VIII.
JOBIN AAVISTUS.
Kello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin pelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi samalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät elävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani hänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin kiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen kohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan paraimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan "porsaaksi", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä englannin kielellä "lutkaksi", mutta kaikki nämä vihollisuudet unhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt kuningattaren luona.
"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra", sanoi Job kuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli säestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, "mutta minun mielipiteeni on, ettei tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' ole kukaan muu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti täytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu. Endorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei kykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan enempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta flanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja tämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan enää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan olevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin nuorukaisen kynsistään."
"Leon hengen hän joka tapauksessa pelasti", huomautin minä.
"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa. Kuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain nähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten ihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä makasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka olen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa ruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein käy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne hänen poikansa on joutunut."
"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa", vastasin minä huoaten, sillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet hermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.
"Olette oikeassa, herra", vastasi Job, "ja jos suvaitsette, niin minä tahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa" — Leo oli noussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. "Minä tiedän varmasti, etten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi minulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen yöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin muutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin ihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia kauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan. 'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin jokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan hevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut, että minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja nähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli hyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua luultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää rähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'"
"Sait siis sanalla sanoen kiinteän ojennuksen", murahdin minä.
"Aivan niin, herra — ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös varoituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset roistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä ajatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan", sanoi Job masentuneesti. "Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että minun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni halunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä oli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat aikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi väliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin ehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa melkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen joudumme yksiin leipiin."
"Luulet nyt varmaankin", sanoi minä, "kuolevasi sentähden, että näit unta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin tietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka sattumalta näkisi unissaan äitinsä?"
"Te nauratte minulle, herra", sanoi Job, "mutta näettekös, te ette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö olisi ollut joku toinen — vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan pitänyt itsestään suurta ääntä — niin en olisi unestani paljoakaan välittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän olikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut tänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä tunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille nyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta tuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi hinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut elää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti ja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut minun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset suosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen keveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä olen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä minusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin kotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä, herra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut teistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani älkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin kreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra."
"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme onnellisesti kaikista vaikeuksista."
"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani, että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."
"Mitä joutavia", keskeytin minä vihaisesti.
"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus, että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni. Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti olevan aivan aiheeton — synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset syyt — niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani. Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella — päätään selvittelemässä, kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua, mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.
Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että "Hän-jota-täytyy-totella" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.
Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan olisi tarvinnut.
"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole, mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan, että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata, ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" — mitä hän ei kuitenkaan ohimennen sanoen tehnyt —. "Sinua ei panna silti kovemmalle koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä — mikä olisi hirveätä — me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"
Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha jatkoi:
"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi, sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin miellyttävästi."
"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"
"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi. Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."
"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on arvokasta ihmisten mielestä."
"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä. Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea. Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme? Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta, niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta? Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme ikämme äärettömällä pituudella?"
"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus — rakkaus, joka kaunistaa kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel, joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."
"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin onneton — mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua, sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme, meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän kirkkaudessa."
"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta, joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin kertoa sinulle — mutta mitäpä se hyödyttäisi — miksi riistäisin hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi, oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen, jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden, ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli, onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."
Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut — etenkin Leon läsnäollessa — sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen, jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin hetkellä.
"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä? Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates — jonka näit — oli sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki — äläkä suinkaan liioittele?"
Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:
"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme hyvästä ja pahasta — silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin sairas — että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan, koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"
"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa; tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen norsunluunvalkoisen rintansa — "katso, tässä sykkii sydämeni ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle muinoin annetun tehtävän."
Leo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.
"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka voisin tehdä sinulle mitään pahaa — ennen surmaisin itseni."
"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi — mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta? Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun kaltaisekseni — älä pelkää, etten löytäisi tietä — ja asetumme Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates, tuota Englantia ja —"
"Mutta meillä on kuningas", keskeytti Leo nopeasti.
"Se ei merkitse mitään", sanoi Ayesha; "hänet voidaan kukistaa."
Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme, että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.
"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."
Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa. Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat. Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.
"Siis demokratia", sanoi Ayesha — "silloin teillä on varmasti joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään, asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki kunnioittaen kumartavat."
"Kyllä", sanoin minä, "meillä on tyrannimme."
"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota", sanoi hän rauhallisesti, "ja Kallikrates on hallitseva maata."
Minä selitin heti Ayeshalle, ettei "tuhoaminen" kävisi Englannissa lainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain rikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.
"Lain rikkomista", toisti hän ivallisesti nauraen — "lain rikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien tuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin oleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin vuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen? Jätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma Kallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme varten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako paljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme vain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten voimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. — Kyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni."
Me poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin tulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa. Tuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla mukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä hän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin varma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan toteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä aisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi kahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja kestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan kauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan tieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli minä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut mahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi Englanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan — ehkäpä koko maailmakin — ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva loistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan ollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.
Kaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin ihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen mielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin oli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän tämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että tämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt vuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon valitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän tukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään rauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos parempaan päin.