VI.
VOITTO.
Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:
"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli todellakin kaunis — leopardi ja leijona!"
"Taisipa olla!" murahti Leo englanninkielellä.
"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut —, katso, tulet tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."
"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan: "tappakaa minut heti."
"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen samassa nyrkki koholla toista kohti.
"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin ystäviäni."
Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua, ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta vaaleata tuhkaa.
Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä, seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa meistä hiukan kauempana vasemmalla.
"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun käskin tuon niskurin" — hän viittasi Ustaneen — "mennä täältä iäksi matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."
"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä, oi kuningatar."
"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle onkin hyvä kun sen teen — silloin on tyttö ainoa syyllinen."
"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.
Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten ankarasti Ustanelle:
"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano, miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa ymmärtää sinua."
Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan, jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.
"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden, että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä. Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin rakastavansa."
Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.
"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi lävitse, oi kuningatar!"
"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden. Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle, mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten, niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun. Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun —"
Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla, kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.
Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä syöksyimme heti hänen luoksensa — tyttö oli kuollut. Tuo peloittava Hän oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun salaperäisen sähköilmiön avulla.
Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti häneltä kokonaan sisun pois.
"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.
"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär! Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"
"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua ennenkuin kuulet selitykseni. Sinä olet minun rakastettuni, minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."
"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen
Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin
Kallikrates — ainakin minä uskon niin olleen."
"Sinäpä sen sanoit — Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä, juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates — ja minun katkerasti kaivattu rakastettuni."
"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä. Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän olisi varmastikin sinua parempi."
"Niinkö sanot — niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"
"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi, senkin paha henki!"
"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."
"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen, joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni — en tiedä miten — ja kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.
"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"
"Niin olen — vain tavallinen ihminen — ja sinun oma rakas puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset, sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti, että sydäntäni vihlaisi.
Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan Ustane-raukan ruumiiseen.
"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."
Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.
"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "Tule!"
Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä — näin hänen yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen vastarintansa perinpohjin — niin, hän ei muistanut enää murhattua rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut kukaan kuolevainen vastustaa.
Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis uskollisuudenvalan tämän murhaajalle — kaikki kunnian vaatimukset unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.
Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:
"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"
Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle, ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.
Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.
"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan — kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen — ja kuului muistaakseni jotakuinkin näin:
Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vain
kerran kukkii ja sitten lakastuu.
Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polun
reunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.
Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä kalleimpanaan.
Elämän erämaassa kasvaa vain yksi ihmeellinen kukka.
Rakkaus!
Kolkkoa tietämme valaisee vain yksi ainoa tähti.
Rakkaus!
Epätoivon yössämme meitä voi vain yksi ainoa elähdyttää.
Rakkaus.
Kaikki muu on turhaa ja katoavaista, vain veden päällä häilyviä utukuvia.
Voiko kukaan mitata rakkauden äärettömyyden?
Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat ovat välttämättömät sen menestykselle.
Kuolemankin se voittaa.
Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaan
tiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.
Sitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän olkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:
Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteni
ole vieläkään jäähtynyt.
Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olen
saanut palkkani — sinä olet luonani.
Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitin
sinut luotani.
Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.
Kärsivällisyyteni on palkittu.
Minä voitin kuoleman ja kuolema palautti minulle hänet, joka oli
kuollut.
Sentähden minun sydämeni riemuitsee, sillä ihanana kangastaa
tulevaisuus.
Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevien
niittyjen halki.
Yö on paennut laaksoihin ja hetki on tullut.
Päivän kajo suutelee jo vuorten huippuja.
Ihanaa on elää, oi rakas, ja keveä on vierelläsi käydä.
Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttamme
ylistetään vuosituhansia.
Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme ja
mahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.
Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon puna
kiitää huipulta toiselle.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan kunniaan.
Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.
Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.
Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.
Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva kuvaukseni on vain heikko aavistus.
"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta — ehkä uskot minun tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"
Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:
"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."
Mitään ajattelematta — olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi tässä käsittämättömien ihmeitten maassa — me teimme työtä käskettyä. Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti, että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin, kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.
"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet, Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä minun — minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso, kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"
En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?
Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen. Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä. Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin samalla ratkaisua.