XIV.
SIELU HELVETISSÄ.
Kello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin vuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin kuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä hämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko nähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti suunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista, että minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien tieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka ehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle Euroopassa annetaan nimi "yliluonnollinen", voisin nyt uskoa pari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin kahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos kaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten oli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden pinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon naisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta muinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen tapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan? Mitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta kauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton. Kukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen, niin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan, ettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut piintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja onnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut heikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja olen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta nyt minä tiesin ja sanomattomaksi kauhukseni käsitin, etten milloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota olentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho. Hänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset voimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut rakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta valitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko vai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä näitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti rakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen, yleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani ja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja! Hän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut siitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista — joutua tässä vielä vanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei ollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä vanha kuin alkuperäinen Circekin.
Hiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä jotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani hulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka oli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta, jonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi, joten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen mielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota 'Hän-jota-täytyy totella' odotti — vainaja, jonka piti uudestaan syntymän? Mahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi syntynyt uudestaan maailmaan?
Mutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta vuotta — niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt ennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin vuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan päälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat aivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No, miksikäpäs ei! Vive la guerre! Mielestäni oli onnettominta, etten ollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin järjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan seinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: "Kukapa tietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä olit minä ja minä olen sinä?" ja minä nauroin jälleen hillittömästi omille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa kattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan päästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.
Samassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja riisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun käteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa sisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin näkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja lamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja heittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen vuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän nukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten kuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja hengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin jälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen minut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi silloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla, joka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla? Varmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan olemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei ollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin palavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein aarteeni — vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja murheella kaivattu rakastettu.
Palasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut vieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli vain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen liikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen toimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia, jotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman eriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni edellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien näiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen kauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.
Kävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä näin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea aukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen käytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan, ettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa, johon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme oli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi ja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon. Käytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen käytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän makuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka alla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni vallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä kuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin menin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani noin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni kohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien risteyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto puhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon salaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin pari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut, sillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon kolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta. Mitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut pitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä synkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko yötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli keskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni — ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani hetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä heikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen lamppuuni — kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti ja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten ja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä suistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin selvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta ilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon tunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja — oi, suuri Jumala!
Saatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen luolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi valkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä oli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen porras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella vaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen lavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan vaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun syrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen päänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten en voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka häilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras tehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen päättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.
Se oli Hän itse!
Hän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo nähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö, ja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan saakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun jäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen temmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden silmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.
Hän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle pään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas kultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa. Hänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä hirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua, jos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan. Mutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin paikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä olin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen vaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi nähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi olisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä — niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.
Nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat jälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja olen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana melkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen alla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset kirkkaalla, aavemaisella hohteella.
Norsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä kuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä ja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi seisahtumaan, seuraavat sanat:
"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu." Kädet vaipuivat taas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen vaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.
"Hänen muistonsa olkoon kirottu — Egyptin naisen muisto olkoon ikuisesti kirottu."
Kädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. "Kirottu olkoon hän, tuo
Niilin tytär, kauneutensa tähden."
"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni minua vastustamaan."
"Kirottu olkoon hän, koska hän ei luopunut rakastetustani."
Liekki nousi ja laski jälleen.
Kuin äärettömän tuskan kiduttamana hän painoi kädet kasvoilleen ja huusi epätoivoisesti:
"Mitä tämä kostonhuuto enää hyödyttää? Hän voitti minut ja meni eikä kostoni häntä enää tavoita."
Sitten hän aloitti manauksensa uudelleen, ja entistä kiihkeämmin:
"Kirottu olkoon hän, niissä ikinä hän lieneekin. Saavuttakoon kiroukseni hänet kaikkialla ja häiritköön hänen rauhaansa."
"Kirottu olkoon hän kaikkialla tähtien avaruuksissa. Hänen varjonsa olkoon kirottu."
"Saavuttakoon kiroukseni voima hänet sielläkin."
"Kuulkoon hän sielläkin ääneni. Kätkeytyköön hän synkimpään pimeyteen."
"Tapaan hänet vielä kerran ja silloin hän on vaipuva epätoivon pohjattomaan kuiluun."
Liekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään. "Eihän tämä mitään hyödytä — ei mitään", valitti hän; "kukapa voi nukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni." Hän aloitti vielä kerran jumalattoman menonsa.
"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon hänen syntymänsä ikuisesti kirottu."
"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa."
"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä iankaikkisesti kirottu."
Ja näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski, ja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen sähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat luolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku. Kivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän selvästi ja häipyi taas pimeyteen.
Vihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan kivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.
"Kaksituhatta vuotta", valitti hän — "kaksituhatta vuotta olen odottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin ja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei laimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää kaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina silmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua ja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka ovat vielä edessäpäin aina loppumattomiin — miten lohduttoman pitkät ne ovatkaan!"
"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen saapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en ole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo sovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on voimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot, että minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän — ehkä tuo Egyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja pilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka surmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa!" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti niin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.
Äkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja pudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän astui lavitsalla lepäävän vainajan luo.
"Oi Kallikrates", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen kuullessani, "minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi, vaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin kamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä, jonka surmasin — surmasin omalla kädelläni", ja vapisevin sormin hän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi kuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus olisi häntä itseäänkin hirvittänyt:
"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin. Minä voin tehdä sen", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen koko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi ja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta verhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni, että valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja peite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä. Minä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä hän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.
"Mitäpä hyötyä siitä olisi", sanoi hän surullisesti. "Mitä hyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta jolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä kuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin. Sinussa oleva henki olisi minun eikä sinun, oi Kallikrates."
Hän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi polvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen lievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän surunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin ja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta kamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne, että olin nähnyt sielun helvetissä.
Eteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja kerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni. Kuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että olin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän käytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin äärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin tajuntani.
Herätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan käytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän kajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani turvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian sikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.