I.
AYESHA TUOMARINA.
Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen, sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.
"Mitä kuuluu, Job?" sanoin minä.
"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa. Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne koko yönä."
Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön, jonka kaltaista en toista toivonut.
"Kuinka on Leo-herran laita, Job?"
"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua, niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty. Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella kielellään — ainakin hän on sen näköinen — että aivan hirvittää kuulla."
"Mitä sinä silloin teet?"
"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt, nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa, että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia, jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö, olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä, joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin hulluja (Job pani erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä rangaistaan uteliaisuutemme tähden — se on mielipiteeni, herra — ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo kymmentä."
Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä, joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli, että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "Hän" ei surmaisi meitä, vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke. Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää. Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!
Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi — ainakin hän oli sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.
"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.
"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin raskain mielin.
"'Hän-jota-täytyy-totella' haluaa puhutella sinua, papiaani", sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas poikaseni. Eilen olin melkein varma, että Hän surmaisi sinut, kun et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."
Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän maan muinaisajan tutkiskeluun.
Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki ovat moitteettomassa kunnossa."
Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva, mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu astinlauta.
Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet. Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään. Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli Hän itse. Noustuaan korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua kreikan kielellä luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän puhettamme.
"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies; siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein lausumaan."
Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.
"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.
"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen seikkailuni.
"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti. Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen herätit henkiin, oi Holly."
"Mitä uneksit, oi Ayesha?" kysyin minä välinpitämättömästi.
"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:
"Miehet tuotakoon eteeni."
Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen käytävään oikealla.
Luolassa vallitsi syvä äänettömyys. Hän nojasi hunnutettua päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään. Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan, vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin heittäytyneet maahan, ellei Hän olisi kieltänyt heitä.
"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän. Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen sointuvasti.
Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä äänettömyydessä, jonka aikana Hän näkyi pään liikkeestä päättäen — mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään — tarkastelevan tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta hiljaa ja harkitsevasti:
"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi, nämä miehet?"
"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.
"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta olen kuullut."
Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin, kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.
"Olette kuulleet", sanoi Hän vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä, joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä — tämän salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan. "Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko millään puolustaa käytöstänne?"
Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "Hän-jota-täytyy-totella" suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen, kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.
Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan. Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä luonnollista kauhuaan.
Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä. Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.
Vihdoin hän julisti tuomion.
"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia, ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet, elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että Hiyan laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut. Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten — pahuudessanne te olisitte tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."
Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan. Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.
"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin perustuva lausumistapamme — "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti, josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla, sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan. Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt, miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin ja lausui juhlallisesti:
"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!"