VIII.
TAIKUREIDEN TAPPIO.
Tämän jälkeen oli aivan rauhallista aina sadonkorjuujuhlan loppuun saakka. Juhlankin aikana tapettiin vain muutamia, vaikka taikurit olivat koolla pitäen suuren neuvottelun, ingomboco, jossa he vainusivat ja paljastivat vehkeilyjä kuningasta vastaan ja ilmiantoivat suuren joukon syyllisiä. Zulu-maassa olivat asiat nyt kehittyneet sille kannalle, että kaikki vapisivat taikureiden edessä. Kukaan ei nukkunut yötään rauhallisesti, sillä aamulla saattoi jonkun tietäjän, isanusin, sauva koskettaa häneen, jolloin hänen täytyi kuolla.
Chaka ei sanonut ensin mitään ja niinkauan kuin syytetyt — niitä oli paljon — olivat väkeä, joista hän tahtoi päästä, hän oli tyytyväinen. Mutta kun taikurit alkoivat ajaa omia tarkoitusperiään syyttämällä henkilöitä, joista Chaka piti, vihastui hän. Maan tapa oli nimittäin sellainen, että taikureiden syyttämän henkilön täytyi kuolla kaikkine omaisineen, joten kuningas oli pahemmassa kuin pulassa, sillä hän tuskin rohkeni pelastaa niitäkään, joita hän rakasti. Eräänä iltana, kun synkät mietteet vaivasivat häntä, menin häntä katsomaan. Päivällä oli pidetty ingomboco ja taikurit olivat tuominneet kuolemaan viisi hänen uljainta sotapäällikkökään ja paljon muitakin. Kaikki oli surmattu ja sotureita oli lähetetty tappamaan heidän vaimonsa ja lapsensakin. Chaka oli nyt raivoissaan kaiken tämän johdosta ja avasi minulle sydämensä.
"Zulu-maata hallitsevat vain taikurit enkä minä, Mopo Makedaman poika", sanoi hän minulle. "Eikö sitten rajaa olekaan? Lopuksi kai taikurit koskettavat sauvallaan minuun ja minutkin tapetaan? He ovat — liian mahtavia, nämä tietäjät, ja synkistyttävät koko maan kuin yön varjo. Sano minulle, miten minä voisin päästä heistä."
"Keihässillan kulkijat sortuvat ennemmin tahi myöhemmin, oi kuningas", vastasin minä hämärästi; "eivätkä taikuritkaan astele vakavasti tuolla sillalla. Eikö taikurinkin sydän voi tauota sykkimästä?. Eikö hänenkin hurmettaan saa huppelehtimaan?"
Chaka katsoi minuun pitkään. "Olet rohkea mies, Mopo, kun tohdit puhua minulle noin", sanoi hän. "Etkö tiedä, että on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin?"
"Sanoin vain, mitä kuningas ajattelee", vastasin minä. "Kuule, oi kuningas, on pyhyydenloukkaus koskea johonkin taikuriin, mutta entä, jos taikuri onkin valehtelija? Entä jos hän vainuaa väärin ja tuomitsee siten viattoman kuolemaan? Onko siis rikos saattaa hänet samaan kohtaloon, jonka hän on niin monelle valmistanut? Sano, oi kuningas!"
"Hyvin puhuttu!" vastasi Chaka. "Sanopas nyt, Makedaman poika, miten tämä asia olisi selvitettävä?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin jotakin Mustan korvaan ja hän nyökäytti hyväksyvästi päätään. Annoin hänelle neuvon, sillä minä olin nähnyt tietäjäin, isanusien, konnuuden ja pelkäsin omaa ja kaikkien rakkaitteni henkeä. He vihasivat minua sentähden, että olin heidän tiedoissaan ja taidoissaan mestari, jolla oli terävä silmä ja herkkä korva.
Eräänä aamuna tapahtui sitten jotakin merkillistä. Kuningas syöksyi portistaan kovasti huutaen ja käski kaikkien tulla katsomaan minkä konnantyön joku noita oli tehnyt hänelle. Mentiin katsomaan ja nähtiin, että kuninkaan asunnolle vievän portin pielet oli tahrittu verellä. Taisteluissa karaistuneiden miesten polvet vapisivat, kun he näkivät näyn ja naiset puhkesivat äänekkäisiin valituksiin, kuin jotakin kuollutta surren; he valittivat kauhusta, jonka tuo hirveä enne aiheutti.
"Kuka on tehnyt tämän?" kysyi Chaka hirveällä äänellä. "Kuka on tohtinut pirskoittaa verta kuninkaan porttiin ja manata hänelle onnettomuuksia?"
Kukaan ei vastannut, ja Chaka jatkoi: "Tämä ei olekaan pikku asia, joka huuhdotaan unohduksiin vain parin miehen verellä. Mies, joka teki tämän, ei kuole yksinään tahi astu henkien maahan vain muutamien harvojen seurassa. Hänen koko heimonsa on seuraava häntä, pienimmät lapsetkin ja karjakin viimeistä päätä myöten! Kiiruhtakoot sanansaattajat itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään käskemään kokoon maan kaikki taikurit! Kaikkien rykmenttien komentajat ja jokaisen kylän päälliköt tulkoot myös saapuville! Kymmenentenä päivänä tästä päivästä lukien pidettäköön neuvottelu, ingomboco, ja tästä on tuleva sellainen noitien ja konnien vainuaminen, ettei Zulumaassa ole moista ennen nähty."
Sanansaattajat lähtivät täyttämään kuninkaan käskyä saatuaan ylimyksiltä, indunoilta, tietää koollekutsuttavien henkilöiden nimet, ja päivä päivältä kokoontui väkeä kuninkaan porteille ylistäen tätä äänekkäästi, polvillaan ryömien. Mutta hän ei suvainnut vastata kenellekään. Erään ylimyksen hän tapatti, koska tämä kantoi kädessään kuninkaallisesta punapuusta tehtyä keihästä, jonka Chaka itse oli kerran antanut hänelle.
Iltana ennen neuvottelun pitoa astuivat taikurit, miehet ja naiset, kaupungin portista sisälle. Heitä oli puolitoistasataa, ja he olivat naamioineet itsensä hirveän näköisiksi ihmisluilla, kalanpyrstöillä, häränhännällä, surmattujen pahantekijöiden rasvalla ja käärmeennahalla. He astuivat vaieten eteenpäin, kunnes saapuivat kuninkaan asunnon intunkulun, edustalle. Siinä he pysähtyivät ja lauloivat tervehdyslaulunsa kuninkaalle:
"Olemme tulleet, oi kuningas, luolista ja soiden kätköistä
Tapettujen veressä kylpemään.
Olemme koonneet joukkomme
Suurta tappoa vainuavien korppikotkain lailla.
Emme tule yksinämme, oi kuningas; aaveiden seurassa kuljemme,
Aaveiden, jotka kuiskaavat meille tuomitun nimen.
Emme tule yksinämme, sillä me olemme kuoleman väkeä ja lapsia
Ja hän johtaa askeleemme tuomitun luo.
Punainen kuu valaisee aavikon aukeita ja verinen päivä
laskee länteen.
Katsokaa, konnat, ja sanokaa niille hyvästit,
Sillä teitä on satoja, jotka toivotte kuninkaalle pahaa
Haa! pian sanomme me teille hyvästit!"
He vaikenivat ja siirtyivät heille varatulle alueelle viettämään yötä loihtuja lukien ja taikoja tehden. Mutta ne, jotka olivat kokoontuneet kulkuetta katsomaan, vapisivat laulun sanat kuullessaan, sillä he tiesivät vallan hyvin, ettei moni mies näkisi enää auringon laskevan. Minä vapisin myöskin, sillä sydämeni oli täynnä pelkoa. Ah, isäni, päivät, jolloin Chaka hallitsi, olivat pahoja päiviä ja kuolema vaani meitä joka käänteessä! Silloin ei voinut kukaan sanoa henkeään omakseen, ei vaimojaan, ei lapsiaan, ei mitään. Kuningas oli kaiken herra, ja mitä sodat säästivät, sen tuhosivat taikurit.
Päivä valkeni hitaasti ja ennenkuin oli aivan valoisakaan, tulivat airueet käskemään kaikkia kuninkaan ingombocoon. Miehiä saapui sadoittain lyhyet kepit mukanaan, sillä aseiden kantaminen oli kuoleman uhalla kielletty, ja istuutuivat suuriin piireihin kuninkaan porttien eteen. Oh, he olivat murheellisen näköiset, eikä heille maistunut ruoka sinä aamuna, heille, kuoloon kulkijoille He istuutuivat ja piirien ympärille asettui joukko rotevia ja julmia sotureita, oikein valioväkeä, aseina vain nuijat. Ne olivat pyöveleitä!
Kun kaikki olivat valmiit, astui kuningas ulos ylimysten ja minun seuraamana. Kun hän ilmestyi leopardin talja yllään ja päätä pitempänä kaikkia muita, heittäytyi kansa maahan ja jokaisen huulilta kajahti äkkiä ja voimakkaasti kuninkaallinen tervehdys bayéte! Mutta Chaka ei ollut huomaavinaan mitään; hänen otsansa oli synkkä kuin pilvinen vuorenhuippu. Hän katsahti väkijoukkoon ja pyöveleiden ketjuun, ja minne hänen katseensa osui, siellä miehet kalpenivat pelosta. Sitten hän istahti häntä varten aukeaman laitaan varatulle tuolille suuren piirin pohjoispuolelle.
Hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten tuli naisten asunnon portista joukko nuoria helmillä koristeltuja tyttöjä tanssien ja kantaen vihreitä oksia. He taputtivat käsiään ja lauloivat tullessaan:
"Olemme kuninkaan juhlan airueet. Ah!
Korpit tänään pitoja pitävät. Ah! Ah!
Hyvä — hyvä on kuolla kuninkaan edestä!"
He vaikenivat ja järjestäytyivät riviin meidän taaksemme. Sitten Chaka kohotti kätensä ja samassa alkoi kuulua juoksevien askelten töminää. Kuninkaan majojen takaa ilmestyi taikureiden mahtava lauma — miehet oikealta ja naiset vasemmalta. Jokaisella oli vasemmassa kädessään jonkun villi-eläimen häntä ja oikeassa kimppu heittokeihäitä ja pienoinen kilpi. He olivat kauheat nähdä ja kun he juoksivat, kalisivat luut, ja käärmeennahat ja häränrakot liehuivat takana ilmassa, kasvot kiilsivät rasvasta, silmät tuijottivat kuin kalansilmät ja huulet mutkistelivat nälkäisesti, kun he silmäilivät ympäri kuolonpiiriä. Ha! Ha! Nuo konnat eivät voineet arvata, ketkä olisivat tappajat ja ketkä tapettaisiin ennen auringon laskua!
He lähestyivät kuin kuoleman kolkko kulkue syvän hiljaisuuden vallitessa, jonka vain heidän askeltensa töminä ja luukoristeiden kuiva kalina rikkoivat, ja pysähtyivät pitkään riviin Chakan eteen. Hetkisen he seisoivat vaiti, mutta yht'äkkiä ojensi jokainen pienen kilpensä eteenpäin ja kaikki huudahtivat yhteen ääneen:
"Terve, isä!"
"Terve, lapset!" vastasi Chaka.
"Mitä sinä halajat, isä? Vertako?"
"Syyllisten verta!"
He kääntyivät puhelemaan keskenään, ja miehet puhuivat naisille:
"Zulu-leijona halajaa verta."
"Hän on tuleva kylläiseksi", vastasivat naiset.
"Zulu-leijona vainuaa verta."
"Hän on näkevä sitä!" huusivat naiset.
"Hänen silmänsä etsivät rikollisia."
"Hän voi pitää niitä kuolleina!" kirkuivat naiset.
"Hiljaa!" ärjäisi Chaka. "Älkää tuhlatko aikaa lörpöttelyyn, vaan toimikaa. Kuulkaa! Heittiöt ovat kohdistaneet noituutensa minuun ja ovat rohjenneet tahria verellä kuninkaan portit. Löytäkää heidät vaikka maan uumenista, te rotat! Kiitäkää ilmojen teitä ja etsikää nuo lurjukset, te korppikotkat! Nuuskikaa jokainen maja ja ilmaiskaa noiden kirottujen nimet, te sakaalit, te yömetsästäjät! Kiskokaa heidät luolistaan, jos he ovat kätkeytyneet, maan ääristä, jos he ovat paenneet, haudoista, jos he ovat kuolleet! Työhön! Työhön! Osoittakaa heidät minulle ja palkkanne on oleva suuri; heidät tuhotaan, vaikka he olisivat kokonainen kansakunta. Alkakaa kymmenmiehisissä joukoissa, sillä teitä on paljon ja kaiken pitää olla valmis ennen auringon laskua. Nyt alkakaa!"
"Ennen auringon laskua, isä", vastasivat he.
Kymmenen naista astui nyt esiin ja heitä johti sen ajan kuuluisin naistaikuri — eräs iäkäs nainen nimeltään Nobela, jonka näköä pimeys ei voinut verhota, jolla oli yhtä herkkä vainu kuin koiralla, ja joka kuuli öisin huutelevien vainajien puheet ja kertoi tarkkaan kaikki kuulemansa. Kaikki muut taikurit, miehet ja naiset, istuivat puoliympyrään kuninkaan eteen, mutta tämä nainen astui esiin yhdeksän toverinsa seurassa. He kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tarkastellen taivasta; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkien maata; he kääntyivät itään ja länteen, pohjoiseen ja etelään tutkistellen miesten sydämiä. Sitten he ryömivät ympäri piiriä kuin kissat ja heittäytyivät maahan nuuskien multaa, ja koko ajan vallitsi mitä syvin hiljaisuus kuin keskiyön hetkellä. Miehet kuuntelivat oman sydämensä lyöntiä ja silloin tällöin äännähti joku puiden oksille istahtanut korppikotka.
Vihdoin virkkoi Nobela:
"Vainuatteko hänet, sisareni?"
"Vainuamme", vastattiin.
"Istuuko hän idässä, sisareni?"
"Hän istuu idässä".
"Onko hän muukalaisen poika, sisareni?"
"Hän on muukalaisen poika."
Sitten he ryömivät lähemmäksi, ryömivät polvillaan käsiinsä nojaten, kunnes he olivat kymmenen askeleen päässä paikasta, jossa minä istuin ylimysten joukossa kuninkaan lähellä. Ylimykset katsahtivat toisiinsa pelosta kalveten, ja, isäni, minun polveni menivät aivan voimattomiksi ja luitten ydin suli vedeksi, sillä minä tiesin, ketä he tarkoittivat muukalaisen pojasta puhuessaan. Minä se olin, isäni; he aikoivat syyttää minua, ja jos niin kävi, niin minut ja kaikki omaiseni surmattaisiin, sillä kuninkaan valakaan tuskin kykeni suojelemaan minua taikureita vastaan.
Katselin heidän julmia kasvojaan heidän madellessaan eteenpäin kuin käärmeet. Katsahdin taakseni ja näin pyöveleiden tarttuvan tiukasti nuijiinsa ollen valmiit antamaan kuolon iskun. Silloin muistin sanat, jotka olimme kuiskailleet kuninkaan kanssa kahdenkesken tämän neuvottelun koollekutsumisesta, ja toivo hiipi sydämeeni kuin taivaalle päivän ensimmäinen kajo myrskyisen yön jälkeen. Paljon en kuitenkaan tohtinut vielä toivoa, sillä saattoihan olla, että kuningas oli vain virittänyt minulle ansan. Taikurit olivat nyt aivan lähellä ja pysähtyivät.
"Olemmeko uneksineet väärin, sisareni?" kysyi Nobela.
"Mitä öisin uneksimme, sen näemme päivällä", vastattiin.
"Kuiskaanko hänen nimensä korvaanne, sisareni?" kysyi Nobela-vanhus.
He kohottivat päänsä maasta kuin käärmeet ja nyökkäsivät, ja kun he nyökkäsivät, kalisivat luukoristeet heidän kuihtuneilla kauloillaan. Siten he nojasivat päät yhteen muodostaen ympyrän, ja Nobela pisti päänsä piirin keskelle ja kuiskasi yhden ainoan sanan.
"Ha! Ha!" nauroivat he. "Me kuulemme. Aivan niin. Se on hänen nimensä. Nimitettäköön hänet sillä nimellä tässä Taivaan kasvojen edessä, hänet ja koko hänen sukunsa. Älköön hän sitten kuulko enää milloinkaan mitään muita nimiä!"
Samassa he hypähtivät ylös ja syöksyivät minua kohti Nobela etunenässä osoittaen minua villieläimen hännillä, joita he pitivät kädessään. Nobela sipaisi minua kasvoihin ja huudahti:
"Terve sinulle, Mopo Makedaman poika! Sinä olet tahrinut kuninkaan portinpielet verellä saattaaksesi onnettomuutta kuninkaalle. Hajoitettakoon majasi maan tasalle!"
Minä näin hänen tulevan ja tunsin kuin unessa kasvoihini suunnatun iskun. Kuulin pyöveleiden askeleet heidän kiiruhtaessaan paikalle raastaakseen minut kamalaan kuolemaan, mutta kieleni oli liimautunut kitalakeeni — enkä saanut sanaakaan suustani. Katsahdin kuninkaaseen ja olin kuulevinani hänen mutisevan: "Läheltä piti, ettei osunut!"
Sitten hän kohotti keihäänsä ja kaikki vaikenivat. Pyövelit pysähtyivät, taikurit seisoivat ojennetuin käsin, ja kaikki olivat kuin lumouksen jäykistämät.
"Seis!" sanoi hän. "Astu sivulle, Makedaman poika, jota syytetään rikoksesta! Ja sinä myös, Nobela, astu sinäkin sivulle seuralaisinesi, jotka syytätte häntä! Mitä? Pitäisikö minun tyytyä yhden koiran kuolemaan? Jatkakaa vainuamistanne, te korppikotkat, jatkakaa, joukko joukolta! Päivä on työtä varten, illalla juhlitaan!"
Nousin hämmästyneenä ja astuin sivulle. Naistaikurit astuivat myös hämmästyksen valtaamina sivulle, sillä eihän moista vainuamista oltu nähty milloinkaan tässä maassa. Mies, johon taikuri oli koskenut, oli siihen hetkeen saakka heti tapettu. Miksi siis, ihmettelivät miehet, viivyteltiin tuomion täytäntöönpanoa? Taikurit ihmettelivät myös ja katsoivat kuninkaaseen selvyyttä saadakseen kuten katsotaan ukkospilveen salamaa odotettaessa. Mutta Musta ei virkkanut sanaakaan.
Niin me seisoimme sivulla, ja toinen ryhmä naistaikureita aloitti temppunsa. He työskentelivät kuten edellisetkin, mutta kuitenkin hiukan eri tavalla, sillä taikureiden tapa on, ettei kaksi menettele aivan samoin vainuamisen jalossa taidossa. Ja tämä ryhmä sipaisi useampia kuninkaan neuvonantajia kasvoihin syyttäen heitä rikoksesta.
"Astukaa sivulle!" sanoi kuningas miehille, jotka oli osoitettu syyllisiksi, "ja te, jotka olette saaneet ilmi heidän konnuutensa, yhtykää tuohon joukkoon, joka syyttää Mopoa Makedaman poikaa. Voihan olla, että kaikki ovat syylliset."
Käskyä toteltiin heti ja kolmas ryhmä ryhtyi toimeen. Muutamia uljaimpia sotapäälliköitä mainittiin nyt syyllisiksi ja tämä joukko sai jälleen astua syrjään samoinkuin heidän syyttäjänsäkin.
Niin jatkettiin koko päivä. Naistaikurit astuivat esiin ryhmä toisensa jälkeen, osoittivat uhrinsa ja saivat astua sivulle edellisten joukkoon samoinkuin tuomitutkin, kunnes naisia ei ollut enää yhtään jäljellä. Sitten tuli miestaikureiden vuoro, ja minä näin, että heidän sydämensä olivat täynnä pelkoa; he pelkäsivät ansaa. Mutta kuninkaan käsky oli täytettävä, ja vaikka heidän taitonsa petti, oli uhrit kuitenkin löydettävä. He nyppivät miehen sieltä ja toisen täältä, kunnes meitä tuomituita oli suuren suuri joukko. Istuimme vaiti maassa ja katselimme surullisesti toisiamme ja aurinkoa, joka aleni alenemistaan taivaanrantaa kohti, ja jonka luulimme näkevämme viimeisen kerran. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä hurjemmiksi kävivät taikurit, jotka eivät olleet vielä taitoaan koettaneet. Ne hyppivät korkealle ilmaan, kiristelivät hampaitaan ja kierivät maassa pidellen kädessään käärmeitä, joita he söivät elävältä manaten henkiä ja huudellen muinaisten kuningasten nimiä.
Vihdoin oli päivä kulunut iltaan ja viimeinen taikuriryhmä ryhtyi työhön vainuten syyllisiksi muutamia kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin, vartijoita. Mutta heidän joukossaan oli eräs nuori mies, pitkä ja ryhdikäs, joka ei ottanut osaa toveriensa mellastukseen, vaan seisoi erillään tuon suuren piirin keskellä ja tarkasteli taivasta. Ja kun hänen kumppaninsa olivat tehneet työnsä ja siirtyneet sivulle samoinkuin heidän syyttämänsä henkilötkin, huudahti kuningas kovalla äänellä tälle viimeiselle taikurille kysyen hänen nimeään ja heimoaan ja miksi hän ei tehnyt velvollisuuttaan.
"Nimeni on Indabazimbi, Arpin poika, oi kuningas, ja kuulun maquilisini-heimoon", vastasi nuorukainen. "Käskeekö kuningas minun vainuta henkilön, jonka henget sanovat tehneet tämän konnantyön?"
"Käsken", sanoi kuningas.
Silloin nuorukainen Indabazimbi astui suoraan piirin poikki huutamatta tahi soikottelematta käsillään, vaan kuten mies, joka astelee vanhaa tuttua tietään majastaan karja-aitaukselle, ja löi kädessään olevalla hännällä kuningasta kasvoihin sanoen: "Syyllinen on Yläpuolellani Kaartuva Taivas!"
Läsnäolijani joukosta kuului ihmettelevää mutinaa, ja kaikki kurkottivat päätään nähdäkseen, kuinka tuo huimapää surmattaisiin hirvein kidutuksin. Mutta Chaka nousi ja nauroi hurjasti.
"Sinäpä sen sanoit", huudahti hän, "ja vain sinä! Kuulkaa kaikki! Minä itse sen tein! Minä sivelin veren porttini pieliin; omin käsin minä sen sivelin saadakseni tietää, kuka taikureista puhuu totta ja kuka valehtelee. Nyt näyttää siltä, että koko Zulu-maassa on vain yksi, joka puhuu totta — tämä nuorukainen tässä — ja valehtelijoita, katsokaa, niitähän on kuin lehtiä puussa. Katsokaa, tuossa he seisovat ja tuossa ovat ne, jotka he ovat tuominneet syyllisiksi — viattomia kaikki, jotka he olisivat antaneet koiran kuolemalle alttiiksi vaimoineen ja lapsineen. Nyt minä kysyn teiltä, lapseni, minkä palkkion he ovat ansainneet?"
Silloin kuului kansanjoukosta jyrisevä huuto: "Anna heidän kuolla, oi kuningas!"
"Niin!" vastasi hän. "He kuolkoot, niinkuin valehtelijoiden pitääkin!"
Silloin alkoivat taikurit, miehet ja naiset, parkua pelosta ja rukoilivat armoa raastaen ihonsa verille kynsillään, sillä kaikista vähimmin tahtoivat he maistaa oman lääkkeensä katkeruutta, joka oli — kuolema. Mutta kuningas nauroi vain sitä hurjemmin.
"Kuulkaa, te siellä!" sanoi hän viitaten meihin, jotka olimme saaneet tuomiomme. "Nämä valehtelijat ja väärintekijät tuomitsivat teidät kuolemaan. Nyt kostakaa, ahmikaa kylliksenne. Tappakaa heidät, lapseni, tappakaa, tuhotkaa heidät kaikki — pyyhkäiskää heidät olemattomiin — kaikki, paitsi tätä nuorukaista!"
Silloin me syöksyimme ylös, sillä sydämemme kuohuivat vihaa, ja me himosimme kostoa kaikista kärsimistämme kauhuista. Tuomitut tappoivat tuomarinsa ja iloitsivat, että heidät oli vapautettu taikureiden sorron taakasta.
Vihdoin oli työ tehty, ja me peräydyimme ruumiskasan luota. Kaikki oli hiljaa — ei kuulunut enää rukouksia eikä kirouksiakaan. Taikurit vaelsivat tietä, jolle he olivat niin monta lähettäneet. Kuningas tuli lähemmäksi katsomaan. Hän tuli yksin, ja kaikki, jotka olivat olleet hänen käskyänsä täyttämässä, kumartuivat maahan ja hiipivät tiehensä hänen ohitseen ylistäen häntä. Minä vain seisoin paikallani lian ja veren tahrimana, sillä minä en pelännyt seistä kuninkaan läsnäollessa. Chaka läheni ja katseli tapettujen röykkiötä, jonka vaiheilla tomupilvi vielä häilyi.
"Siinä ne ovat, Mopo", sanoi hän, "heittiöt, jotka rohkenivat valehdella kuninkaalle! Neuvosi virittää heille ansa oli hyvä, Mopo, mutta kuitenkin näytti minusta, että sinä hätkähdit, kun Nobela, velhotarten kuningatar, syytti sinua rikoksesta vaatien henkeäsi. No niin, he ovat kuolleet, ja maani hengittää jälleen vapaasti, ja paha, jonka he ovat aiheuttaneet, on kuin tuo tomu, joka pian vaipuu maahan ja häviää."
Niin hän sanoi vaieten samassa, sillä katso, tomupilvessä liikkui jotakin, joka pyrki esiin ruumiskasasta. Sikin sokin heitetyt ruumiit siirtyivät hitaasti syrjään tulijan raivatessa itselleen tietä, kunnes hän seisoi vapaasti jaloillaan ja horjui meitä kohti kaamean ja hirveän näköisenä. Tulija oli vanha vaimo, ja liasta ja verestä huolimatta minä tunsin hänet. Se oli Nobela, hän, joka oli tuominnut minut kuolemaan ja jonka minä olin juuri äsken iskenyt hengettömäksi. Hän nousi nyt kuolleista minua kiroamaan.
Vartalo ja kasvot olivat täynnä haavoja ja puku oli revitty riekaleiksi, jotka punoittivat verestä. Näin hänen olevan kuolemaisillaan, vaikka elonkipinä ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja viha säihkyi hänen käärmemäisistä silmistään.
"Terve kuningas!" kirahti hän.
"Vaiti, valehtelija!" vastasi Chaka; "olet kuollut!"
"En vielä, kuningas. Kuulin sinun ja tuon koiran puhelevan, jonka olisin heittänyt sakaaleille, enkä aio kuolla, ennenkuin olen sanottavani sanonut. Vainusin hänet tänä aamuna ollessani elossa ja vainuan hänet nyt kuollessanikin. Hän on totisesti noituva sinut verellä, Chaka — hän ja äitisi Unandi, sekä vaimosi Baleka. Muista sanojani, kuningas, kun assegai punoittaa edessäsi viimeisen kerran! Hyvästi!" Ja hän huudahti kimeästi ja kaatui kuolleena maahan.
"Röyhkeys ja valhe ansaitsevat kuoleman — kas siinä taikurin palkka", sanoi kuningas huolettomasti ja pyörähti kantapäällään, mutta Nobelan sanat painuivat kuitenkin hänen mieleensä ainakin mikäli ne koskivat Unandia ja Balekaa. Siellä ne olivat kätkössä kuin siemen mullassa itäen vähitellen ja tuottaen hedelmän aikanaan.
Siten päättyi Chakan suuri ingomboco, suurin, mitä milloinkaan on pidetty Zulu-maassa.