VI.
ERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.
Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa, että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!
Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina, jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä, jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen, johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset lumpeen kukat.
Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi. Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä, joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.
Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava, joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa. Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan. Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös, täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.
"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin", sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan kolkkaan.
Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa, vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä, mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.
Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet, ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain, ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen. Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja syntyjä syviä saamaan!
Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni. Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.
"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole", ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän väristyksen koko ruumiissani.
"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne", vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:
"Isä, tapanko?"
"Mikä on heidän ihonsa väri?" kysyi miehekäs ääni.
"Valkoinen."
"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin tällainen sana 'Hänellä-jota-täytyy-totella': 'Valkoiset miehet tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on vietävä maahan, jota 'Hän-jota-täytyy-totella' hallitsee. Saata miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."
"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.
Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita. Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.
Leo ja Job kiskaistiin veneestä yhtä joutuin ja sysättiin luokseni.
"Mistä kummasta nyt on kysymys?" ihmetteli Leo hieroen silmiään.
"Voi hyvä isä sentään", huokaisi Job, "nytpä vasta taisimmekin joutua kiikkiin, herra."
Samassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs tumma olento keihäs koholla.
"Allah! Allah!" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei näyttänyt olevan armoa odotettavana. "Suojelkaa minua! Suojelkaa minua!"
"Isä, hän on musta", sanoi eräs ääni. "Mitä 'Hän-jota-täytyy totella' sanoi mustasta miehestä?"
"Ei mitään, mutta älä tapa häntä. Tulehan hiukan tänne, poikaseni."
Mies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja kuiskasi jotakin.
"Kyllä, kyllä", sanoi toinen ja naurahti kaameasti.
"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?" kysyi edellinen puhuja, joka oli kaikesta päättäen joukon johtaja.
"Ovat."
"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."
Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn nousta kukin tuoliinsa.
"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka hirmuista raatamista."
Kaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.
Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.
Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen, vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.
Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni, että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin. Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.
Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä, josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia. Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi". Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea, lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.
"Oletko valveilla, muukalainen?" kysyi hän syvällä ja matalalla äänellä.
"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma, että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon hyötyä.
Hän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.
"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"
"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin kuolemme, kunnianarvoisa isä".
"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta. Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että 'Hän-jota-kaikkien-tulee-totella' on toiveesi täyttävä."
"Kuka on 'Hän-jota-täytyy-totella?" kysyin minä.
Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni syöksymään sydämeeni.
"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää enemmänkin kuin kylliksi."
"Lihassa?" huudahdin minä. "Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?"
Mutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.
"Mikä on isäni kansan nimi?" kysyin minä.
"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa)."
"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?"
"Minä olen Billali."
"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?"
"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen, jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan melkein heti Leon luokse.
Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut, ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.
Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata, jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat, kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt. Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin. Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin kuolemaan saakka väsynyt.
Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita. Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.
Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita. Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho. Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti. Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki, sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.
Henkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään lävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä "Katsohan tuota letukkaa!" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan, että olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin ensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.
Hengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua, mutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat miehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä harmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän kummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita oli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen täysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen. Suku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole isäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä. Jokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat "taloudessa" on vain yksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin päällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä "isä". Tämän "talouden", johon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali eikä ketään toista puhuteltu nimellä "isä". Jos joku nainen tahtoi ilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli tätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka nimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla, niin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he olivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille markkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli harvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo mielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut milloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen aivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut keneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan yhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti hyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen yhteiskuntajärjestyksen.
Muuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen siveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa paikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään aivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa sivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden vannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin täytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän aivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa meidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.