II.
MOPO PULASSA.
Kerronpa sinulle nyt, miten äitini noudatti Chaka-poikasen kehoitusta kuolla nopeasti. Tämän keppi oli iskenyt otsaan haavan, joka ei parantunut, vaan paheni aiheuttaen vihdoin luumädän, joka tunkeutui lopulta aivoihin saakka. Silloin äitini kuoli, ja minä itkin katkerasti, sillä rakastin häntä, ja minusta oli niin hirveätä nähdä hänet kylmänä ja kankeana, virkkamatta sanaakaan, vaikka olisin kuinka kovasti huutanut hänelle. Niin, sitten äiti haudattiin ja unohdettiin pian, eikä häntä muistellut kukaan muu kuin minä?- Baleka oli silloin liian pieni vielä — ja isäni otti toisen nuoren vaimon ja oli tyytyväinen. Elämäni muuttui senjälkeen hyvin onnettomaksi. Veljeni eivät rakastaneet minua, kun olin heitä paljon viisaampi ja nerokkaampi. Voitin heidät assegain käytössä ja juoksussa, ja he kiihoittivat isäni minua vastaan, niin että hän kohteli minua pahoin. Mutta Baleka ja minä rakastimme toisiamme, sillä olimmehan molemmat orvot, ja hän takertui minuun kiinni kuin köynnöskasvi tasangolla kasvavaan yksinäiseen puuhun. Nuoruudestani huolimatta minä ymmärsin täydellisesti, että tieto on voimaa: vaikka hän, joka heiluttaa assegaita, tappaa ja hävittää, on hän, joka johtaa koko taistelua, tuota tappajaa suurempi ja mahtavampi.
Panin merkille, että taikureita ja parantajia pelättiin kaikkialla. Jokainen kohteli heitä suurella kunnioituksella, niin että yksi poppamies, jolla oli vain kepakko kädessään, ajoi kymmenenkin keihäin asestettua soturia pakosalle. Sentähden päätin ruveta taikuriksi, sillä vain he saattoivat surmata vihamiehensä sanansa voimalla. Aloin syventyä parantajien ammattiin ja tutkia heidän tietojaan. Uhrasin ja paastosin yksinäni kaukana erämaassa, suoritin kaikki nuo tehtävät, joista olet kuullut puhuttavan, ja minä opin paljon; noituudessamme on yhtä paljon todellista viisautta kuin valheellista petostakin — senhän kyllä tiedät, isäni, sillä etpäs olisi muuten tullut minulta kadonneita härkiäsi tiedustelemaan.
Niin kuluivat vuodet, kunnes olin kahdenkymmenen vuoden ikäinen — siis täysi mies. Olin opetellut kaikki mitä yksin saattoi oppia, niin että menin heimomme päätaikurin luo, joka oli nimeltään Noma. Tuo yksisilmäinen vanhus oli hyvin ovela ja viisas, jolta minä sain paljon tietoja ja opin useita sukkelia temppuja, mutta viimein hän alkoi kadehtia minua ja valmisti minulle ansan tehdäkseen minut vaarattomaksi. Sattui nimittäin siten, että eräs naapuriheimomme rikkaimpia miehiä oli menettänyt hiukan karjaa ja tuli lahjoja tuoden pyytämään Nomaa vainuamaan, mihin lehmät olivat joutuneet. Noma koetti parhaansa, mutta ei voinut löytää eläimiä; hänen sielunsa silmät eivät nähneet mitään. Silloin tuo vieras päällikkö suuttui ja tiukkasi lahjojaan takaisin, mutta Noma ei tahtonut luopua tavaroista, jotka hän oli jo saanut haltuunsa, ja kiivaita sanoja vaihdettiin. Päällikkö vannoi tappavansa Noman; Noma uhkasi noitua päällikön.
"Vaiti", sanoin minä peläten verenvuodatusta. "Olkaa vaiti ja antakaa minun katsoa, sanoisiko henkeni, missä eläimet ovat."
"Olethan vain poika", vastasi päällikkö. "Voiko tuommoinen poikanen tietää jotakin?"
"Se nähdään hyvin pian", sanoin minä ottaen noitumaluut käteeni.
"Anna luiden olla!" ärjäisi Noma. "Emme kysele hengiltämme enää mitään tuon koiran pojan hyväksi."
"Hän ottaa luut", vastasi päällikkö; "ja jos sinä koetat häntä estää, niin panen assegaillani päivän paistamaan lävitsesi." Ja hän kohotti keihäänsä.
Kiiruhdin silloin alkamaan ja heitin luut. Päällikkö istui edessäni ja vastaili kysymyksiini. Tiedäthän, isäni, että taikurit välistä tietävät, missä kadonneet esineet ovat, sillä korvamme ovat pitkät, ja välistä suojelushenget sanovat heille selvästi kaikki, kuten pari päivää sitten minulle sanottiin, missä härkänne ovat. No niin, henkeni heräsi. En tiennyt ennestään mitään tuon päällikön karjasta, mutta henkeni sanoi minulle kaikki, ja minä luettelin hänelle eläimet yksitellen, jokaisen värin, iän — sanalla sanoen kaikki. Kerroin hänelle myöskin, missä ne olivat ja miten yksi oli pudonnut erääseen puroon maaten pohjassa hukkuneena selällään, toinen takajalka erään juurikan haarautumassa kiinni. Sanoin päällikölle aivan samaa kuin henkeni sanoi minulle.
Hän oli nyt kovin hyvillään ja sanoi, että jos olin nähnyt oikein ja hän löytäisi eläimensä, niin lahjat otettaisiin pois Nomalta ja annettaisiin minulle; ja hän kysyi miehiltä, jotka istuivat ympärillämme ja joita oli suuri joukko, eikö tämä ollut oikeus ja kohtuus. "Onpa niinkin", vastasivat kaikki ja lupasivat valvoa, että niin tehtäisiin. Mutta Noma oli vaiti ja katseli minua ilkeästi. Hän tiesi, että olin puhunut oikein ja totta, ja oli sentähden raivoissaan. Asia ei ollutkaan aivan vähäpätöinen: kadoksiin joutunut lauma oli jotensakin suuri, ja jos se löytyisi paikasta, jonka olin neuvonut, olisin kaikkien mielestä etevämpi ja suurempi taikuri kuin Noma. Puhellessamme oli jo tullut ilta, eikä kuu ollut vielä noussut, minkätähden päällikkö sanoi jäävänsä yöksi kyläämme. Päivän ensimmäisen kajon ilmaantuessa taivaanrannalle hän lähtisi mukanani paikalle, jossa olin sanonut eläinten olevan. Tämän sanottuaan hän poistui.
Minä menin myös majaani ja heittäydyin vuoteelleni nukahtaen heti. Äkkiä heräsin siihen, että rintani päällä oli jokin paino. Koetin nousta, mutta jokin kylmä esine kosketti kurkkuani. Vaivuin pitkäkseni jälleen ja katsoin eteeni. Majan ovi oli auki ja täysikuu oli juuri noussut loistaen kuin suuri tulipallo kaukana taivaanrannan yläpuolella. Sen valossa näin Noma-taikurin kasvot. Hän istui kahdareisin rintani päällä tuijottaen minuun ainoalla silmällään ja hänellä oli veitsi kädessään. Tuo veitsi oli esine, jonka olin tuntenut kurkullani.
"Sitäkö varten minä neuvoin sinua, senkin penikka, että nyt syrjäyttäisit minut?" sähähti hän korvaani. "Ja että sinä rohkenisit ruveta arvailemaan ja ennustelemaan minun epäonnistuttua? Älähän huoli, poikaseni, näytän sinulle heti, miten tuommoisia vauvoja opetetaan. Ensin katkaisen kielesi, niin ettet voi kirkua, sitten raatelen sinut silpuksi tuuma tuumalta ja viimeksi leikkaan kätesi ja jalkasi irti ruumiistasi. Aamulla sanon kaikille henkien kohdelleen sinua niin julmasti sentähden, että valehtelit. Niin, niin, veistelen tarkoin lihat luistasi! Minä — minä —" Ja hän alkoi haparoida veitsellään leukani alustaa.
"Armoa, setäseni", huudahdin minä, sillä pelkäsin, ja veitsi pisti kipeästi. "Armahtakaa, ja minä teen mitä ikinä toivotte!"
"Tahdotko tehdä tämän?" kysyi hän yhä kutkuttaen kurkkuani veitsensä kärjellä. "Tahdotko mennä hakemaan tuon koiran karjalauman ja ajaa sen kätköön erääseen varmaan talteen?" Hän mainitsi erään salaisen laakson, jonka vain harvat tiesivät. "Jos teet sen, niin minä säästän henkesi ja annan sinulle laumasta kolme lehmää. Jos kieltäydyt tahi petät minut, olen, niin totta kuin isäni henki minua auttakoon, keksivä jonkun keinon saattaakseni sinut hengiltä!"
"Täytän pyyntösi kernaasti, setäseni", vastasin minä. "Miksi et luottanut minuun? Jos olisin tiennyt, että halusit itse saada eläimet, niin en olisi pannut kortta ristiin. Tein sen vain pelosta, että voisitte ehkä menettää lahjanne."
"Et olekaan niin paatunut kuin luulin", murahti hän. "Nouse siis ja tee, mitä sanoin. Ehdit takaisin pari tuntia auringonnousun jälkeen."
Nousin ajatellen koko ajan, kannattaisiko yrittää hyökätä hänen kimppuunsa. Mutta minä olin aseeton ja hänellä oli veitsi; jos siis sattumalta onnistuisinkin voittamaan hänet ja tappaisin hänet, sanottaisiin kaikkialla, että olin murhannut hänet, jolloin saisin maistaa assegain terää. Tein toisen suunnitelman. Menisin hakemaan karjan laaksosta, jonka henkeni oli neuvonut minulle, mutta enpä ajaisikaan eläimiä tuohon salaiseen kätköpaikkaan. Ei; ajaisin ne suorinta tietä kylään ja ilmaisisin Noman katalat aikeet isäni, tuon vieraan päällikön ja koko kansan kuullen. Mutta minä olin nuori silloin, enkä tuntenut Nomaa, joka oli ollut taikuri koko ikänsä eikä suinkaan vain huvin vuoksi. Oh! hän oli pirullinen ja viekas — viekas kuin sakaali ja julma kuin leijona. Hän oli istuttanut minut lähelleen kuin nuoren vesan aikoen hoidella minua kuin pensasta, jonka latvat leikataan. Olin nyt kasvanut pitkäksi uhaten saattaa hänet varjoon, ja sentähden hän tahtoi hävittää minut juuria myöten.
Menin majani nurkkaan Noman pitäessä minua koko ajan silmällä ja otin käteeni keihään ja pienen kilpeni. Astuin sitten ulos kirkkaaseen kuutamoon ja hiivin hiljaa tieheni. Päästyäni kylästä aloin juosta laulaen koko matkan säikyttääkseni pois kaikki aaveet, isäni.
Noin tunnin ajan riensin nopeasti eteenpäin aavikon poikki, kunnes tulin kukkulan rinteelle, jossa viidakko alkoi. Puiden alla oli vielä hyvin pimeä ja minä lauloin kovemmin kuin ennen. Vihdoin löysin tuon kapean puhvelipolun, jota etsin, ja lähdin seuraamaan sitä. Tulin pian aukealle, jota kuu valaisi, ja laskeuduttuani polvilleni maata tarkastamaan näin, ettei henkeni ollut valehdellut; maassa näkyi selvästi karjan jälkiä. Jatkoin matkaani ilomielin, kunnes saavuin pieneen notkoon, jonka läpi puro solisten virtasi. Ääni vaimeni välistä heikoksi kuiskaukseksi, ja kuului taas tavattoman selvästi. Karjan polkema tie näkyi nyt hyvin, pensaat olivat taittuneet ja ruoho oli tallattu maahan. Hetkisen kuljettuani tapasin vesilammikon. Tunsin sen heti — henkeni oli näyttänyt sen minulle, ja tuolla uiskenteli hukkunut härkä takajalka juurikan haarautumassa kiinni. Kaikki oli aivan niin kuin olin hengessäni nähnyt.
Katselin ympärilleni ja silmäni keksivät heti jotakin. Näin aamunkoiton heikon valon välähtävän härän sarvissa. Samassa yksi härkä puhalsi voimakkaasti, nousi ja pudisteli kastetta nahastaan. Se näytti elefantin kokoiselta aamun hämärässä ja sumussa.
Kokosin ne kaikki — niitä oli seitsemäntoista?- ja lähdin ne edelläni taivaltamaan kylää kohti. Aamu valkeni nopeasti ja aurinko oli jo ollut ainakin tunnin ylhäällä, kun tulin kohtaan, josta minun olisi pitänyt kääntyä, jos tahdoin kätkeä karjan Noman määräämään paikkaan. Mutta se ei ollut tarkoitukseni. Olin päättänyt ajaa eläimet kylään ja sanoa kaikille, että Noma oli varas. Istahdin levähtämään hetkeksi, sillä olin väsynyt, ja siinä istuessani kuulin äkkiä melua ja katsoin ympärilleni. Lähellä olevalle kunnaalle ilmestyi joukko miehiä, Noma ja tuo vieras päällikkö, joka omisti karjan, etunenässä. Nousin ja odotin ihmeissäni, mutta siinä seistessäni he karkasivat minua kohti kiljuen ja keihäitään heiluttaen.
"Tuolla hän on!" huusi Noma. "Tuolla hän on, tuo poika-lurjus, jota olen hoivannut häpeäkseni. Mitä minä sanoin teille? Enkö sanonut, että hän on varas? Niin, niin! Tunnen sinut ja temppusi, Moposeni! Katsokaa! Hänhän aikoi varastaa eläimet! Hän tiesi koko ajan, missä ne olivat, ja nyt hän ajaa niitä johonkin kätköpaikkaan. Kyllähän niillä olisi saanut vaimon maksetuksi, eikö niin, sinä viekastelija?" Hän hyökkäsi minua kohti sauva koholla, ja tuo raivosta sähisevä vieras päällikkö seurasi häntä sokeasti.
Nyt ymmärsin kaikki, isäni. Sanomaton raivo valtasi sydämeni, maailma alkoi pyörähdellä silmissäni ja minusta näytti kuin punainen vaate olisi häilynyt edessäni. Saman huomion olen tehnyt aina, kun minun on täytynyt tapella. Karjaisin vain yhden sanan: "Valehtelija!" ja syöksyin häntä vastaan. Noma ei pysähtynyt. Hän iski minua sauvallaan, mutta minä torjuin iskun pienellä kirveliäni ja löin takaisin. Hei! Iskuni osui, Noman kallo sattui nuijani tielle ja hän kaatui kuolleena jalkoihini. Kiljaisin toisen kerran ja hyökkäsin päällikön kimppuun. Hän heitti minua keihäällään, mutta ei osunut, ja seuraavassa silmänräpäyksessä iskin minä suoraan hänen päätänsä kohti. Hän kohotti kilven suojakseen, mutta hyvin tähdätty iskuni sattui kaataen hänet tajutonna maahan. En tiedä, isäni, elikö hän vai oliko hän kuollut, mutta kun hänen kallonsa oli niitä maailman paksuimpia, luulen, että hän eli. Heidän seuralaistensa seistessä siinä hämmästyksestä vielä aivan ymmällään minä käännyin ja pakenin tuulen nopeudella. Silloin hekin havahtuivat ja lähtivät jälkeeni koettaen osua minuun keihäillään ja saada minut kiinni, mutta kukaan ei voinut tavoittaa minua — ei kukaan. Kiidin kuin tuuli, kuin koirain ahdistama hirvi minä riensin, ja pian vainoojieni huudot alkoivat vaimenemistaan vaimeta, kunnes olin vihdoin kaukana heidän näkyvistään ja aivan yksinäni.