XIII.
AYESHA.
"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!" sanoi Hän. "Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka ihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän voi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee hänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain hiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen viisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua 'papiaaniksi'", lisäsi hän nauraen, "sillä näillä villeillä, joilla ei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen eläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi omassa maassasi, muukalainen?"
"Holly on nimeni, oi kuningatar", vastasin minä.
"Holly", toisti hän lausuen tuon sanan hieman vaivaloisesti, mutta mitä suloisimmalla äänenpainolla, "ja mitä merkitsee 'Holly'?"
"'Holly' on eräs okainen puu", sanoin minä.
"Niinkö. Sinä muistutatkin todella okaista puuta. Olet väkevä ja ruma, mutta sydämesi on rehellinen, ellen erehdy, ja olet sauva, johon voi turvallisesti nojata. Sinä osaat myöskin ajatella. Mutta, oi Holly, älä seiso siellä, vaan tule istumaan tänne minun viereeni. En tahdo nähdä sinun ryömivän edessäni noiden orjien tavoin. Olen kyllästynyt heidän matelemiseensa ja pelkoonsa; välistä ollessani närkästynyt minun tekee mieleni tuhota heidät kokonaan ja nähdä jälkeenjääneiden kalpenevan kauhusta aivan sydänjuuria myöten."
Lumivalkealla kädellään hän piti verhoa sivulla päästääkseen minut sisälle. Noudatin väristen kehoitusta. Tuo nainenhan oli hirmuinen olento. Esiripun sisäpuolella oli pieni noin kahdentoista jalan levyinen ja kymmenen jalan pituinen kammio, jossa oli pieni leposohva ja pöytä. Pöydällä oli hedelmiä ja ruukussa kristallikirkasta vettä. Taampana oli kivestä hakattu kastemaljaa muistuttava astia, joka oli myöskin reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä. Huoneessa palavien lamppujen valo oli leppoisan viihdyttävä ja rauhoittava ja ilmassa tuntui suloinen tuoksu, joka näytti lähtevän Hänen ihanasta tukastaan ja hohtavan valkoisista vaatteistaan. Seisahduin epäröiden pöydän ääreen.
"Istu", sanoi Hän viitaten sohvaan. "Älä pelkää minua. Jos siihen olisi syytä pelkosi kestäisi kauan, sillä minä surmaisin sinut heti. Ole siis aivan huoleton."
Istahdin sohvan päähän kastemaljan tapaisen vesiastian viereen ja Hän asettui hiljaa sohvan toiseen päähän.
"No, Holly", sanoi hän, "mistä johtuu, että puhut arabiankieltä? Se on oma äidinkieleni, sillä olen syntyjäni arabialainen. Isäni oli Yarabin, Kahtanin pojan sukua ja olen syntynyt vanhassa Ozalin kaupungissa Yamanin maakunnassa, jota sanotaan onnelliseksi. Mutta kielesi on hieman erilainen kuin mitä me puhuimme muinoin. Se ei soinnu yhtä kauniisti kuin Hamyarin heimojen helisevä kieli, jota olin tottunut kuulemaan. Muutamat sanat näyttävät muuttuneen ja muistuttavat näiden amahaggerien puhetta, joilla on oma murteensa. Kun puhun heidän kanssaan, tuntuu minusta kuin puhuisin jotakin vierasta kieltä."
"Olen opetellut sitä monta vuotta", vastasin minä. "Sitä puhutaan myöskin Egyptissä ja muuallakin."
"Siis sitä puhutaan vieläkin ja Egypti on vieläkin olemassa? Ja mikä on nykyisen faaraon nimi? Ehkä aina vain joku persialaisen Ochuksen jälkeläinen? Tahi ovatko Akemeniidit jo kukistuneet, sillä siitä on kauan kun Ochus hallitsi?"
"Persialaiset katosivat Egyptistä melkein kaksituhatta vuotta sitten ja sen jälkeen ovat Ptolemaiot, roomalaiset ja monet muut hallinneet Niiliä ja kadonneet kun heidän aikansa on tullut", vastasin minä hämmästyneenä. "Miten on mahdollista, että voit tietää jotakin persialaisesta Artaxerxeestä?"
Hän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen ruumistani.
"Entä Kreikka?" sanoi hän sitten. "Onko Kreikka vielä olemassa? Ah, minä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja nerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia."
"Kyllä", sanoin minä. "Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset kreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja nykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta."
"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko temppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos niin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa tullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän nyt maailmaa?"
"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat hajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja Herodeksen temppelin —"
"Herodeksen!" toisti hän. "Häntä en tunne, mutta jatka."
"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen raunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa."
"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja he pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän kotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa kukistui."
"Solitudinem faciunt, pacem appellant", virkahdin minä, "hävittävät kaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi."
"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Se sointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta tuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka kirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti tuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin tavannut oppineen miehen — miehen, joka on ammentanut viisauden kaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?"
"Kyllä, oi kuningatar, ja hiukan hebreaakin, mutta en puhu niitä hyvin. Ne ovat kaikki kuolleita kieliä nykyään."
Hän taputti käsiään lapsellisen ihastuneesti.
"On totta, oi Holly", sanoi hän, "että sinä olet ruma puu, mutta sinä kannat viisauden ihania hedelmiä. Noita juutalaisia minä vihasin, sillä he haukkuivat minua pakanaksi, kun tahdoin opettaa heille viisauttani. Tuliko heidän Messiaansa ja hallitseeko hän nyt maailmaa?"
"Heidän Messiaansa tuli", vastasin minä hartaudella, "mutta hän tuli köyhänä ja halpana eivätkä he tunteneet häntä. He ruoskivat häntä ja ristiinnaulitsivat hänet, mutta hänen oppinsa ja tekonsa elävät vielä, sillä hän oli Jumalan poika, ja nyt hän todellakin hallitsee puolta maailmaa, vaikkakaan ei maallisella valtikalla."
"Ah, noita raatelevaisia susia!" huudahti hän, "noita elostelijoita ja epäjumalain palvelijoita — noita mammonan orjia ja riitaisia houkkioita! Minä voin vieläkin nähdä heidän mustanpuhuvat kasvonsa. Vai Messiaansa he ristiinnaulitsivat? Voin sen kyllä uskoakin. Heille ei merkinnyt mitään, että hän oli Jumalan tahi kaiken elämän antajan poika — keskustelemme myöhemmin, oliko hän se todellakin. Heille ei kelvannut Jumala, joka ei saapunut heidän luokseen loistossa ja kunniassa. Heillekö, valitulle kansalle, Jehovan palvelijoille, jotka samalla kumarsivat Baalia, Astarethia ja kaikkia Egyptin jumalia — miten se olisi ollut mahdollista. Kuinka korskea ja äärimmäisen itsekäs kansa! Vai sentähden he ristiinnaulitsivat Messiaansa, että hän tuli orjan muodossa heidän luoksensa — ja nyt he ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Ellen väärin muista, niin eräs heidän profeettansa ennusti niin käyvän. Mutta se oli oikein noille juutalaisille, jotka mursivat minunkin sydämeni ja pakottivat minut piiloutumaan tähän erämaahan, jossa asui heitä vanhempi kansa. En voinut enää elää muiden ihmisten joukossa, sillä nuo juutalaiset opettivat minut ajattelemaan pahaa kaikista ja vihaamaan maailmaa. Kun olisin opettanut heille viisauttani Jerusalemissa, niin he kivittivät minua, niin, juuri templinportilla nuo tekopyhät ja valkopartaiset rabbit yllyttivät kansaa kimppuuni. Katso, arvet näkyvät vielä tänäkin päivänä!" ja äkillisellä liikkeellä hän paljasti pyöreän käsivartensa, jonka maidonvalkeassa hipiässä näkyi selvästi punainen arpi.
Kavahdin kauhuissani loitommaksi.
"Anna anteeksi, oi kuningatar", sammalsin minä, "mutta nyt en oikein ymmärrä, mitä tarkoitat. Melkein kaksituhatta vuotta on kulunut siitä, kun juutalaisten Messias riippui ristillään Golgatalla. Miten olisit sinä voinut opettaa viisauttasi juutalaisille ennen hänen syntymäänsä? Sinähän olet nainen, ihminen, etkä henki. Eihän kukaan voi elää kahtatuhatta vuotta. Miksi pidät minua narrinasi, oi kuningatar?"
Hän nojasi taaksepäin ja minä tunsin jälleen hänen läpitunkevan katseensa tutkistelevan sydämeni salaisimmatkin kätköt.
"Oi ihminen!" sanoi hän vihdoin viivytellen ja harkitusti, "maailmassa näyttää vielä olevan paljon asioita, joista sinä et tiedä mitään. Uskotko sinäkin, niinkuin nuo juutalaiset, että kaikki elävät olennot kuolevat ja katoavat iäksi? Minä sanon sinulle, ettei mikään kuole iankaikkisesti. Kuolemaa ei ole, vaan olotilan muutos. Katsohan tänne", lisäsi hän viitaten muutamiin veistoksiin kallioseinässä. "Siitä on nyt kulunut kolme kertaa kaksituhatta vuotta, kun tuo mahtava kansa, jonka taiteilijat ovat muovailleet nämä korkokuvat, kuoli ruttoon niin tarkoin, ettei yhtään jäänyt henkiin. Mutta he elävät kuitenkin vieläkin; ehkä heidän henkensä ovat juuri nyt meidän ympärillämme. Minusta tuntuu välistä aivan kuin näkisin heidät", lopetti hän silmäillen ympärilleen.
"Niinpä kyllä, mutta tälle maailmalle he ovat kuolleet."
"Ovat — joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät yhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha — se on minun nimeni, muukalainen — sanon sinulle, että minä odotan parhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan jälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut, sillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä hän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja suloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he lauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi. Tunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä palvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan muutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen, luulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä näiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?"
"Minä en tiedä, oi kuningatar", vastasin nöyrästi.
"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut paha, en tiedä — sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä. Siksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin — mikä ei voi tapahtua ennenkuin aikani tulee — mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä hän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta muuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa maailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin helposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun rakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia, jota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä, hän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut kerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti sulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän minua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua vain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan mittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön pimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo huomenna."
Istuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli minun ymmärrykseni.
"Jos niin on, oi kuningatar", sanoin vihdoin, "että me ihmiset synnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos totta puhut." Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä välähtivät hunnun takana. "Sinun", lisäsin minä sentähden hätäisesti, "joka et ole milloinkaan kuollut?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta sattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman arvoituksen. — Elämähän on olemassa — sanopas, muukalainen, minkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi? Merkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta vuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt kymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin vaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa eivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan, paitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia. Jos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä asia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on kyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki kuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen hengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää yhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä ei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen, vaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu, luonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua, kunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu? Ei ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin kauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en kaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en epäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo nyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus muulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten puhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän olevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun uhreiksi?"
"Kyllä, oi kuningatar", vastasin minä hiljaa.
"Katso siis tänne", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen vesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden pintaa.
Nousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä näin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt — meidän veneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla ja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei kasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen venettä.
Kavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta, sillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.
"Ei, ei, oi Holly", sanoi hän, "noituutta ei ole olemassakaan — se on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain luonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni, josta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää sinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on minun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija, tunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat ajatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan — en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä minun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia vuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta mieleeni — noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin sitä myöten — ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin veneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui peite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja minä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt hyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin tuosta nuorukaisesta — leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää. Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas — sinä sanot hänellä olevan ankaran kuumeen — hän haavoittui taistelussa."
"Hän on hyvin huono", vastasin minä surullisesti; "etkö voisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?"
"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin surullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?"
"Hän on ottopoikani, oi kuningatar! Annanko tuoda hänet tänne?"
"Ei. Kuinka kauan on kuume ollut hänessä?"
"Tänään on kolmas vuorokausi."
"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa kuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun lääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla samaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi, tapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet. Odotahan, kuka hoitaa häntä?"
"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä" — tässä minä epäröin hieman — "eräs kaunis Ustane niminen nuori nainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti hänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi keskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi kuningatar."
"Minunko kansani!" huudahti hän kiivaasti. "Älä sano tätä kansaa minun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat ja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän tapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään sano minua kuningattareksi — olen kyllästynyt imarteluun ja arvonimiin — sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin suloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein, mitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta minua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän — mutta katsotaanpa", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä vesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. "Katso", kuiskasi hän sitten hiljaa, "hänkö se on?"
Katsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit piirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan sanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen oikealle olkapäälleen.
"Hän se on", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen tapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.
"Hän katselee nukkuvaa Leoa."
"Leo", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; "sehän on 'leijona' latinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä on sangen kummallista", jatkoi hän puhellen itsekseen, "sangen kummallista — mutta eihän se voi olla mahdollista." Hän ojensi kätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka pintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.
"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi Holly?" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Näiden villien ihmisten keskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei ole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä tulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani", ja hän viittasi pieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. "Minä syön vain hedelmiä ja vehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni pane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä, kuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat palvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä palvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin. Onnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma, että annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan erilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten rodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni raukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?"
"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää", sanoin minä rohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. "Minä tahtoisin nähdä kasvosi."
Hän naurahti hopeanheleästi. "Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt pyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö niissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli onnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika kauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä toivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten — olen hänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut."
"Niin kuin tahdot, Ayesha", sanoin minä. "En pelkää kauneuttasi. Sellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon kukkanen, ei mieltäni järkytä."
"Erehdyt", sanoi hän, "se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni pysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon mies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa. Ei kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani, ja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna, etteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi kuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?"
"Tahdon", vastasin minä uteliaisuuden valtaamana.
Hän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa — en ole milloinkaan nähnyt niiden vertaisia — ja veti hitaasti, hyvin hitaasti hiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka ulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni puettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka vain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen pienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat niin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole milloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta kullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita suloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin katseeni, ja — minä en liioittele — kavahdin taaksepäin soaistuna ja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen sanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli tässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja puhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista — minuun se ainakin teki sellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen kauneuttaan? En voi — en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka kynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin kertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä, poskien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta otsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana hänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa kuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko olennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka säteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan voinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä kauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin käsittämättömän tummaa ja ahdistavaa — sädekehä ei ollut kotoisin taivahista — mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla kauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot olivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka hiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin varjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi, se himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: "Katso minua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja kaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua menneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat sydämessäni — syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton — paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun vapautukseni hetki koittaa."
Jonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä tuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi voima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.
Hän nauroi — ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani — ja nyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.
"Hupsu mies!" sanoi hän. "Actaeonin lailla olet saanut tahtosi perille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon, kuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei kukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko kylliksesi katsellut minua?"
"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni", sanoin minä käheästi ja peitin kasvoni kädelläni.
"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on hauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi Holly!" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.
Samassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa muuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi jäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa sielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet kovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin suoremmaksi.
"Ihminen!" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin kuin käärme, joka on iskemäisillään — "ihminen, mistä olet saanut sinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä minä surmaan sinut heti!" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen silmänsä leimusivat niin hirveästi — ne näyttivät aivan suitsevan tulta — että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen kauhuissani käsittämättömiä sanoja.
"Hiljaa", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa yhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. "Minä pelästytin sinut! Anna minulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne kiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja sulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani — olit hyvin lähellä kuolemaa — mutta minä muistin —. Niin, mistä olet saanut tuon sinettikiven?"
"Minä löysin sen", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin todellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin vain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.
"On hyvin kummallista", sanoi hän koettaen turhaan hillitä liikutustaan, "mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen sinettikiven. Se — se riippui — rakastamani miehen kaulassa." Tukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen, jonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.
"Niin", jatkoi hän, "tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en olisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen nähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus, jota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan. Mutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo. Mene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet nähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan", ja kääntyen poispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.
Minä hoipertelin huoneesta ulos enkä muista, miten pääsin omaan kammiooni.