt olette kuullut, Israelin kuu, sanoi hän, 'ja nyt teidän on uskottava ja tultava, vaikka luulette olevanne turvassa, koska tämä Setin koti vaivojen alkaessa lumottiin pahaa vastaan niin, ettei ketään siellä olevaa voida vahingoittaa!'
"'Olen kuullut ja luulen, että uskon, vaikka en ymmärrä, miten tuo sanoma tunnissa saapui Memphikseen. Kuitenkin, muukalainen, sanon teille, ettei se riitä.'
"Silloin mies veti papyruskäärön povestaan ja heitti sen jalkojeni juureen. Avasin sen ja luin. Se oli kirjoitettu Anan käsialalla, jonka hyvin tunsin, ja alla oli sinun oma nimikirjoituksesi, herrani, ja se oli varustettu sinetilläsi ja Bakenkhonsun sinetti oli vielä todisteena. 'Tässä se on', ja hän veti esille povestaan kirjoituksen ja antoi sen minulle, johon hän koko tämän ajan oli nojannut.
"Minä avasin sen ja soihtujen valossa prinssi, Bakenkhonsu ja minä luimme sen. Se näytti olevan, niinkuin hän oli kertonut, minun käsialallani kirjoitettu ja todistettu ja sinetöity, kuten hän oli sanonut. Se kuului näin:
"Merapille, Israelin kuulle, talossani Memphiksessä.
"Tule, rakkauden kukkanen, minun, herrasi luo. Tämän kantaja saattaa sinut turvallisesti luokseni. Tule heti paikalla, sillä olen suuressa vaarassa, kuten itsekin olet, ja ainoastaan yhdessä voimme olla turvassa".
"Ana, mitä tämä tarkoittaa!" kysyi prinssi peloittavana äänellä. "Jos olette pettänyt minut ja hänet —"
"Jumalien nimessä", aloin minä närkästyneenä, "olenko mies, koska teidän korkeutenne puhuttelee minua tuolla tavoin, vai olenko vain koira?"
Lopetin tähän, sillä Bakenkhonsu alkoi nauraa.
"Katsokaa kirjoitusta!" nauroi hän. "Katsokaa kirjoitusta!"
Me katsoimme ja kas! Kirjaimet muuttuivat ensin veren värisiksi ja hävisivät sitten kokonaan, kunnes pidin kädessäni puhdasta papyruskappaletta.
"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Totisesti, ystävä Kii, olet ensimmäinen tietäjistä, lukuunottamatta noita israelilaisia profeettoja, jotka ovat saattaneet sinut — Mihin he ovat saattaneet sinut, ystävä Kii?"
Silloin ensimmäisen kerran katosi tuo liioiteltu hymyily Kiin kasvoilta, ja ne muuttuivat aivan kuin kivimöhkäleeksi, johon oli pantu kaksi kiiltävää jalokiveä. Ne olivat Kiin silmät.
"Jatka, Merapi", sanoi prinssi.
"Tottelin kirjoitusta. Pakenin miehen kanssa, joka sanoi vaunujen odottavan meitä jossakin. Menimme ulos pienen portin kautta.
"'Missä ovat vaunut?' kysyin minä.
"'Menemme veneellä', vastasi hän ja suuntasi kulkunsa joelle päin. Kulkiessamme suurta palmukäytävää pitkin ilmestyi miehiä puitten takaa.
"'Te olette pettänyt minut', huusin minä.
"'Ei', vastasi hän, 'vaan minut on petetty!'
"Sillein ensikerran tunsin hänen äänensä. Se oli Labanin.
"Miehet hyökkäsivät kimppuumme. Heidän päällikkönsä oli Kii.
"'Tämä on se noita', sanoi hän, 'joka täytettyään ilkityönsä pakenee hebrealaisen rakastajansa kanssa, joka myös on osallinen noihin noitatemppuihin!'
"He repivät viitan ja tekoparran hänen yltään, ja edessäni seisoi
Laban. Kirosin hänet vasten kasvoja. Mutta hän vastasi vain:
"'Merapi, mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinuun. Aikomukseni oli viedä sinut kansamme luo, sillä tiesin, että täällä tahdottaisiin tappaa sinut. Tämä tietäjä lupasi sinut minulle palkaksi muutamista tiedonannoista, joita olen antanut hänelle, jos voisin houkutella sinut pois palatsin suojasta.'
"Nämä olivat ainoat sanat, jotka puhuimme koko aikana. He raahasivat meidät suuren temppelin salaiseen vankityrmään, jossa elimme erotettuina. Siellä Kii ja papit kiusasivat minua kaiken päivää kysymyksillään, joihin en vastannut mitään. Illan tullen toivat he minut ulos Labanin rinnalla. Kun kansa näki minut kuului sieltä huutoja: 'Velho! Hebrealainen noita!' He tunkeutuivat vartijoiden joukon läpi, tarttuivat minuun, heittivät minut maahan ja tallasivat minua. Laban yritti suojella minua, mutta hänet temmattiin pois. Viimein kansa saatiin ajetuksi tiehensä, ja oi, herrani, sinä tiedät lopun. Olen puhunut totta enkä voi muuta."
Sen sanottuaan hänen polvensa herpaantuivat ja hän pyörtyi. Me kannoimme hänet vaunuihin.
"Te olette kuullut, Kii", sanoi prinssi. "Mitä vastaatte?"
"En mitään, farao", vastasi Kii kylmästi, "sillä farao te olette, kuten arvasin teistä tulevan. Henkeni on jättänyt minut, nuo hebrealaiset ovat sen ryöstäneet. Tuon kirjoituksen olisi pitänyt hävitä papyrukselta heti, kun tuo nainen oli sen lukenut, ja sitten olisin kertonut teille jotakin muuta; olisin kertonut salaisesta rakkaudesta, petollisesta ja väkivaltaisesta paosta rakastajan kanssa. Mutta joku paha henki piti sen siinä siksi, kunnes tekin olitte sen lukeneet, te, joka tiesitte, ettette ollut kirjoittanut sitä, minkä näitte. Farao, minut on voitettu. Tehkää minulle tahtonne mukaan, ja hyvästi. Rakastettuna olette aina pysyvä, kuten aina olette ollutkin, mutta onnelliseksi ette tässä maailmassa tule."
"Oi kansa", huusi Seti, "en tahdo tuomita omassa asiassani. Te olette kuulleet, tuomitkaa te. Mikä palkka tälle noidalle annetaan?"
Silloin kohosi valtaava huuto: "Kuolema! Kuolema polttoroviolla! Kuolema, jonka hän oli valmistanut viattomalle!" Ja niin kävi. Mutta jälkeenpäin kerrottiin minulle, että kun tuo suuri nuotio oli palanut loppuun, löydettiin sieltä Kiin pää, joka oli kuin tulipunainen kivi. Kun sitten auringon valo lankesi siihen, meni se kappaleiksi ja hävisi, kuten kirjaimet häviävät tuosta kirjoituksesta. Onko tämä totta, en tiedä, sillä en silloin ollut siellä läsnä.
* * * * *
Me kannoimme Merapin linnaan. Hän eli ainoastaan kolme päivää, sillä hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet. Näin hänet viimeisen kerran tuntia ennen kuolemaansa, kun hän lähetti noutamaan minut. Hän makasi Setin sylissä jutellen heidän lapsestaan ja näyttäen suloiselta ja onnelliselta. Hän kiitti minua ystävyydestäni samalla hymyillen tavalla, josta huomasin, että hän tiesi sen olleen enemmän kuin ystävyyttä, ja pyysi minua hoitamaan hyvin isäntääni siksi, kunnes kaikki jälleen kohtaisimme jossakin toisemme. Sitten hän antoi minulle kätensä suudeltavaksi ja minä lähdin itkien pois.
Hänen kuoltuaan valtasi Setin kummallinen halu. Hän antoi tehdä palatsin suureen saliin kultaisen valtaistuimen, ja tuolle valtaistuimelle hän asetti Merapin kuninkaallisiin vaatteisiin ja kallisarvoisiin rinta- ja kaulakoristuksiin puettuna, kruunattuna, kuten Egyptin kuningatar. Ja tällä lailla näytti hän hänet Memphiksen ylimyksille. Sitten hän antoi balsamoida hänet ja viedä salaiseen hautakammioon, mutta ilman juhlamenoja, koska hän ei kuulunut Egyptin uskoon. Minä vannoin Setille, etten milloinkaan ilmaise tuota paikkaa, jossa Merapin hauta sijaitsee.
Siellä hän sitten lepää ikuisessa kodissaan ylösnousemuksen päivään saakka pienen poikansa kanssa.
* * * * *
Noin kuukauden kuluttua hautajaisista tulivat Egyptin ylhäiset miehet Memphikseen kruunaamaan prinssin faraoksi, ja heidän mukanaan tuli myös hänen korkeutensa kuningatar Userti. Olin läsnä noissa juhlamenoissa, jotka minun mielestäni olivat hyvin kummalliset. Siellä oli visiiri Nehesi, ylipappi Roi ja paljon muita pappeja, niin, ja vieläpä vanha kamariherra Pambasakin oli mukana samalla lailla madellen, kuten ennenkin, vaikka hän oli eronnut prinssin palveluksesta silloin, kun tämä oli tehty perinnöttömäksi, ja liittynyt farao Amenmeseksen huonekuntaan. Kun hän ilmestyi virkasauvoineen ja pitkine, valkeine partoineen, kuulin prinssin monen viikon kuluttua taas nauravan.
"Sinä olet siis tullut takaisin jälleen, kamariherra Pambasa," sanoi hän.
"Oi kaikkein pyhin, oi kaikkein kuninkaallisin", vastasi tuo vanha palvelija, "onko Pambasa, tomuhiukkanen teidän jalkojenne alla, koskaan lähtenytkään pois faraon hovista, tai hänen luotaan, josta tulee farao?"
"Ei", vastasi Seti, "se tapahtui vain siksi, ettet uskonut tulevan faraota hänestä, jonka luota lähdit. No, mene tehtäviisi, lurjus, joka kenties pohjaltasi olet yhtä rehellinen kuin muutkin."
Sitten seurasivat suuret tavanmukaiset juhlallisuudet, jolloin kruunu annettiin ja papit puhuivat puettuina jumaliksi ja toiset kuolleiksi mahtaviksi faraoiksi. Siellä puhuivat myös Egyptin korkeasäätyiset ja kaupunkien päämiehet. Kun kaikki olivat lopettaneet, vastasi Seti:
"Minä otan tämän, perintöni", ja hän tarttui kaksinkertaiseen kruunuun, "en siksi, että haluan sitä, vaan siksi, että se en perintöni ja tiedän, että niin kauan kuin elän en minun tehtävä velvollisuuteni, jonka vannoin tekeväni eräälle, joka on lähtenyt täältä. Isku toisensa jälkeen on kohdannut Egyptiä, mikä ei koskaan olisi tapahtunut, jos olisi toteltu varoitustani. Egypti makaa vertavuotavana ja kuolemaisillaan. Olkoon teidän ja minun tehtäväni koettaa hoitaa sitä saadaksemme sen jälleen elämään. En ole kauan luonanne, sillä minuakin on lyöty, mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon minä olla teidän ja Egyptin palvelija. Ja minun määräykseni on, ettei mitään juhlallisuuksia panna toimeen valtaistuimelle nousemiseni johdosta, ja että varat, jotka olisivat kuluneet niihin, en jaettava niiden leskille ja lapsille, jotka hukkuivat Punaiseen mereen. Lähtekää!"
Kaikki lähtivät nöyrinä, mutta onnellisina, sillä tässä oli farao, joka tiesi Egyptin tarpeet ja rakasti maataan, ja joka yksin oli näyttänyt olevan viisas toisten ollessa täynnä hulluutta. Silloin hänen korkeutensa Userti astui sisään komeasti puettuna ja kruunu päässään hovikuntansa seuraamana ja kumarsi.
"Terve faraolle", huusi hän.
"Terve Egyptin kuninkaalliselle prinsessalle", vastasi Seti
"Ei farao, vaan Egyptin kuningattarelle."
Setin valtaistuimen vieressä oli toinen istuin, johon hän oli pannut kuolleen Merapin kruunatessaan hänet. Farao kääntyi ja katseli sitä hetken. Sitten hän sanoi:
"Näen, että tämä istuin on tyhjä. Ottakoon Egyptin kuningatar sen paikakseen, jos häntä haluttaa."
Userti tuijotti häneen aivan kuin luullen häntä hulluksi, vaikka hän epäilemättä oli kuullut jotakin tuosta kertomuksesta. Sitten nousi hän portaita ylös ja istuutui tuohen kuninkaalliseen tuoliin.
"Teidän Majesteettinne on ollut kauan poissa", sanoi Seti.
"Niin", vastasi tämä, "mutta kuten teidän korkeutenne lupasi, on hän palannut lailliselle paikalleen faraon viereen — milloinkaan enään poistumatta siitä."
"Farao kiittää hänen majesteettiaan", sanoi Seti syvään kumartaen.
* * * * *
Oli kulunut noin kuusi vuotta, kun eräänä yönä istuin farao Seti Meneptahin kanssa hänen palatsissaan Memphiksessä, sillä siellä hän aina oleskeli silloin, kun valtiolliset asiat sallivat.
Oli esikoisen kuoleman vuosipäivä ja siitä hän halusi puhua kanssani. Hän kulki edestakaisin huoneessaan ja tarkastellessani häntä lampun valossa huomasin, että hän äkkiä oli paljon vanhentunut ja hänen kasvonsa olivat tulleet vielä entistäkin suloisemmiksi. Hän oli myöskin laihempi kuin ennen, ja hänen silmissään oli katse, joka tuijotti etäisyyteen.
"Te muistatte tuon yön, ystävä, eikö totta", sanoi hän; "kenties hirmuisimman yön, mitä maailma on milloinkaan nähnyt." Hän pysähtyi, nosti erästä verhoa ja osoitti pientä syvennystä ulkopuolella olevassa pylväskäytävässä. "Tuolla istui Merapi," jatkoi hän; "tuolla seisoitte te. Tuella makasi poika ja tuossa istui kumarassa hänen hoitajansa — sivumennen sanoen, olen pahoillani kuullessani hänen olevan sairaana. Tehän pidätte huolta hänestä, Ana, pidättehän? Sanokaa hänelle, että farao tulee tervehtimään häntä — kun hän voi, kun hän voi."
"Muistan tuon kaiken, farao."
"Niin tietysti muistatte, koska rakastitte häntä, eikö totta, sekä poikaa että vieläpä minuakin, isää. Ja samoin rakastatte meitä aina, kuten mekin rakastamme teitä, kun saavumme maahan, jossa sukupuoli ja sen tuottamat esteet ja kiihko unhotetaan."
"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."
"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta. Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata, jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan, että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet, eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein, sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät — ja ovat suopeita."
"Miksi farao puhuu noin?" kysyin minä.
"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi. Voitteko te Ana?"
"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti ohimennessään."
"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana; seisokaamme ulkona.".
Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista — muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.
Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti. Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.
Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta. Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti. Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen, nyökkäsi ja katosi.
"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen, "ja oi! Ana, kuollut elää sittenkin!"
Samana yönä, ennen aamun koittoa, kaikui huuto läpi palatsin herättäen minut unestani. Siellä huudettiin:
"Hyvää jumalaa faraota ei ole enään! Haukka Seti on lentänyt taivaaseen!"
* * * * *
Faraota haudatessa panin minä tuon pikarin puolikkaan hänen rintansa päälle, jotta hän voisi juoda siitä ylösnousemuspäivänä.
* * * * *
Tähän loppuu kertomus kirjuri Anasta, kuninkaan seuralaisesta ja hänen ystävästään.