IX.
UMSLOPOGAASIN KATOAMINEN.
Tämän jälkeen alkoi Chaka vahtia äitiänsä Unandia ja vaimoaan Balekaa, minun sisartani, ja vahdit ilmoittivat hänelle, että nuo molemmat naiset tulivat salaa hiipien! majaan, jossa he suutelivat ja hyväilivät erästä minun lastani — erästä poikaa. Silloin Chaka muisti Nobelan ennustuksen ja mitä synkimmät epäluulot alkoivat raadella hänen sydäntään. Mutta minulle hän ei virkkanut asiasta sanaakaan, vaan kohteli minua kuten ennenkin. Hän ei pelännyt eikä uskonutkaan, että minä, hänen koiransa, vehkeilisin häntä vastaan. Tekipä hän vielä sitenkin, oliko se sitten sattumalta vai tarkoituksella, en tiedä, että hän käski minun lähteä erään heimon luo, joka asusti kaukana Amaswazi-maan rajoilla, laskemaan karjaa, jonka hän oli uskonut tuon heimon hoitoon, ja ilmoittamaan hänelle, miten paljon karja oli lisääntynyt. Kumarsin käskyn kuultuani ja sanoin juoksevani kuin koira, ja hän antoi minulle joukon sotureita saattueeksi.
Palasin majaani sanomaan jäähyväiset lapsilleni ja vaimoilleni, ja sain kuulla, että vaimoni Anadi, poikani Moosan äiti, oli sairastunut erääseen kulkutautiin. Hän puheli kummia asioita ja väitti, että joku viholliseni oli noitunut huoneeni, mitä en epäillytkään.
Mutta minun täytyi lähteä kuninkaan asioille, minkä sanoinkin vaimolleni Macrophalle, Nadan ja kuten luultiin Umslopogaasin, Chakan pojan, äidille. Hän purskahti itkuun ja takertui kiinni minuun. Kysyin, miksi hän itki, ja hän vastasi, että pahat aavistukset täyttivät hänen sydämensä. Hän oli varma, että jos poistuisin kotoa, en enää tapaisi elossa häntä, en tytärtäni Nadaa enkä Umslopogaasia, jota sanottiin pojakseni ja jota rakastin kuin omaa poikaani. Koetin lohduttaa häntä, mutta hän itki sitä katkerammin sanoen, että hän kyllä tiesi kaiken käyvän kuten hän oli sanonut.
Kysyin häneltä, mitä olisi paras tehdä, sillä hänen kyyneleensä liikuttivat minua, ja hänen pelkonsa hiipi sydämeeni kuin laakson varjot hiipivät vuoren rinteille.
Hän vastasi: "Ota minut mukaasi, oi herrani, että pääsen pois tästä maasta, jossa pilvetkin satavat verta, ja anna minun levätä rauhassa heimoni luona, kunnes Chakan kauhunpäivät ovat menneet."
"Miten se voisi käydä päinsä?" sanoin minä. "Kukaan ei saa poistua kuninkaan luota hänen luvattaan."
"Mies saanee toki viedä vaimonsa mukanaan", vastasi hän. "Kuningas ei voi tunkeutua miehen ja vaimon väliin. Sano hänelle, herrani, ettet enää rakasta minua, koska en voi enää synnyttää sinulle lapsia, minkätähden sinä lähetät minut takaisin sinne, josta tulinkin. Aikojen kuluttua yhdymme jälleen, jos vain saamme elää."
"Olkoon niin", sanoin minä. "Lähde täältä tänä iltana Nadan ja Umslopogaasin kanssa ja kohtaa minut aamulla joenrannalla. Vaellamme yhdessä ja isäimme henget varjelkoot meitä kaikesta pahasta."
Suutelimme, ja Macropha poistui kaupungista lasten kanssa kenenkään huomaamatta.
Aamun sarastaessa minä käskin koolle Chakan antamat soturit ja matka alkoi. Auringon noustua saavuimme joen äyräälle, jossa tapasin vaimoni Macrophan ja molemmat lapset. He nousivat saapuessani, mutta minä katsahdin vaimooni kulmat rypyssä, eikä hänkään tervehtinyt minua. Soturit katselivat häntä kysyvästi.
"Olen ajanut luotani tämän vaimon", sanoin minä heille. "Hän on kuihtunut puu, vanha, kulunut haaska, jonka minä nyt vien mukanani lähettääkseni hänet kotiinsa swazien maahan, josta hän tulikin. Herkeä itkemästä", lisäsin minä Macrophaan kääntyen, "sanaani en peruuta."
"Mitä sanoo kuningas?" kysyivät soturit.
"Siitä minä kyllä huolehdin", vastasin minä ja matkaa jatkettiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy kertoa, miten menetimme Umslopogaasin, Chakan pojan, joka oli silloin pitkä nuorukainen, mieheksi tulossa, tulinen luonteeltaan ja hyvin kehittynyt ja leveäharteinen ikäisekseen.
Olimme kulkeneet seitsemän päivää ja seitsemännen päivän iltana saavuimme vuoriseen seutuun, jossa oli vain harvoja asutuksia, sillä Chaka oli hävittänyt seudun vuosia sitten. Ehkä tunnette paikan, isäni? Siellä on eräs sangen suuri ja merkillinen vuori, jossa aaveet asuvat ja jota sentähden sanotaankin Kummitusvuoreksi. Huipun muodostaa suunnaton kallionlohkare, joka on aivan vanhan naisen pään muotoinen. Ja tuohon kaameaan ja autioon seutuun meidän täytyi yöpyä, siliä ilta alkoi pimetä. Pian huomasimme, että vuoristossa oli paljon leijonia, sillä kuulimme niiden ärjynnän ja olimme kaikki hyvin peloissamme, paitsi Umslopogaas, joka ei pelännyt mitään.
Rakensimme piikkisistä pensaista piirin, jonka sisällä istuimme keihäät varalla. Kuu nousi hetkisen kuluttua ja valaisi niin kirkkaasti — sattui olemaan täyden kuun aika — että saatoimme nähdä aivan selvästi lavealti ympäriinsä. Noin kuuden keihäänheiton päässä oli korkea kallio ja kallion laella luola, jossa asusti kaksi leijonaa poikasineen. Kun kuu oli kirkkaimmillaan, tulivat leijonat ulos ja seisahtuivat jyrkänteen reunalle mukanaan kaksi pientä pentua, jotka leikkivät emonsa jaloissa kuin kissanpoikaset, niin että näky olisi ollut hyvin viehättävä, ellemme olisi olleet niin peloissamme.
"Oh, Umslopogaas!" kuiskasi Nada, "haluaisinpa mielelläni saada tuommoisen pienen leijonan koirakseni."
Poika naurahti sanoen: "Noudanko sinulle yhden, sisareni?"
"Alallasi, poika!" sanoin minä. "Ei ole hyvä ottaa leijonanpentua pesästään."
"Sellaista on tapahtunut, isäni", vastasi poika nauraen ja asiasta ei puhuttu sitten sen enempää.
Kun leijonat olivat leikitelleet aikansa, näimme emon ottavan pennut suuhunsa ja kantavan luolaan. Sitten se tuli jälleen ulos ja poistui uroksen kera saalista etsimään, ja pian me kuulimme niiden karjunnan etäältä. Viritimme valkean ja paneuduimme turvallisesti nukkumaan tietäen, että leijonat olivat kaukana jonkun saaliin kimpussa. Mutta Umslopogaas ei nukkunut, sillä hän oli päättänyt noutaa penikan, jota Nada oli halunnut, ja ollen nuori ja huimapäinen hän ei lainkaan ajatellut vaaraa, johon hän saattoi meidät kaikki. Hän ei tiennyt, mitä pelko oli, ja jos Nada vain sanallakaan ilmaisi jonkun toivomuksen tahi vain ajattelikaan, niin poika ei levännyt, ennenkuin tyttö oli saanut mitä halusikin.
Meidän nukkuessamme Umslopogaas sitten ryömi hiljaa kuin käärme aitauksesta ja hiipi keihäs kädessään kallion juurelle. Kiivettyään ylös hän tunkeutui luolaan, ja penikat, jotka kuulivat hänen tulevan, luulivat häntä emokseen ja alkoivat vikistä ja kehrätä toivoen saavansa syötävää. Näiden pimeässä hehkuvien keltaisten silmäin opastamina hän ryömi eteenpäin luiden yli, joita oli paljon, ja pääsi vihdoin eläinten luo. Toisen hän sieppasi käteensä ja toisen hän surmasi keihäällään, koska ei voinut viedä molempia mukanaan. Sitten hän kiiruhti tiehensä, ennenkuin leijonat palasivat, ja saapui leiripaikalle juuri aamun sarastaessa.
Heräsin päivän valjetessa ja nousin katsahtaen ulos. Ja katso, aitauksen toisella puolen seisoi nuori Umslopogaas näyttäen luonnottoman suurelta aamusumussa ja nauroi. Keihäs, jonka kärjestä tippui vielä verta, oli hänellä hampaissa ja käsissään hän piteli niskasta ja takajaloista leijonanpentua sen vinkumisesta ja riuhtoilemisesta huolimatta.
"Herää, sisareni!" huudahti hän. "Tässä on koira, jota halusit. Ah, se puree nyt, mutta kyllä se pian kesyttyy." Nada heräsi ja huudahti ilosta nähdessään pennun, mutta minä olin hetkisen aivan tyrmistynyt hämmästyksestä.
"Sinä hullu!" huudahdin minä vihdoin, "päästä penikka, ennenkuin leijonat karkaavat kimppuumme."
"En päästä, isä", vastasi poika synkästi. "Onhan meitä viisi keihäin asestettua miestä kahta kissaa vastaan. Enhän minäkään pelännyt mennä yksin niiden luolaan. Oletteko te kaikki muut pelkureita!"
"Sinä olet järjiltäsi", sanoin minä; "päästä heti penikka!" Ja minä syöksyin häntä kohti riistääkseni penikan häneltä, mutta hän hyppäsi syrjään.
"En luovu milloinkaan saaliista, jonka olen saanut", sanoin hän, "en ainakaan elävästä!" Ja samassa hän väänsi penikalta niskat nurin ja heitti sen maahan jalkojeni juureen lisäten: "Katso, olen täyttänyt käskysi, isäni!"
Hänen vielä puhuessaan kuului luolasta kallion laelta kamala karjaisu. Leijonat olivat palanneet ja huomasivat ilkityön. Toinen penikka oli tapettu ja toinen oli kadonnut.
"Aitaukseen — takaisin aitaukseen!" huusin minä ja me hyppäsimme pensasvarustuksen yli toisten luo, jotka olivat tarttuneet keihäisiinsä väristen sekä pelosta että yökylmästä. Katsahdimme ylös ja näimme leijonain tulevan rinnettä alas pitkin loikkauksin penikanryöstäjän hajun opastamina. Uros tuli edellä ärjyen raivoisasti, ja naaras seurasi kintereillä, mutta oli aivan vaiti, sillä se kantoi suussaan penikkaa, jonka Umslopogaas oli tappanut luolassa keihäällään. Eläimet lähestyivät nopeasti liehuvin harjoin ja pieksivät kylkiään pitkillä hännillään raivosta suunniltaan.
"Kirous ja kuolema sinulle, Mopon poika!" ärjäisi eräs soturi Umslopogaasille; "tästä kepposesta minä pehmitän sinut niin, että veresi pitää roiskuman!"
"Pehmitä ensin leijonat ja sitten minut, jos kykenet", vastasi poika, "ja kiroa sitten kun olet suorittanut molemmat."
Leijonat olivat nyt aivan lähellämme ja yhdyttivät kuolleen penikan, joka oli aitauksen ulkopuolella. Uros pysähtyi ja nuuski ruumista. Sitten se karjui — karjui niin että maa vavahteli. Ja emo päästi suustaan kuolleen pentunsa ja otti toisen, sillä se ei voinut kantaa molempia.
"Painaudu selkäni taakse, Nada!" huusi Umslopogaas heristäen keihästään, "uros valmistautuu hyppyyn.."
Samassa tuo peloittavan suuri eläin painautui maahan ja ponnahti sitten ilmaan kuin lintu syöksyen nuolena meitä kohti.
"Seivästäkää se keihäisiin!" huusi Umslopogaas ja me noudatimme luonnollisesti pojan kehoitusta. Paneutuen yhteen me suuntasimme keihäät niin, että leijona hyppäsi suoraan niiden kärkiin, jotka upposivat syvälle sen ruumiiseen. Mutta hyökkäyksen sysäys kaatoi meidät maahan, ja peto putosi suoraan päällemme iskeillen meitä ja keihäitä voimakkailla käpälillään ja ärjyen kivusta ja raivosta. Samassa se nousi takajaloilleen ja koetti tapailla hampaillaan rintaansa uponneita keihäitä. Silloin Umslopogaas, joka oli astunut sivulle hyökkäystä odottamatta, karjaisi minkä keuhkoista lähti, ja iski keihäänsä leijonan selkään lapojen väliin, niin että eläin tupertui valittavasti voihkaisten kuolleena tanterelle.
Naaras oli seisonut sillä aikaa aitauksen ulkopuolella toinen kuollut pentu suussaan, sillä se ei tahtonut luopua kummastakaan, mutta kun se kuuli puolisonsa viimeisen kuolinvoihkauksen, päästi se penikan ja painautui hyppyyn. Umslopogaas oli yksin sitä vastaanottamassa, sillä vain hän oli ehtinyt irroittaa keihäänsä kuolleen leijonan ruumiista, ja naaras kimposi poikaa kohti, joka seisoi paikallaan kuin kallio. Keihäs tunkeutui eläimen rintaan, mutta huumaava isku kaatoi Umslopogaasin maahan, niin että hän joutui joko kuolleena tahi tajutonna naarasleijonan valtavan ruhon alle. Eläin hyppäsi ylös katkennut keihäs rinnassaan, nuuski Umslopogaasia, ja sieppasi tämän sitten suuhunsa lanteiden kohdalta, ikäänkuin olisi tiennyt, että poika oli pentujen ryöstäjä, ja syöksyi aitauksen yli.
"Oi, pelastakaa hänet!" huusi Nada tuskallisesti, ja me kiiruhdimme huudellen naarasleijonan jälkeen.
Hetkisen seisoi tämä kuolleiden pentujensa ääressä Umslopogaas suussaan roikkuen, ja katseli niitä ikäänkuin ihmetellen, ja me toivoimme jo, että se päästäisi pojan, mutta kuullessaan huutomme se kääntyi ja loikkasi pensaikkoon Umslopogaas suussaan. Sieppasimme keihäämme ja kiiruhdimme jälkeen, mutta maaperä muuttui pian louhikkoiseksi, ja etsimmepä kuinka tarkkaan hyvänsä, emme löytäneet jälkeäkään Umslopogaasista ja leijonasta. Molemmat olivat kadonneet kuin höyry ilmaan. Palasimme leiriin ja, ah, sydämeni oli pakahtua, sillä rakastin poikaa niinkuin hän olisi todellakin ollut oma poikani. Mutta minä tiesin, että hän oli kuollut — mitään toivoa ei ollut.
"Missä on veljeni?" huusi Nada, kun palasimme takaisin.
"Mennyttä", vastasin minä. "Häntä ei löydetä enää milloinkaan."
Silloin purskahti tyttö haikeaan itkuun ja heittäytyi maahan sanoen:
"Toivoisin, että olisin saanut kuolla veljeni keralla!"
"Lähtekäämme", virkkoi vaimoni Macropha. "Eikö sinulla ole kyyneltäkään pojallesi?" kysyi eräs soturi.
"Mitä hyödyttää itkeä kuolleita? Niinkuin se voisi palauttaa heidät henkiin", vastasi vaimoni. "Lähtekäämme täältä!"
Soturin mielestä olivat sanat kummalliset, mutta hän ei tiennyt, ettei
Umslopogaas ollut Macrophan synnyttämä.
Viivyimme paikalla vielä päivän toivoen, että leijona ehkä palaisi luolaansa, jolloin ainakin saisimme sen hengiltä. Mutta sitä ei näkynyt, ja seuraavana aamuna me kokosimme tavaramme ja lähdimme raskain mielin jatkamaan matkaamme. Nada oli niin surun murtama, että hän tuskin jaksoi kävellä, mutta koko matkalla en kuullut hänen kertaakaan mainitsevan Umslopogaasin nimeä. Nada oli haudannut hänet sydämeensä eikä puhunut mitään. Minä olin myös vaiti, mutta ihmettelin itsekseni, miksi oli pitänyt käydä niin, että lapsen, jonka olin pelastanut Zulujen Leijonan kynsistä, täytyi joutua vuoristossa hiipivän naarasleijonan kitaan.
Vihdoin saavuimme matkan päähän, jossa kuninkaan asia oli toimitettava ja jossa minun piti erota vaimostani. Saapumisemme jälkeisenä aamuna me sitten erosimme vaihdettuamme salassa jäähyväissuudelmat, mutta toisten läsnäollessa kyräten toisiimme synkästi kuin henkilöt, jotka eroavat aikomatta enää milloinkaan toisiaan tavata. Ajatuksissamme olimmekin varmat, ettemme enää näkisi toistemme kasvoja, ja niin kävikin. Vein Nadankin syrjään ja sanoin hänelle näin:
"Meidän täytyy nyt erota, tyttäreni, enkä minä tiedä, milloin toisemme jälleen tapaamme, sillä ajat ovat levottomat, ja vain sinun ja äitisi turvallisuuden tähden minä luovun ilosta saada katsella kasvojanne. Nada, sinä vartut pian naiseksi ja kauniimmaksi kuin kukaan kansamme keskuudessa, ja on hyvin mahdollista, että moni mahtava mies tahtoo mennä kanssasi naimisiin, jolloin minä, sinun isäsi, en ole ehkä saapuvilla valitakseni sinulle puolison maamme tavan mukaan. Mutta minä pyydän ja vaadin, että otat vain miehen, jota rakastat, jos se on suinkin mahdollista, ja olet hänelle uskollinen, sillä vain siten on nainen onnensa saavuttava."
Vaikenin, sillä tyttö tarttui käteeni ja katsoi silmiini. "Vaiti, isä", sanoi hän, "älä puhu avioliitosta, sillä en huoli kenestäkään miehestä nyt, kun Umslopogaas on kuollut mielettömyyteni tähden. Elän ja kuolen yksinäni, ja, oi, jos saisin kuolla hyvin pian, niin että pääsisin etsimään häntä ainoata, jota rakastan."
"Ei, Nada", sanoin minä, "Umslopogaas oli veljesi, eikä ole sopivaa, että puhut hänestä noin, vaikka hän onkin kuollut."
"Se ei merkitse mitään, isäni", sanoi hän. "Puhun mitä sydämessäni tunnen. Rakastin häntä hänen eläissänsä ja vaikka hän on nyt kuollut, niin rakastan vain häntä. Ah, sinä pidät minua vielä lapsena, mutta sydämeni on suuri, eikä se petä minua."
En nuhdellut enää tyttöä, koska tiesin, ettei Umslopogaas ollut hänen veljensä, vaan vieras, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin. Ihmettelin vain sitä, että luonnon ääni puhui hänelle niin selvää kieltä ilmaisten suhteen, joka näytti olevan mitä luonnottomin, olevankin aivan luonnollisen ja oikeutetun.
"Älä puhu enää Umslopogaasista", sanoin minä, "sillä hän on varmasti kuollut, ja vaikka sinä et voikaan unhottaa häntä, niin älä kuitenkaan puhu enää hänestä. Ja minä pyydän sinua, tyttäreni, sillä varalta, ettemme enää tapaisi toisiamme, pitämään muistissasi minut ja rakkauteni sinuun sekä antamani neuvot ja opetukset. Maailma on okainen erämaa, tyttäreni, jonka piikit on veressä kastettu ja jossa me harhailemme tietämättömyydessämme sumuun eksyneen matkamiehen lailla, eikä kukaan, minä paremmin kuin muutkaan, tiedä, miksi meidät on pantu tänne vaeltamaan. Mutta vihdoin matkamme päättyy ja me kuolemme ja lähdemme täältä, kukaan ei tiedä, minne, mutta luultavasti sinne, jossa paha muuttuu hyväksi ja jossa saamme jälleen kohdata ne, jotka olivat rakkaimpamme maan päällä ollessamme, elääksemme monin verroin onnellisimpina taivaan autuudessa, sillä minä uskon, ettei ihminen synny iankaikkista kuolemaa varten, vaan palaa takaisin Umkulunkulun luo, joka lähetti hänet tälle maalliselle matkalle. Elä siis toivossa, tyttäreni, sillä onhan ainakin lepo jäljellä, ja on suloista saada nukkua, kun on väsynyt. Hyvästi, lapseni."
Suutelimme, ja vaimoni Macropha ja Nada tyttäreni lähtivät kulkemaan Swazi-maata kohti ja minä katsoin heidän jälkeensä, kunnes he häipyivät näkyvistäni aamusumuun. Olin sangen murheellinen, sillä Umslopogaas oli poissa, ja nyt minun täytyi luopua heistäkin.