IV.
"POISTU, NAINEN!"
Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen kasvonsa synkistyivät.
"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä hän oikein on — Kallikrateksen palvelijako vai?"
"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo", vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti sanoa."
Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän olikin vanha, hän oli mustasukkainen.
"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja paikalla."
"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"
"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen häneltä — sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin rikkaus ja valta naiselle — se on hänen heikkoutensa. Usko minua, kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka, Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."
Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.
"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän. "Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista? Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla — hän on minun; ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."
"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy semmoiseen."
"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö, joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa, sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa. Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa, iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut. Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja. Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja nainen, taivas ja maa — kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät, mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä sanon, oi Holly?"
Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan puoleen.
"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa? Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään, joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti egyptiläistä Amenartasta."
"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen käsivarteeni.
"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi? Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut. Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin, että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan veriseen käteen?"
"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua, Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä. Käske tyttö tänne — pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.
Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.
"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut", vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.
"Ei, hän elää", vastasin minä. "'Hän-jota-täytyy-totella' on pelastanut hänet. Käy sisään."
Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien tavan mukaan pelätyn "Hänen-jota-täytyy-totella" läsnä ollessa.
"Nouse", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, "ja tule tänne."
Ustane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.
"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua osoittaen nukkuvaa Leoa.
"Minun mieheni", vastasi Ustane hiljaa.
"Kuka antoi hänet sinulle?"
"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oi Hän."
"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen rangaistaan kuolemalla. Poistu!"
Mutta Ustane ei liikahtanutkaan.
"Poistu, nainen!"
Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen päättäväisyyden.
"Ei, oi Hän, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän on mieheni ja minä rakastan häntä — jumaloin häntä enkä tahdo luopua hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"
Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten pahinta.
"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan luonnollinen."
"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa. Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene, ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"
"Minä en mene! Hän on minun — minun", huusi tyttö tuskissaan. "Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle — en milloinkaan."
Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään, mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa, näkyi kolme lumivalkoista sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain naurahti.
"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle. "Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin, jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."
Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.
"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut, niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset. Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."
Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.
"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja — noituuttahan ei olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin, sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.
Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa luota.
Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina, kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen, ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä — torit ja basaarit olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä erotin sanat: "Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden asunto — kukistunut — kukistunut, soraksi sortunut!" Nuo valkeat falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon lailla huoneestamme.
Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä. Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin pitkään huntuunsa kietoutuneena.
"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi arabiaksi:
"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen? Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun paikkaan olemme nyt joutuneet — häh?"
"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten, sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen lihalientä."
Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane — missä hän on?"
Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."
Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään, vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka. Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.
Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.
Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea, jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin, niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme Hänen luoksensa, sillä mykät palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.
Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle, nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa, jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia. Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."
"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä olen huolehtiva" — sanat lausuttiin erikoisella painolla — "ettei se konsanaan uudistu."
Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä ja hellästä huolenpidosta.
"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä minua, joka olen onnellinen tulostasi."
"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä, "hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"
Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan, sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen tarkastellessaan minua kiinteästi.
"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta, niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on mahtanut mennä?"
"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä, missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin. Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."
Leo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.
"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä nuori nainen ja minä — me — no niin, me olimme hiukan niinkuin välilöissä."
Ayesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.