IX.

PIENI JALKA.

Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä, jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.

Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.

Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin. Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.

Sitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.

"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."

"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat, sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin päin.

Vanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.

"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan, lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään 'Hänen-jota-täytyy-totella' luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen. Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten tämä kaikki tapahtui."

Selostin lyhyesti illan tapaukset.

"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan ruukulla ja syödään juhlallisesti."

"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen", sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."

"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle", lisäsi hän miettiväisesti. "Kun 'Hän-jota-täytyy-totella' lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua 'Hänen-jota-täytyy-totella' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia, jotka tuolla hengettöminä makaavat."

"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"

Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti, sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti, että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää saavansa jonkun uuden leikkikalun.

Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.

Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni, kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.

Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat sanat:

"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi, ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti, vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."

Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan, mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa, kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti "Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden, joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon parturille.

"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli itsekseen), "hän on kyllä ruma — yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on kaunis — oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä, varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa 'Hänkään-jota-täytyy-totella' kykenee tätä poikaani lumoamaan. Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."

Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin häntä nimeltä.

"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"

"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan, miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot, jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla 'Hänen-jota-täytyy-totella' luokse. Hän käski myös, että teidätkin on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä kykene lähtemään."

"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet. Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein viihdy tässä paikassa."

"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan on vielä paljonkin luolissa, joissa 'Hän-jota-täytyy-totella' asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle, että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin, kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia. Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas, poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."

Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan selvästi.

"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa. Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta. Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan ymmälle.

"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä. Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."

Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin palsamoimistaidon saavutusten huippu.

Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä suudelleet sinun valkoista hipiääsi.

Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo. Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet oli luolasta tyystin poistettu.

Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta. Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään matkalle.