XI.
ELÄMÄN TULI.
Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.
"Minä putoan!" läähätin minä.
"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.
Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä, vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi maailmasta.
"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.
Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä. Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta, jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena, että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.
"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo huvittavaksi, vai mitä?"
Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat. Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät. Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.
Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen, ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva — todellinen rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten, jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.
"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen. Reuna, jolla kivi keinuu, on — kuten itsekin voitte nähdä — arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa, mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"
"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.
"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"
Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:
"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui — Noot oli hänen nimensä — oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää, ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään, vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona. Tultuani tähän maahan — tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin? Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi, ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso, me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. Tuossa hän lepäsi ja hänen pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus", ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin ilmansuuntiin."
Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen nähdessään.
"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan — vain yksi ainoa hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut, kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä astuin liekkeihin ja katso — elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi, mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen — elämän tulipatsaan lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa tapoin sinut keihään iskulla."
"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti pakahtunut. Ja hän — tuo tumma egyptiläinen — kirosi minut kaikkien jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin, Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti. Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä — enkä minäkään tiedä, olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."
"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa — ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää — voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti. Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka, mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi, ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut — suuren rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut. Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano, että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta sydämestäsi."
Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen sanansa — se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:
"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi ainiaaksi."
"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille, "rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin. Minä vannon — ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja. Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa totuutta."
"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."
"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla, rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."
"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."
"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy — lähtekäämme täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.
Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat, joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi. Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.
En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään, joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse. Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko valonkajastus.
Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:
"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan, jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."
Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä? Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa — oi taivas!
Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan, valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen vaimentuessa liekkikin häipyi — en tiedä minne — jättäen jälkeensä ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.
"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu. Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja, jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien, lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan täällä suoraan sen alkulähteestä."
Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään, nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.
Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas, joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.
Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.
"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita. Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"
"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka tapauksessa minä kuitenkin koetan."
Ayesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:
"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan, rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"
"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut, että menen vaikka heti."
"Minä myös!" huudahdin minä.
"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin, ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"
"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen voimaa. Tahdon elää."
"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista. Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."
"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin sellaisena iäti pysyt."
"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"