III.
KALLIKRATES.
Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi minua jäämään.
"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää, että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly — minähän varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen. Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"
Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.
Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera, jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa, eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan. Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät, hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen nainen.
"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä. Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten, oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista nyt hiukan, vain hyvin heikosti — näetkös — sormesi koskettavat toisiinsa, oi Holly!"
Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön, kuka hän oli — minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti kaikki mahdolliset kielet — tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo mies väkisinkin hämmentyä — että minä jumaloin häntä enemmän kuin ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin, minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä, joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti käsiään iloissaan.
"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana, ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä, joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi — sinä olet tavallaan hyvinkin viisas — sinä käyttäydyt mielettömästi ja tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini — ehkä sinä tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin katso", ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan suudellakin minua, sillä suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.
"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten, joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni kulkemaan entisiä uriaan — vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni, niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua. Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä, minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella kasvojani."
Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle, että olin nähnyt hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän liekin ääressä.
"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä, jotka ovat — usko minua — ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa, Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat, nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu — siinä heidän koko uskontunnustuksensa!"
Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa, arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin tunnustivat.
"Minä ymmärrän", sanoi hän — "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun pelko — siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi. Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat, kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään, jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta. Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja pitemmät kädet sen harjoittamiseen."
Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin luolat, ja joita minä en — ohimennen sanoen — ollenkaan hyväksynyt Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa. Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha todellakin uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.
"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa, Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta! Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa nimessä. Niin on aina ollut — mutta, Hollyseni, oletko väsynyt, kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle oppini? — sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit polvillasi edessäni — asento ei sovi sinulle, Holly — ja vannoit rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet. Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.
"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina. He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä: hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun saavuttamattomissa — viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani, joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä menettäisin hänet ainiaaksi!
"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani — ellei hän ollut valehdellut minulle — mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen noussut kauhusta pystyyn."
"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa tännepäin!"
Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen lattialle.
"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan kuolemaisillaan."
"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti. "Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"
"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia — joka tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.
Ayesha naurahti.
"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."
Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.
"Mitä 'Hän-jota-täytyy-totella' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en mene, herra."
"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään veistettyjä korkokuvia.
"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
"Mene!"
Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.
"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa Leo lepäsi kasvot seinään päin.
"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon kasvoja.
Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.
"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"
Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.
"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?" ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.
"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"
"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa — tuossa lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin — nyt hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan. Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."
"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.
"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri viimeisiä henkäyksiään."
"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin. Olen niin hermostunut — käteni vapisevat — ja toimitus on kuitenkin niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa. Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän kuolee!"
Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli tullutkin.
Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri katkeamaisillaan — hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan, mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein menettänyt.
Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen — vain silmäluomet värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä kohtaan syvää sääliä.
"Myöhäistä?" kuiskasin.
Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.
"Näetkö?" kuiskasin minä.
"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä luulin jo tulleeni liian myöhään — jos olisin viipynyt sekunnin kauemmin — niin hän — hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen. Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.
"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän. "Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään tuosta kidutusten ja tuskien paikasta — en muista nyt, oliko sen nimi Helvetti vai Hades — josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa, jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa — yksin olen kärsinyt — kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut vapauttajani luo."
"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui — hän, jota olin vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin. Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään — minä, joka olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen. Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan — odotan, kunnes aika on jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään — hän eli! Silloin minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni — miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."
Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän suudelman tämän otsalle, mikä näky — vaikkakin kaunis ja liikuttava — kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!