VII.
UMSLOPOGAAS KUNINKAAN EDESSÄ.
Vuodet kuluivat ja tämä asia joutui unohduksiin. Siitä ei kuulunut sen enempää, mutta, isäni, se oli vielä vain toistaiseksi unohduksissa, ja minä ajattelin kauhulla hetkeä, jolloin se jälleen tulisi esille, sillä salaisuuden tiesi kaksi naista — Unandi, Taivaiden äiti, ja sisareni Baleka, kuninkaan vaimo. Sen tiesivät myös molemmat vaimoni — Macropha ja Anadi — olivat arvanneet asianlaidan. Eihän salaisuus voinut niin ollen ikuisesti säilyä! Ajan mittaan kävi niin, etteivät Unandi ja Baleka voineet salata mieltymystään lasta kohtaan, jota sanottiin minun pojakseni ja oli nimeltään Umslopogaas, mutta joka oli Chaka-kuninkaan ja Balekan poika ja Unandin pojanpoika. He pistäytyivät usein majaani muka vaimojani tervehtimään ja ottivat pojan syliinsä ja hyväilivät sitä kaikin tavoin. Varoitin heitä turhaan, sillä rakkaus pani heidän sydäntensä kielet väräjämään voimakkaammin kuin minun sanani, eivätkä he voineet olla käymättä pojan luona. Kerran kävi kuitenkin niin, että Chaka näki pojan istuvan äitinsä Unandin sylissä.
"Mitä tekemistä äidilläni on sinun kakarasi kanssa, Mopo?" kysyi hän.
"Hänhän voi yhtä hyvin suudella minua." Ja hän nauroi kuin susi.
Vastasin, etten tiennyt ja asia unohtui vähitellen, mutta käynnit loppuivat siihen, sillä Chaka alkoi pitää äitiään senjälkeen tarkoin silmällä. Umslopogaas-poikanen varttui rotevaksi ja vahvaksi nuorukaiseksi, jonka vertaista ikään nähden ei ollut toista koko tienoolla päivän matkan päässä. Mutta jo pienestä pitäen hän oli äreä ja harvasanainen ja aivan isänsä Chakan kaltainen siinä suhteessa, ettei hän pelännyt mitään. Koko avarassa maailmassa oli vain kaksi henkilöä, joita hän rakasti — minä Mopo, jota sanottiin hänen isäkseen, ja Nada, jonka sanottiin olevan hänen kaksoissisarensa.
Kuten Umslopogaas-poikanen oli vahvin ja uljain lapsi, niin sanottakoon nyt, että Nada oli kaunein ja suloisin. Minä uskon todellakin, isäni, vaikka en voi sitä aivan varmasti sanoa, ettei hän ollutkaan puhdasverinen zulu. Hänen silmänsäkin olivat syvemmät ja suuremmat, tukka pitempi ja suorempi kuin meikäläisillä ja iho vaaleampi — melkein kirkkaan kuparin värinen. Tämä kaikki oli äidin, Macrophan, perintöä, vaikka hän oli Macrophaa paljon kauniimpi ja kauniimpi kuin kukaan näkemäni heimoni nainen. Hänen äitinsä, vaimoni Macropha, oli Swazi-heimoa ja oli tuotu sotavankina kuninkaan luo, joka antoi hänet minulle vaimoksi. Kerrottiin hänen olevan erään halakazi-heimoon kuuluvan Swazi-päällikön tytär, ja on aivan totta, että hän oli tämän vaimon synnyttämä, mutta minä en tiedä, oliko tuo päällikkö hänen isänsä vai ei. Olen nimittäin Macrophalta kuullut, että ennen hänen syntymäänsä oli hänen isänsä luona oleskellut eräs valkoinen mies — eräs rannikolta tullut portugalilainen, joka oli hyvin kaunis, ja taitava seppä. Tämä valkoinen mies rakasti vaimoni Macrophan äitiä, ja väitetään, että Macropha oli hänen tyttärensä eikä tuon Swazi-päällikön. Sen ainakin tiedän, että päällikkö tappoi tuon valkoisen miehen ennen vaimoni syntymää. Mutta kukaan ei tiedä varmasti asian oikeata laitaa ja minäkin mainitsen sen vain sentähden, että Nadan kauneus oli enemmän valkoisen rodun kauneuden kaltainen kuin meidän, mikä on hyvin ymmärrettävää, jos hänen isoisänsä sattui olemaan valkoinen mies.
Umslopogaas ja Nada olivat aina yhdessä. Yhdessä he nukkuivat, söivät ja tekivät kävelyretkiä; he ajattelivat samoin ja puhuivat samoin. Ou, heitäpä kelpasi katsella! Heidän ollessa vielä lapsia Umslopogaas pelasti kahdesti Nadan hengen.
Ensimmäisellä kerralla oli tapahtumain kulku seuraava. Nuo molemmat lapset olivat kulkeneet kauas kotoa etsien marjoja, joista pienokaiset pitävät. He vaelsivat huolettomina laulaen kävellessään, kunnes löysivät marjapaikan ja söivät oikein sydämen halusta. Päivä oli kulunut iltaan, ja kun he olivat syöneet kyllikseen, nukahtivat he. Yöllä he sitten heräsivät myrskyn ulvontaan ja kylmään sateeseen, sillä talvi oli alullaan, jolloin kaikki hedelmät ovat kypsät.
"Ylös, Nada!" sanoi Umslopogaas, "meidän täytyy päästä kotiin tahi muuten kuolemme viluun."
Nada nousi säikähtyneenä, ja käsi kädessä he lähtivät pyrkimään pimeässä kotia kohti. Mutta myrskyssä ja pimeässä he eksyivät tieltä, ja kun päivä vihdoin koitti, olivat he metsässä, jota he eivät tunteneet. He levähtivät hetkisen syöden löytämiään marjoja ja jatkoivat sitten matkaansa kulkien koko päivän, kunnes yö heidät yllätti, jolloin he taittelivat puiden oksia ylleen suojellakseen itseään kylmältä ja olivat niin uuvuksissa, että nukahtivat toistensa syliin. Päivän koittaessa he lähtivät jälleen liikkeelle, mutta olivat sangen väsyneet, sillä marjoja oli vähän, niin että puolen päivän aikaan heidän voimansa olivat lopussa. He heittäytyivät lepäämään erään jyrkän kukkulan rinteelle ja Nada nojasi päätään Umslopogaasin rintaa vasten.
"Kuolkaamme tässä, veljeni", sanoi hän.
Mutta pojan rohkeus ei ollut lannistunut ja hän vastasi: "Sitten on aika kuolla, sisareni, kun kuolema tulee meitä noutamaan. Katsos nyt! Lepää sinä tässä, ja minä kiipeän kukkulan laelle katsomaan, mitä metsän toisella puolella näkyy."
Hän nousi ja lähti ja löysi rinteeltä paljon marjoja ja syötäväksi kelpaavia juuria, joilla hän tyydytti nälkänsä. Vihdoin hän pääsi perille kukkulan laelle ja katsahti eteensä aukenevan vihreän lakeuden yli. Ja katso, kaukana idässä hän näki valkean juovan, joka oli kuin höyrypilvi mustaa kalliota vasten, ja tiesi, että tuo juova oli kuninkaan kaupungin toisella puolella oleva vesiputous. Hän riensi rinnettä alas ilosta hihkaisten ja otti mukaansa juuria ja marjoja, mutta kun hän tuli Nadan luo, näki hän tämän menettäneen tajuntansa nälän, kylmän ja väsymyksen vaikutuksesta. Tyttö lepäsi maassa liikkumattomana kuin nukkuva, ja hänen luokseen oli hiipinyt sakaali, joka pakeni heti kun poika lähestyi.
Näyttänee siltä, ettei Umslopogaasilla ollut valinnan varaa. Hänen täytyi joko koettaa pelastaa itsensä tahi jäädä kuolemaan Nadan luo. Mutta hätä keksii keinon. Lonkkavyöstään hän palmikoi hihnoja, joilla hän sitoi Nadan selkäänsä, ja lähti taivaltamaan kaupunkia kohti.
Hän ei olisi milloinkaan päässyt sinne saakka, sillä matka oli pitkä, mutta illan tullen muutamat tiedustelijat tapasivat eräässä metsässä alastoman pojan, joka sauvaan nojaten horjui vaahto huulilla ja tuijottavin katsein hitaasti eteenpäin kantaen tyttöä selässään. Poika oli niin väsynyt, ettei saanut sanaa suustaan ja hihnat olivat syöpyneet syvälle hänen olkapäihinsä, mutta eräs tiedustelija tunsi hänet kuitenkin, ja he kantoivat hänet kotiin. Nadatyttöstä he luulivat kuolleeksi ja aikoivat jättää hänet metsään, mutta Umslopogaas osoitti hänen rintaansa, ja kun miehet tunsivat, että sydän sykki vielä, toivat he tytönkin mukanaan. Molemmat tointuivat pian hyvässä hoidossa ja rakastivat toisiaan entistä kiihkeämmin.
Minä sanoin sitten Umslopogaasille, ettei hän saanut poistua kaupungista ja viedä sisartaan toista kertaa erämaan vaaroille alttiiksi, mutta pojan täytyi saada kulkea ympäriinsä kuin ketun,'ja Nada seurasi häntä kaikkialle. Eräänä päivänä he pääsivät pujahtamaan kotoa, kun portit olivat auki, ja päätyivät erääseen hyvin pahamaineiseen syvään notkoon, jossa sanottiin aaveiden mellastavan ja surmaavan jokaisen, joka uskalsi sinne tunkeutua. En tiedä, oliko noissa puheissa perää, mutta sen tiedän, että tuossa notkossa oleili eräs nainen, joka asusti pienessä luolan tapaisessa ja eli sillä, mitä hän onnistui tappamaan tahi varastamaan tahi mitä hän kaivoi käsin maasta. Tuo nainen oli mielipuoli. Hänen miehensä oli surmattu, sillä taikurit olivat vainunneet, että tämä oli harjoittanut noituutta kuningasta vahingoittaakseen. Sitten oli Chaka tavallisuuden mukaan lähettänyt pyövelinsä hävittämään rikollisen majan ja tappamaan kaikki hänen omaisensa. Viimeksi tapettiin lapset, kolme nuorta tyttöä, ja äitikin olisi keihästetty, mutta kun hän näki ympärillään vallitsevan hävityksen kauhistuksen, meni rietas henki häneen tehden hänet hulluksi, niin että soturit jättivät hänet rauhaan peläten koskea häneen tuon hengen tähden. Eikä häntä myöhemminkään kukaan ahdistanut.
Hän pakeni ja asettui asumaan tuohon kummitusnotkoon ja hänen hulluutensa ilmeni siten, että milloin hän vain näki lapsia, varsinkin tyttölapsia, hänet valtasi vastustamaton himo tappaa nuo lapset kuten hänen omat lapsensa oli tapettu. Usein hän tekikin semmoisia tekoja, sillä täyden kuun aikana, kun hänen hulluutensa oli huipussaan, saattoi hän kulkea pitkät matkat lapsia etsien ja siepaten niitä majoista kuin hyeena. Mutta kukaan ei tahtonut kuitenkaan koskea häneen hänessä asustavan hengen tähden, eivät nekään, joiden lapsia hän oli murhannut.
Umslopogaas ja Nada saapuivat sitten notkoon, jossa tuo lastenmurhaaja asusti, ja istahtivat vesilammikon reunalle luolan lähelle palmikoimaan kukkakiehkuraa. Hetkisen kuluttua poistui Umslopogaas Nadan luota etsiäkseen kallioliljoja, joista hän piti, ja huhuili palatessaan Nadalle herättäen siten naisen, joka nukkui luolassaan, sillä tämä liikkui ulkona vain öisin kuten sakaali. Nainen syöksähti ulos keihäs kädessä vainuten verta ja keksi heti Nadan, joka istui nurmikolla kukkasia sitoen, ja alkoi hiipiä lähemmäksi. Samassa tunsi Nada — lapsi kertoi minulle niin — kylmän tuulahduksen ja pelästyi suuresti, vaikka hän ei nähnytkään naista, joka aikoi murhata hänet. Hän pudotti kukat maahan ja katsahti lammikkoon, jonka kalvossa hän näki ylhäältä häntä kohti hiipivän lastensurmaajan inhottavat kasvot, tukka valuen silmille ja silmät kiiluen kuin leijonan silmät.
Nada hypähti huudahtaen ylös ja pakeni polkua pitkin sinnepäin, johon Umslopogaas oli mennyt, mielipuoli kintereillään. Umslopogaas kuuli huudon ja kääntyi syöksyen kukkulan harjanteen yli, ja katso, raivotar oli aivan hänen edessään. Tämä oli jo tarttunut Nadan tukkaan ja keihäs oli jo koholla surmaniskuun. Umslopogaasilla ei ollut keihästä, pienoinen kepakko vain, mutta siitä huolimatta hän hyökkäsi naisen kimppuun iskien tätä niin tuimasti käsivarteen, että nainen hellitti kätensä tytön tukasta ja kääntyi kiljahtaen poikaa kohti aikoen lävistää tämän keihäällään, jolloin Umslopogaas hypähti syrjään. Iskua seurasi heti toinen, mutta Umslopogaas väisti senkin hypäten korkealle ilmaan. Kolmannella iskulla keihäs sattui hänen olkapäähänsä, vaikka hän heittäytyikin pitkälleen maahan, mutta samalla hänen ruumiinsa paino väänsi aseen mielipuolen kädestä, ja ennenkuin tämä ehti tarttua häneen, oli hän jo kauempana keihäs vielä olkapäässä kiinni.
Silloin nainen kääntyi ja syöksyi raivosta ulvoen Nadaa kohti aikoen surmata tämän käsin. Mutta Umslopogaas oli hammasta purren kiskaissut keihään haavasta ja hyökkäsi samassa karjahtaen mielipuolen kimppuun, joka sieppasi suuren kiven ja sinkautti sen poikaa kohti sellaisella voimalla, että se murskautui pirstoiksi iskiessään kallioon pojan takana. Mutta Umslopogaas ei säikähtänyt, vaan hyökkäsi päin, ja hänen iskunsa oli niin tuima, että keihäänkärki tunkeutui naisen selästä ulos, ja nainen kaatui kuolleena maahan. Sitten Nada sitoi Umslopogaasin haavan, joka oli hyvin syvä, ja ankaria tuskia kärsien poika vihdoin pääsi kotiin ja kertoi minulle seikkailunsa.
Silloin alkoivat muutamat rähistä ja vaativat, että pojan täytyi kuolla, koska hän oli tappanut hengen riivaaman henkilön. Mutta minä kielsin. Poikaan ei kosketa. Hän oli tappanut naisen omaa ja sisarensa henkeä puolustaessaan, ja jokaisella oli oikeus tappaa itsepuolustuksekseen, paitsi ei kuningasta ja hänen käskyläistään. Sitäpaitsi, sanoin minä, oli tuossa naisessa asustanut henki ollut paha, sillä eiväthän hyvät henget vaadi lapsia surmattavaksi, vaan pikemminkin karjaa, sillä meillä ei ole tapana uhrata hengillemme ihmisiä, ei sotavankejakaan, vaikka nuo basutu-koirat tekevätkin niin. Mutta rähinä vain yltyi, sillä taikurit olivat saaneet päähänsä, että pojan täytyi kuolla. Hän oli tappanut henkilön, joka oli ollut hengen riivaama, ja siitä koituisi paljon pahaa, jos pojan sallittaisiin elää. Vihdoin sai kuningaskin kuulla asiasta. Hän kutsutti minut ja pojan luoksensa ja käski taikurienkin olla saapuvilla.
Taikurit selittivät ensin mielipiteensä ja vaativat, että pojan oli kuoltava, ja Chaka kysyi heiltä, mitä tapahtuisi, jos pojan sallittaisiin elää. He vastasivat, että murhatun naisen henki tekisi paljon pahaa kuninkaalliselle huoneelle. Chaka kysyi, tapahtuisiko mitään kuninkaalle itselleen. He tiedustelivat asiaa hengeltään ja vastasivat sitten kieltävästi; ei hänelle itselleen, mutta jollekin hänen seuraajalleen. Chaka sanoi siihen, ettei hän välittänyt rahtuakaan siitä, mitä jollekin hänen seuraajalleen tapahtuisi, olipa se sitten hyvää tahi pahaa. Sitten hän puhui Umslopogaasille, joka katsoi häntä rohkeasti silmiin kuten vertainen vertaistaan.
"Poika", sanoi hän, "onko sinulla jotakin sanottavaa, minkätähden sinua ei tapettaisi näiden miesten vaatimuksen mukaan?"
"On, oi Musta", vastasi Umslopogaas. "Tapoin naisen puolustaessani henkeäni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä, kuningas, tahtoisin tappaa sinut, tappaisitko sinä minut tahi käskyläiseni? Naisessa ollut henki oli kuningashenki, joka käski tappaa sinut; sentähden olisi sinun pitänyt alistua kohtaloosi. Eikö sinulla ole muita syitä?"
"On, Elefantti", vastasi Umslopogaas. "Nainen olisi murhannut sisareni, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni."
"Ei muuta asiaa", sanoi Chaka. "Jos minä käskisin tappaa sinut jostakin syystä, enkö samalla käskisi tappaa kaikkia omaisiasikin? Eikö kuningashenki menettelisi aivan samoin? Ellei sinulla ole muuta sanomista, niin sinun täytyy kuolla."
Nyt pelästyin, sillä pelkäsin Chakan antavan käskyn surmata taikurien vaatimuksesta pojan, jota sanottiin minun pojakseni. Mutta Umslopogaas katsahti ylös ja vastasi rohkeasti kuten mies, joka ei rukoile armoa, vaan vaatii oikeuttaan.
"Sanon sinulle tämän, oi vihollisten surma, ja ellei se riitä, niin heretkäämme juttelemasta ja minut tapettakoon. Sinä, kuningas, olit käskenyt tappaa tuon naisen, mutta käskyläisesi jättivät hänet rauhaan, koska he luulivat häntä hulluksi. Olen täyttänyt kuninkaan käskyn; olen surmannut naisen, olipa hän hullu tahi viisas, jonka kuningas oli käskenyt surmata enkä ole ansainnut kuolemaa, vaan palkkion."
"Hyvin puhuttu, Umslopogaas!" vastasi Chaka. "Kymmenen härkää annettakoon tälle pojalle, jolla on miehen sydän; hänen isänsä vaalikoon eläimiä poikansa lukuun. Oletkos nyt tyytyväinen, Umslopogaas?"
"Otan, mikä minulle on tulevaa ja kiitän kuningasta, koska hänen ei tarvitse maksaa minulle, ellei hän tahdo", vastasi Umslopogaas.
Chaka tuijotti poikaan hetkisen ja näytti jo vihastuvan, mutta purskahti sitten nauruun.
"Kas vain", sanoi hän, "kauan sitten oli Senzangaconan majassa vasikka, joka oli aivan tämän kaltainen. Poika on aivan samanlainen kuin minä olin. Jatka, kuten olet alkanutkin, poikaseni, ja matkasi päässä sinua ehkä tervehditään bayéte-huudolla. Mutta minun tielleni älä tule, sillä kahden samanlaisen on mahdotonta sopia. Ja nyt poistu!"
Lähdimme heti, mutta mennessämme huomasin taikureiden supisevan keskenään, sillä he olivat närkästyneet ja ennustelivat onnettomuuksia. He kadehtivat minua ja olivat toivoneet voivansa iskeä minua suoraan sydämeen, saattamalla pojan, jota sanottiin lapsekseni, turmioon.