III.
MOPON UHKAROHKEA PALUU.
Heittäydyin nurmikolle ja huohotin, kunnes saatoin jälleen hengittää säännöllisesti; sitten lähdin liikkeelle ja kätkeydyin erään rämeikön kaislikkoon, jossa makasin koko päivän tilannetta pohtien. Mitä oli tehtävä? Olin nyt turvaton kuin kolostaan karkoitettu sakaali. Jos palaisin heimoni luo, tapettaisiin minut varmasti, sillä minuahan pitivät kaikki varkaana. Saisin verelläni maksaa Noman kuoleman, mikä ei minua suinkaan miellyttänyt, vaikka olinkin kuolemaan saakka murheellinen. Siinä mietiskellessäni johtui mieleeni Chaka, tuo poika, jolle olin antanut vettä kauan sitten. Olin kuullut hänestä; hänen nimensä tunnettiin kaikkialla, ruoho ja metsän puut puhuivat hänestä ja ilmakin oli täynnä hänen nimensä kunniaa. Hänen sanansa ja äitini näky alkoivat toteutua. Umtetwain avulla hän oli päässyt isänsä Senzangaconan valtaistuimelle ja oli jo karkoittanut amaquabe-heimon vanhoilta asuinsijoiltaan; parhaillaan hän soti Zweeteä, endwande-heimon päällikköä, vastaan ja oli vannonut hävittävänsä tuon heimon niin tyyten, ettei kukaan voisi löytää siitä jälkeäkään. Nyt muistin Chakan lupauksen tehdä minusta mahtava mies, ja että lihoisin ja hyötyisin hänen varjossaan. Päätin jo nousta ja lähteä taivaltamaan hänen luokseen. Hän ehkä surmaisi minut; no, mitäpä siitä — lähden kuin lähdenkin. Mutta sydämeni pakotti minua toisaalle. Maailmassa oli vain yksi, jota rakastin — sisareni Baleka. Isäni oli kihlannut hänet naapuriheimon päällikölle, mutta minä tiesin, että tuo avioliitto oli sisarelleni hyvin vastenmielinen. Ehkäpä hän lähtisi mukaani, jos voisin päästä hänelle kertomaan, mihin aioin mennä. Päätin ainakin koettaa.
Odotin pimeään saakka, jolloin lähdin piilopaikastani ja hiivin kuin sakaali kylää kohti. Kasvitarhassa viivyin hetkisen ja söin puolikypsiä maissinjyviä, sillä olin sangen nälkäinen. Sitten jatkoin matkaani, kunnes saavuin kylään. Erään majan edessä istui muutamia miehiä nuotion ääressä jutellen. Hiivin lähelle hiljaa kuin käärme ja kätkeydyin pensaan taakse. Tiesin, etteivät miehet voisi minua nähdä ollessani valopiirin ulkopuolella, ja minä halusin kuulla mitä he puhelivat. Kuten olin arvannutkin keskusteltiin minusta ja minua nimitettiin monella tavoin. Sanottiin minun saattavan heimolleni vain onnettomuutta, kun olin tappanut Noman kaltaisen mahtavan taikurin, ja tuon vieraan päällikön heimolaiset vaativat myös hyvitystä hyökkäykseni johdosta hänen kimppuunsa. Kuulin sitäpaitsi, että isäni oli käskenyt kaikki miehet koolle huomisaamuksi ajamaan minua takaa ja tappamaan minut missä hyvänsä minut vain tavattaisiin. "Ah!" ajattelin minä, "metsästäkää te vain, mutta mitään ette tule saamaan." Samassa alkoi nuotion ääressä makaava koira nuuskia ilmaa. Olin unohtanut koirat kokonaan lähestyessäni kylää; kokemuksen puute, näetkös, isäni. Koira nousi ylös ja nuuski nuuskimistaan ja alkoi vihdoin murista katsoen herkeämättä minuun päin, niin että pelästyin.
"Mitähän tuo koira oikein murisee?" sanoi joku vierustoverilleen. "Menehän katsomaan." Mutta tämä nuuskasi parhaillaan eikä ollut halukas nousemaan. "Menköön koira itse katsomaan", ärähti hän; "mitäpä hyötyä koirasta on, ellei se kykene itse ottamaan varasta kiinni."
"Usu kiinni sitten", sanoi edellinen puhuja koiralle, joka hyökkäsi haukkuen eteenpäin. Silloin näin sen: Kooshan se oli, minun oma koirani ja oikein hyvä koira. Maatessani siinä liikkumattomana, tietämättä oikein, mitä tehdä, se vainusi minut, taukosi haukkumasta ja juosten pensaan ympäri löysi minut ja alkoi nuolla kasvojani. "Ole hiljaa, Koos!" kuiskasin minä, ja se paneutui heti maahan viereeni.
"Mihin se koira nyt hävisi?" sanoi mies, joka oli ensin puhunut. "Onko se noiduttu, kun lakkaa äkkiä haukkumasta, eikä tule takaisinkaan?"
"Katsotaanpa", sanoi toinen nousten keihäs kädessään. Olin hirveästi peloissani, sillä ajattelin, että he joko saisivat minut heti kiinni tahi täytyisi minun jälleen juosta henkeni edestä. Mutta kun hyppäsin ylös karatakseni tieheni, ilmestyi suuri musta käärme minun ja miesten väliin ja luikerteli majoja kohti. Miehet hypähtivät säikähtyneinä syrjään ja lähtivät sitten kaikki seuraamaan käärmettä, sanoen, että sitähän koira olikin haukkunut. Käärme oli epäilemättä minun hyvä suojelushenkeni, joka tuli tässä haahmossa minua pelastamaan.
Kun he olivat menneet, hiivin toisaalle, ja Koos seurasi minua. Ensin aioin tappaa koiran, jottei se ilmaisisi minua, mutta kun kutsuin sen luokseni iskeäkseni sitä nuijallani päähän, istahti se eteeni häntäänsä heiluttaen ja katseli minua ikäänkuin hymyillen; en voinut täyttää aiettani. Ajattelin,että käyköön miten käy, ja me jatkoimme yhdessä matkaamme. Suunnitelmani oli tämmöinen: ensin päätin hiipiä majaani noutamaan keihääni ja nahkapeitteen ja sitten täytyi minun koettaa päästä yhteyteen sisareni Balekan kanssa. Majani oli luultavasti aivan autio, sillä olin asunut yksinäni, ja Noman majat olivat vähän matkan päässä hiukan oikealle. Saavuin kaisloista tehdylle aitaukselle, joka oli majojen ympärillä. Ketään ei näkynyt portilla, joka ei ollut suljettu orjantappurapensailla, kuten tavallisesti. Tehtävä oli ollut minun huolenani, ja nyt olin ollut poissa.
Käskin koiran paneutua maahan ulkopuolelle ja astuen rohkeasti sisään saavuin majani ovelle ja kuuntelin. Maja oli tyhjä eikä hengähdystäkään kuulunut. Hiivin sisään ja aloin hakea keihäitäni, vesiastiaani ja villapielustani, jonka olin tehnyt niin huolellisesti, etten tahtonut luopua siitä. Löysin pian kaikki. Sitten aloin etsiä nahkapeitettäni ja haparoidessani koski käteni johonkin kylmään. Hätkähdin kovin ja tunnustelin sitten tarkemmin. Tunsin miehen kasvot — kuolleen kasvot, Noman, jonka olin tappanut ja joka oli asetettu majaani hautausta odottamaan.
Oh! kuinka säikähdin, sillä pimeässä oli kuollut Noma pahempi kuin elävä. Olin juuri lähtemäisilläni pakoon, kun kuulin äkkiä naisten ääniä oven ulkopuolelta. Tunsin äänet; puhujat olivat Noman molemmat vaimot, ja toinen sanoi menevänsä valvomaan miehensä ruumiin ääreen. Nyt olin todellakin satimessa, sillä ennenkuin kerkesin ryhtyä mihinkään, pimeni oviaukko, ja lihavan naisen huohotuksesta minä kuulin, että Noman ensimmäinen vaimo oli kumartunut ja tunkeutui parhaillaan sisään. Samassa hän olikin majassa ja heittäytyi ruumiin viereen semmoiseen asentoon, etten voinut päästä ovelle, alkaen valittaa suurta murhettaan ja kirota minua. Ah, hän ei tiennyt, että kuuntelin. Olin pitkälläni Noman pään takana ja pelko pani aivoni toimimaan nopeasti. Tuon naisen läsnäollessa en enää pelännyt kuollutta niin paljon, ja muistaessani, minkälainen lurjus tämä oli ollut, minä päätin antaa hänen tehdä vielä viimeisen kepposen. Työnsin käteni hänen olkapäidensä alle ja nostin hänet istumaan. Kuullessaan liikettä nainen päästi omituisen kurkkuäänteen.
"Oletko hiljaa, senkin vanha haaska!" sanoin minä matkien Noman ääntä.
"Etkö voi antaa minun olla kuoltuanikaan rauhassa?"
Hän valahti voimatonna maahan ja alkoi sitten kirkua minkä keuhkoista lähti.
"Mitä! Rohkenetko vielä huutaakin?" sanoin minä jälleen Noman äänellä, "sittenpä opetan sinua olemaan vaiti." Ja minä tyrkkäsin ruumiin hänen päällensä.
Silloin hän pyörtyi, enkä tiedä, tulikokaan hän enää tajuihinsa. Nyt hän oli ainakin vaiti. Sieppasin peitteen — huomasin myöhemmin, että se oli Noman parhain, basutojen tekemä valikoiduista nahoista ja kolmen härän arvoinen — ja pakenin Koos kintereilläni.
Isäni Makedaman majat olivat parin sadan askeleen päässä ja minun täytyi päästä sinne, sillä sisareni Baleka nukkui siellä. En tohtinut mennä portin kautta, koska siellä oli aina yksi mies vahdissa. Tunkeuduin kaisla-aitauksen läpi keihääni avulla ja ryömin majalle, jossa Baleka nukkui muutamien sisarpuoltensa kanssa. Tiesin, missä hänen oli tapana nukkua ja millä kohtaa hänen päänsä oli. Paneuduin kyljelleni ja aloin hyvin varovasti kaivaa reikää majan seinään. Työ sujui hitaasti, sillä seinä oli paksu, mutta vihdoin olin kaivanut melkein läpi. Taukosin, sillä tulin ajatelleeksi, että Baleka oli voinut muuttaa nukkumapaikkaansa, jolloin olisin herättänyt jonkun toisen tytön. Päätin jo luopua aikeistani ja paeta yksin, kun samassa kuulin jonkun heräävän ja alkavan itkeä seinän toisella puolella. "Ah", ajattelin, "tuo on Baleka, joka suree veljeään!" Panin suuni reikään ja kuiskasin:
"Baleka sisareni! Baleka, älä itke! Minä, Mopo, olen täällä. Älä virka sanaakaan, mutta nouse. Tule ulos ja ota nahkapeite mukaasi."
Baleka oli hyvin ymmärtäväinen tyttö; hän ei huudahtanutkaan, kuten useimmat tytöt olisivat tehneet. Ei; hän käsitti ja odotettuaan hetkisen hän nousi ja hiipi ulos peite käsivarrellaan.
"Miten olet täällä, Mopo?" kuiskasi hän. "Sinut varmasti tapetaan!"
"Hiljaa!" kuiskasin minä ja kerroin sitten koko suunnitelmani. "Tuletko mukaani, vai hiivitkö takaisin majaan ja sanot minulle hyvästit?"
Mietittyään hetkisen hän vastasi: "En, veljeni, tulen mukaasi, sillä rakastan vain sinua koko heimostamme, vaikka uskonkin tämän olevan viimeisen matkani — että viet minut kuolemaani."
Silloin en kiinnittänyt hänen sanoihinsa suurtakaan huomiota, mutta myöhemmin ne muistuivat usein mieleeni. Pujahdimme siis yhdessä tiehemme Koosin seuraamina, ja pian olimme matkalla aavikon poikki zulu-heimon aluetta kohti.