XI.
KÔR'IN TASANKO.
Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea, joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar, hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla mättäillä.
Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista, miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan, että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.
Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen tuon aution tasangon yksinäisyydessä.
Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon, ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.
"Katsele palatsia, jossa 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu", virkkoi vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan tuollaista valtaistuinta?"
"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti. "Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."
"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet siellä näkeväsi?"
Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?
"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."
Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.
"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme asuu, oli muinoin — minä olen varma siitä — suuri järvi, jonka maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän, jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä, ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."
"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet täytä järveä uudelleen?"
"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä. Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."
"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin minä.
"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."
"Eikö 'Hän-jota-täytyy-totella' poistu milloinkaan asunnostaan?" kysyin minä.
Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon, joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria, mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä, tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja, joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan. Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven, joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa, ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta. Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista, hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan ihastuksesta.
"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan tällä tavalla?"
"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin ihmeellistä ole."
Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun puun taakse.
Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä, joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi. Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun, että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa, oli teettänyt nämä työt — kallioiden halkomiset ja suurten luolien louhimot — kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta missä piileskeli vuoren väki?
Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti, mutta päättävästi, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli käskenyt sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa — hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan, kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta, jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille salaisen tien.
Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin, niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.
Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella. Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi, joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja, jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme. He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia, joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo. Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.
Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja, joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.
Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia, jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän. Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut saatuaan sen valmiiksi.
Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan, jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.
Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja vuodevaatteiksi.
Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen huone.