XII.
MITÄ ME NÄIMME.
Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.
Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena, ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen Leon kaulaan.
"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas oli leimahtava.
Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut rakkaimpansa.
Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan, joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein elämän tultakin kirkkaammin.
Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan! Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran sellaisena.
Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen kasvonsa nopeasti muuttua — paljon nopeammin kuin kykenen kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi, silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin vaipui kokoon.
Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.
Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo — askel oli laahustava — ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän. Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt? Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot — suuri Jumala! — hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä! Luulen Leon tehneen saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.
"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut. "Mitä — mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano, Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa — hirveätä — hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan.
"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.
Job oli oikeassa — muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa — Ayesha kutistui kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä, ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.
Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä kenen hyvänsä mielipuoleksi.
Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena kamalana kääpiönä — sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo, tokko hän olikaan sama olento!
Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän kuitenkin vielä kykeni.
"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani. Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä ihanampana. Sen minä vannon — usko minua, Kal—". Ääni oli alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.
Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme tiedottomina maahan.
* * * * *
En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia. Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha, kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli siis totta — näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa unta, kuten olin jo alkanut toivoa.
Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi, joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa, hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis, jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.
Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut? Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus. Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia lakeja vastaan — ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa, mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta, ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.
Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.
Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu, raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.
Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat harmaat ja muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.
"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.
"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä, "ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka oli jälleen ilmestynyt näkyviin.
"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut", vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani — toivon sen tapahtuvan hyvinkin pian — ja lähden sitten etsimään häntä sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."
Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti voineet tietää ja ymmärtää.
"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta vapisevin sormin minä avasin toisen lampun — se oli aivan tyhjä.
"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo välinpitämättömästi.
Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina sama.
"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo, "emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."
Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni. Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu. Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo yliluonnollinen näky.
Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.
"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä, unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin, niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin minua odotit."
"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen, mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"
Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman viisain, suloisin ja ihmeellisin olento — naiseksi minä voin häntä tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa — minun on vaikea lausua tuota sanaa — ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.
Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme viereen!
Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen, jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa. Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme, josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani — minulla ei ollut eikä ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut toisin olevan — miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan — vaan olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä. Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja — Leoa kohtaan palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi, kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!
Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen, jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.