IX.
TOTUUDEN TEMPPELI.
Olimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari mieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä makasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä varovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää, että selvisimme hengissä seikkailusta.
Paria minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja tapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu yllään.
"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä asioita?" kysyi hän.
"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen, oi Ayesha."
"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen juutalaisten kaltainen — minua harmittaa vieläkin, kun heitä ajattelen — jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."
"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa, joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin, mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin. Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat pitää näkemänsä omina tietoinaan.
Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki, joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa toteuttamisessa.
Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä. Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat penikulmien laajuista rauniokaupunkia — pylväskäytäviä, temppeleitä, alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat vieläkin paikoillaan.
Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä, leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa. Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita, otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.
Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli. Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha. Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti, joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon tuliperäisen järven muinaista rantaa.
Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden jalan korkuiset.
"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle, joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon, hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja tuijotti tutkivasti pimeyteen.
"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa, minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren temppelin portinvartijan työhuone.
Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni, ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja valaisi rauniot hopeaisella valollaan.
"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät — ei, mutta Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja väristen hän painoi kätensä silmilleen.
Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät
Ayeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.
"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut — Kôrin raunioita täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet — tulessa peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät, Kallikrates — menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."
Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla, suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin, valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.
"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan temppelin pyhimpään.
Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.
Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa. Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta, toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.
"Ken on hän?" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut hämmästyksestäni.
"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan. Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:
Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni riisuu.
Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'
Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä omistaa eikä katsella hänen kasvojaan.
"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan löytäisi, he kuitenkin etsivät."
"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."
Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi, olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.