VII.
USTANEN LAULU.
Suutelotoimituksen päätyttyä — minun nuo nuoret neitoset antoivat olla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan kunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen — vanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan luolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä vihjauksistani, että halusimme olla yksin.
Ennenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni, ettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli saatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen jalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon kirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan lähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen ympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä noin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt oikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen ja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda meille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja odotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille keitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua maissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista milloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme sitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan jäljellä.
Kun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän jotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut suunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä tapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa, että valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa Amahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin, oli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet hänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon valkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta hän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan. Meidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän sanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti surmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin kaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn 'Häneltä-jota-täytyy-totella', että henkemme oli säästettävä ja meidät tuotava tänne.
"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän", sanoin minä, "mutta ymmärtääkseni 'Hän-jota-täytyy-totella' asuu vieläkin kauempana. Miten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?"
Billali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin — sillä Ustane, tuo nuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua — sanoi omituisesti naurahtaen:
"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja kuulla ilman korvia? Älä kysele. Hän tiesi."
Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "Hänen-jota-täytyy-totella" puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta päättäen oli "Hän-jota-täytyy-totella" tahi "Hiya" (hän), joksi häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien kuningatar.
Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki. Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut "Hänen-jota-täytyy-totella" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen muukalaisten hengen.
"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka olisi siis 'Hän-jota-täytyy-totella' voinut antaa käskyn jonkun muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän 'Hän-jota-täytyy-totella' ollut silloin vielä syntynytkään."
Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä viiteen päivään.
Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää, että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta, "Hänestä-jota-täytyy-totella", joka kaikesta päättäen jollakin kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa itseänsä todistamalla riemuiten, että "Hän-jota-täytyy-totella" oli epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.
Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos — mutta sytytimme ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.
Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin. Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi, johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.
Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.
Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta. Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi, joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään, mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi, mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen pyyntöönsä.
Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin torahampaasta tehtyä torvea.
Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten minäkin hieman naisvihaaja — minkä luulen johtuneen siitä, että hän oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta — ja hänen kasvoillaan kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata. Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.
"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä uudelleen.
"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä…" karjui Job, heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä. "Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä…" Samassa hän vaikeni ja syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin, että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.
Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena. Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa lailla.
Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset, sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla; amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan. Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.
Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa — ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta — Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa, jossa "Hän-jota-täytyy-totella" asui, oli suuria raunioita ja pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja; niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan, niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin, miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.
Heillä oli kuningatarkin. "Hän-jota-täytyy-totella" oli heidän kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa, mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin, niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.
Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes "Hän-jota-täytyy-totella" lähetti sanan, että sota oli lopetettava, jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään. Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä. Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.
Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi, että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla kummallisella ja salaperäisellä nimellä "Hän-jota-täytyy-totella". Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan, vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa. Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa, enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden, että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin tähän tapaan:
'Sinä olet omani, valittuni — minä olen sinua aina odottanut!
Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta ja
hipiäsi on maidon valkea.
Silmissäsi kuvastuu taivas ja niiden loiste on kuin tähtien
kirkas valo.
Kuka on väkevyydessä vertaisesi ja ken on sinua uljaampi?
Kun katseeni sattui sinuun, niin kaipaus täytti sydämeni —
Ja minä otin sinut omakseni, oi rakkaani.
Pitääkseni sinut luonani, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi.
Oi armaani, pääsi minä hiuksillani peitän, ettei aurinko voisi sinua vahingoittaa.
Ja minä olin sinun ja sinä olit minun.
Ja niin kului hetkinen, kunnes aika synnytti pahan päivän.
Ja mitä tapahtui silloin? Oi! rakkaani, minä en tiedä!
Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt — minä, minä katosin
synkkään pimeyteen.
Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka on
Ustanea kauniimpi.
Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoit
katseesi kaihoten pimeydessä harhailla.
Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaan
ja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.
Ja silloin, rakkaani, oi, silloin —'
Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen. Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.
Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus oli kokonaisuudessaan niin tavaton.
Ustane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.
"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.
"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista tapahtumista."
"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä kiinteästi silmiin.
"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?" Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa. Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:
"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään. Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä, sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"