X.
SYVYYDEN PÄÄLLÄ.
Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa (mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.
"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti", vastasi hän huoaten. "Kaameat ja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä, mitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi minua — minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin kävisi, oi Kallikrates", hänen äänensä soinnahti sanomattoman hellästi, "että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut valvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan, Kallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti kuin minä sinua?"
Vastausta odottamatta hän jatkoi:
"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on oltava perillä ennen huomispäivän koittoa."
Pian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot häämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan auringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat vuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme ympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran (paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme harmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me kapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen. Olimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen tarkempaan.
Auringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli jo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli yönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.
"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä uskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen olen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun Kallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa paikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä tuo temppeli on pahojen enteiden paikka."
Aamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin reippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa ympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin mielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme äkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin pääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.
"Nyt työmme vasta alkaakin", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan, "sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä lähtein omin neuvoin toimeen", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi: "Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän aikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin odotatte kunnes tulemme."
Billali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät samasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.
"On myöskin parasta, oi Holly", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, "että tuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa pettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien nähtäväksi."
Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma, ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden "tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."
Käänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:
"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden, että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella matkallamme.
Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä. Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani, että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle matkalle tuon peloittavan "Hänen-jota-täytyy totella" seurassa ja minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä. Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää, joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.
"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä tuosta jyrkänteestä ylös!"
Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä. Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme. Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan olisi helposti voinut taittaa jalkansa.
Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.
Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin, ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus. Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään muuta tukea.
"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.
Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen jalkansa kertaakaan horjahtanut.
Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä, jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta. Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti. Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen leveyttä ympärillemme.
Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta kamalasta matkasta.
"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."
Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa. Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä. Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti aiheutti, häämötti jotakin tummaa.
"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."
En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen, jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt. Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.
Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi, jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio, jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea, vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha, ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen keinahtelevan tuulessa.
"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun, "sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli ennenkuin valo katoaa."
"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän ojensi laudan minulle.
"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan miellyttänyt.
Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli, niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän kääntyi minuun päin.
"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.
"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."
Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä epäröiden peräydyin hiukan.
"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen tieltä."
Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla, joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta, miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla. Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus, että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.
Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."
Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti: "Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon kadotuksen kuiluun!"
"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.
"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."
"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."
Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut luoksemme.
"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi", huusin minä. "Katso! Valo pimenee."
"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."
Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle — hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut suinkaan mikään häpeä — ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman syvyyden päällä.
Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti ympärillämme.
"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan. Tilanne oli todellakin hirmuinen.
"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä. "Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin hänen suistuneen syvyyteen.
Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani, joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin — kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.
"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"
"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän saakka."
Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski meidän tulla hänen jäljessään.