II.
KÔRIN HAUTAKAMMIOT.
Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa. Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää minulle luolien ihmeitä.
Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme, mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat kumarrettuaan syvään.
"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"
"Kymmeniätuhansia", vastasin minä.
"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän kirjoituksiaan — olen vähitellen saanut selvän kielestä — ja tämä luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta, jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus kuului:
"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."
"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut", ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"
"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle kirjoitusta, joka kuului: —
"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli — olipa hän sitten vanha tahi nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä, kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."
Huokaisin hämmästyksestä — noista sanoista henkivä ääretön epätoivo oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!
"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"
"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."
"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat, joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia, mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset, tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso, he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta. Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta. Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole milloinkaan nähneet sellaista näkyä."
Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni. Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi, kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle, niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.
"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni poispäin.
"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat. Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi. Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa hautakammioissa sota-aseita.
"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani. Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni — en häpeä sitä tunnustaa — täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.
Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen yksitoikkoinen.
Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste, jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti. Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä, ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi. Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia ehditty täydellisesti toimittaa.
Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä, jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut. Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi kirjoituksen, joka kuului: "Kuoleman vihkimät."
Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.
Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja muilta salattuja asioita.
Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus. Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas. Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa — liljaa puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan. Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä havahduin todellisuuteen.
Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta. — Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?
Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui unelmaani täydellisesti:
"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä, että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava? Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö, mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin? Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin, nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."
"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie minut täältä, oi Ayesha!"