V.
"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"
Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä, ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni, muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa. Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.
Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut, vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.
"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.
Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo viidettä ja me olimme kaikki — etenkin Leo — sangen väsyneet ja nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa, kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa, näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia, kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi. Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten selkäpiitänsä karmivan.
Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä" sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "Hän-jota-täytyy totella" ja valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi käydä pimeässä päinsä.
"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat, kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat oikeastaan olivat.
"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"
Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa — soihdut, joilla meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat kuin olivatkin luolien muumioita!
Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske! Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot. Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren, joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun, kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan pituisina kielekkeinä.
Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.
Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia, olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!
Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan. Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.
"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja, katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet, että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat tulevat nyt, kaunis joukko — vai mitä? Näyttämö on valaistu ja esitys voi siis alkaa."
Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät meidän eteemme ja tanssi — jonkinlainen pahojen henkien karkelo — alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä, muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun väreet alkoivat karmia selkääni.
Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:
"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"
Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.
"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi.
Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.
Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."
"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa piehtaroiva onneton jälleen.
"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä, piru."
Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.
"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.
"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko kurkkuun!"
"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta! pian! Kuuletteko?"
Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä. Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.
Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia kömpelösti — luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten: "Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen. Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:
"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten 'hän-jota-täytyy-totella' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi, minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"
"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt, mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten asian laita oikein on."
"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. — Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."
"Taivaan tähden, Leo", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:
"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti — heti, sillä täällä henkii ilmakin kuolemaa. Ehkä 'Hän-jota-täytyy-totella' kuulee tämänkin puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti jäseneni — Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi, jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.