XII.
"HÄN".
Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi, minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.
En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä henkilö — tällä kerralla nuori tyttö — joka selvästi tajuttavalla merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa. Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen, jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä suurimmalla epäluulolla.
"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi kunnioittava."
Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena, sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa, jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa. Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi — lapset pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.
Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä, kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla valkoisella vaipalla.
Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan. Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.
Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta. Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen, jonka hänelle ojensin.
Olin istunut Leon luona noin tunnin verran — ainakin alkoi olla jo niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula kulta — kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän ilmoitti, että kuningatar "Hän-jota-täytyy-totella" halusi itse puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän. Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta, jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät "Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja Ustane jäivät Leon luo.
Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme, oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa — kaksi naista ja kaksi miestä — jotka syvään kumartaen järjestäytyivät niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin kymmenen vaaleatukkaista naista — useimmat nuoria ja kauniita — istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä. Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena — asennossa, joka ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle, jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa ja rakastettava vanhus — Billali oli todellakin hyvin miellyttävä henkilö — heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.
"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa sinut tähän paikkaan."
Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä, ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt, että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone. Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio, josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.
Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin, ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin. Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani parkani, ajattelehan toki."
Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa, jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.
Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla ja klassillisella arabian kielellä:
"Muukalainen, miksi pelkäät?"
Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina. Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.
"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen meille koko huumaavan suloutensa.
"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",
vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.
Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:
"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."
"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu. Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne — tähän kuoleman kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä lainkaan hengestänne, kun antaudutte Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy totella' armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet seuranani, oi muukalainen — ja ne ovat haudassa, jonka itse niille kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee." Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja hän suoristausi äkkiä.
"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"
Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja kauhusta kuin haavanlehden.
"Oi Hiya! oi Hän!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin, sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas, olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin, kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat urhoollisesti. Oi Hiya! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi Hän, ja he ovat jo täällä."
"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan, vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"
Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen seuraan.