VII.
HAUTAKAMMION SALAISUUS.
"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon. Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion vastapäisellä seinällä.
"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen. Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini kosketuksesta — niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä ihmeellisen näyn — olet näkevä itsesi kuolleena — hyvin olen minä hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"
Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään valkoisen peitteen liepeeseen.
"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen ihmeelliseltä — jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin; mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."
"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet, jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää, Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen toiselle puolelle on kirjoitettu."
"Katso!"
Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet, Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta. Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.
Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:
"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä."
"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.
"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea häneen."
Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.
"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden, että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä. Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön, sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi. Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän kuoleman asemesta — en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä, sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."
"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä. Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian, ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin. Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia, oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia. Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:
"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!"
Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen putoamista kykenemättä sanomaan mitään.
"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte, ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota meidän on seurattava."
Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä, laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä — kirosi hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta, joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.
"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä — eipä sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä — jalkani pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä — ainakin luulen niin. Kaikki on niin kauheata! Entä tuo — tuo kuollut! Minä se olin! Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja 'Hän-jota-täytyy-totella' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"
Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta. Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla luopumaan turmiollisesta tavastaan.
Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta, olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti rakastaneensa ja parituhatta vuotta.
Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen rikokset — etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa rakkaudesta häneen.
Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa, verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa, joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.
Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen, joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.
Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.