X.
MIETELMIÄ.
Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia, neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.
"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi matkavalmistuksia.
Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:
"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan, sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen voima ja pysyväisyys."
"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.
"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."
"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.
"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää välitä minusta."
"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."
"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa", jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä kuiskaukseksi, "'Hän-jota-täytyy-totella' kiellä häntä, sillä kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."
"Jos 'Hän-jota-täytyy-totella' käskisi tytön luopumaan rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?" kysyin minä.
"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.
Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea, loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää, miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki. Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita, joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa. Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme voineet mitenkään välttää.
Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta, jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan. Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan nuorukaista levottomasti.
Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi, sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään, miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu, sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi, että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen, kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.
Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle, päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle, josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella kauas iäisyyteen!
Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan, mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?
Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville? Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.
Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä 'Hän-jota-täytyy-totella' oli todellakin kuolematon, mitä en hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu. Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin onnellinen.
Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.
Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän ympärystä oli vahvasti keltainen.
"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"
"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi. "Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan lehti. Taidan olla hirveän sairas."
Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin, että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan, mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.
"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle, etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin. Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."
"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.
"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä, kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."
Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan suohon — minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin, sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat — kun edestäpäin kuului kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.
Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut. Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa, mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.
"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain tuijottivat tylsästi veteen.
"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili henkensä edestä kantotuolin alla.
Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi ruhtinaallisen ylhäisesti.
"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut, että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana, niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat, että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.
"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."
Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.