X.

MOPON KOETUS.

Viivyin neljä päivää heimon luona ja toimitin kuninkaan asian. Viidentenä päivänä minä ja seuralaiseni varustauduimme matkalle ja käänsimme kasvomme kotia kohti, mutta kuljettuamme vähän matkaa me kohtasimme joukon sotureita, jotka käskivät meidän pysähtyä.

"Mistä on kysymys, kuninkaan miehet?" kysyin minä rohkeasti.

"Siitä, Makedaman poika", vastasi heidän johtajansa, "että sinun on luovutettava meille vaimosi Macropha ja lapsesi Umslopogaas ja Nada voidaksemme menetellä heidän kanssaan kuninkaan käskyn mukaan."

"Umslopogaas", vastasin minä, "on mennyt sinne, johon kuninkaan käsi ei ulotu, sillä hän on kuollut, ja mitä vaimooni Macrophaan ja tyttäreeni Nadaan tulee, niin he ovat nyt swazien luolissa, joista kuningas saa lähettää kokonaisen armeijan heitä etsimään voidakseen löytää heidät. Macrophasta ei ole väliä, sillä minä vihaan häntä ja olen hylännyt hänet, enkä välitä tytöstäkään, sillä maailmassahan on paljon tyttöjä, ja on samantekevää, elääkö hän vai täytyykö hänen kuolla, mutta kuitenkin rukoilen kuningasta säästämään hänen henkensä."

Puhelin näin huolettomasti, sillä tiesin aivan hyvin, että vaimoni ja lapseni olivat turvassa Chakalta.

"Teet oikein rukoillessasi tyttäresi puolesta", sanoi soturi nauraen, "sillä kaikki lapsesi on surmattu kuninkaan käskystä."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä tyynesti, vaikka polveni vapisivat ja kieleni takertui suulakeen. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Mutta poikki isketty vesa versoo uusia silmuja, ja minulle voi vieläkin syntyä lapsia."

"Aivan niin, Mopo, mutta ensin sinun täytyy saada uusia vaimoja, sillä kaikki viisi vaimoasi ovat myöskin kuolleet."

"Niinkö todellakin?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon.
Olinkin jo kyllästynyt noihin lörpötteleviin akkoihin."

"Aivan niin, Mopo", sanoi soturi, "mutta saadaksesi uusia vaimoja ja lapsia, täytyy sinun itsesi myös elää, sillä kuolleelle ei voi syntyä lapsia, ja minä luulen, että Chakalla on varalla assegai, jota sinun on suudeltava."

"Niinkö?" vastasin minä. "Kuninkaan tahto tapahtukoon. Auringon helle on polttava ja matka väsyttää minua. Joka suutelee assegaita, nukkuu sikeästi."

Niin sanoin, isäni, ja sillä hetkellä minä todellakin toivoin saavani kuolla. Maailma oli minulle autio ja tyhjä. Macropha ja Nada olivat menneet, Umslopogaas oli kuollut ja toiset vaimoni ja lapseni oli murhattu. Minulla ei ollut enää voimia alkaa rakentaa uutta kotia, rakkaistani ei ollut ketään jäljellä, ja kaikista päättäen täytyi minun myös kuolla.

Soturit kyselivät seuralaisiltani, oliko puheeni Umslopogaasin kuolemasta ja Macrophan ja Nadan menosta Swazi-maahan totta. Miehet sanoivat: "Kyllä, totta on." Silloin soturit sanoivat vievänsä minut kuninkaan luo, mikä ihmetytti minua suuresti, sillä olin luullut, että he surmaisivat minut heti. Lähdimme liikkeelle, ja pala palalta sain kuulla, mitä kotona oli tapahtunut.

Lähtöni jälkeisenä päivänä oli Chaka saanut kuulla urkkijoiltaan, että toinen vaimoni — Anadi — oli sairas ja puheli kummia asioita kuumehoureissaan. Hän otti silloin kolme soturia mukaansa ja meni majaan auringon laskiessa. Soturit hän jätti oven ulkopuolelle sanoen heille, ettei ketään saanut päästää ulos eikä sisään, ja itse hän astui suureen majaani, jossa Anadi makasi sairaana, kädessään tuo pienoinen assegai, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta. Unandi, Chakan äiti, ja sisareni Baleka, Chakan vaimo, olivat sattumalta majassa, sillä tietämättä, että olin vienyt pois Umslopogaasin, Balekan pojan, nuo houkat naiset olivat jälleen tulleet hyväilemään ja suutelemaan poikaa. Mutta tullessaan majaan he tapasivat siellä kaikki toiset vaimoni ja lapseni. Nämä saivat käskyn poistua, paitsi Moosa, Anadin poika, joka makasi sairaana — sama poika, joka oli syntynyt kahdeksan päivää ennen Umslopogaasia, Chakan poikaa. Moosa sai jäädä majaan ja he suutelivat häntä ja antoivat hänelle imphiä, erästä sokeriruokoa, syötäväksi peläten toisista naisista, minun vaimoistani, näyttävän hyvin kummalliselta, etteivät he välittäneet toisista lapsistani, kun Umslopogaas oli poissa.

Heidän siinä istuessaan pimeni oviaukko äkkiä ja katso, kuningas itse astui sisään ja näki heidän hyväilevän Moosa-lapsukaista. Nähtyään kuka tulija oli, heittäytyivät naiset maahan hänen eteensä ja tervehtivät häntä. Mutta hän hymyili julmasti ja käski heidän istua. Sitten hän puhutteli heitä sanoen: "Ihmettelette varmaankin, äitini Unandi ja vaimoni Baleka, miksi olen tullut tänne Mopon, Makedaman pojan majaan. Sanonpa sen teille: tulin sentähden, että hän on asioitani toimittamassa, ja kuulin hänen vaimonsa Anadin olevan sairaana?-? hänkö se on, joka makaa tuolla? Ja koska olen maan ensimmäinen lääkäri, tulen parantamaan hänet, äitini Unandi ja sisareni Baleka."

Niin hän sanoi katsellen heitä puhuessaan ja ottaen nuuskaa pienen keihäänsä kärjeltä, ja vaikka hänen sanansa olivat lempeät, vapisivat molemmat naiset pelosta, sillä kun Chaka puheli noin, merkitsi se monen kuolemaa. Mutta Unandi, taivaiden äiti, vastasi sanoen, että kuningas oli tehnyt hyvin tullessaan sairaan luo, koska hänen lääkkeensä antoi lepoa ja rauhaa sairaana oleville.

"Aivan niin", vastasi Chaka. "Muuten on hyvin miellyttävää, äitini ja sisareni, nähdä teidän suutelevan tuota lasta. Ette varmaankaan voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka hän olisi omaa vertanne?"

Naiset vapisivat jälleen ja rukoilivat sydämessään, ettei Anadi, joka oli sairas, heräisi ja puhelisi järjettömyyksiä houreissaan. Mutta rukoukseen vastattiin alhaalta eikä ylhäältä, sillä Anadi heräsi ja kuultuaan kuninkaan äänen hänen sairaalloiset ajatuksensa kohdistuivat poikaan, jonka hän uskoi olevan kuninkaan lapsen.

"Ah!" sanoi hän nousten istumaan ja viitaten omaan poikaansa Moosaan, joka kavahti säikähtyneenä majan seinää vasten. "Suutele häntä, taivaiden äiti, suutele häntä! Keneksi sanotaan häntä, tuota nuorta leijonan pentua, joka tuottaa meille onnettomuutta? Mopon ja Macrophan pojaksi!" Ja hän nauroi hurjasti, vaikeni ja vaipui takaisin nahkavuoteelleen.

"Mopon ja Macrophan pojaksi", toisti kuningas matalalla äänellä. "Kenen poika hän on sitten, vaimo?"

"Oi, älä kysele häneltä, kuningas!" huudahtivat Unandi ja Baleka heittäytyen maahan, sillä he olivat mielettömät pelosta. "Älä kysele häneltä; hänellä on kummia haaveita, jotka eivät ole sinun korviasi varten. Hän on noiduttu ja hourii."

"Hiljaa!" sanoi Chaka. "Tahdon kuulla, mitä tuo nainen puhelee. Ehkä jokin totuuden tähti pilkoittaa hänelle pimeyden läpi ja minä saan nähdä valkeuden. Kuka hän on sitten, vaimo?"

"Kukako hän on?" vastasi Anadi. "Oletko sinä hullu, koska kysyt, kuka hän on? Hän on — sh! — pane korvasi lähelle, että voin puhua hiljaa, sillä majan seinätkin voivat kuiskata salaisuuden kuninkaalle. Hän on — kuuletko sanani — hän on Chakan ja Balekan, Mopon sisaren, poika, vaihdokas, jonka Unandi, taivaiden äiti, saattoi petoksella tänne, ja jonka hän aikoo viedä kansan eteen, kun maa on kyllästynyt kuninkaan julmuuteen, ja asettaa hänet kuninkaan istuimelle."

"Hän valehtelee, oi kuningas!", huusivat molemmat naiset. "Älä kuule häntä, hän valehtelee. Poika on Moosa, hänen oma poikansa, jota hän ei nyt tunne kuumehoureissaan."

Mutta Chaka nousi ja nauroi julmasti. "Nobela ennusti kuin ennustikin oikein", huudahti hän, "ja minä tein väärin kun tapoin hänet. Vai teit sinä minulle tämmöisen kepposen, äitini! Halusit antaa minulle pojan vastoin tahtoani, pojan, jonka piti kerran tappaa minut. Hyvä on, Taivaiden äiti, alistu siis taivaiden tuomioon! Tahdoit antaa minulle pojan tappaaksesi minut ja saadaksesi hallita; nyt minä, sinun poikasi, tahdon vuorostani ryöstää itseltäni äitini. Kuole, Unandi! — kuole käden iskusta, jonka synnytit!" Ja Chaka iski pienen keihäänsä suoraan äitinsä sydämeen.

Unandi, Taivaiden äiti, Senzangaconan vaimo, seisoi hetkisen päästämättä huudahdustakaan. Sitten hän kohotti kätensä ja veti keihään kyljestään.

"Samoin olet sinäkin kuoleva, Chaka, julmuri!" huusi hän ja kaatui kuolleena majan permannolle.

Siten murhasi Chaka Unandin, oman äitinsä. Kun Baleka näki, mitä tapahtui, pakeni hän majasta emposeniin, ja juoksi niin nopeasti, etteivät ovella seisovat vartijat ehtineet pysäyttää häntä. Mutta omaan majaansa päästyään hänen voimansa pettivät ja hän vaipui tajuttomana maahan. Moosa poikani jäi kauhun lamauttamana paikoilleen, ja Chaka, joka luuli häntä omaksi pojakseen, murhasi hänetkin omalla kädellään.

Sitten hän astui ulos ja jättäen nuo kolme soturia portille vahtiin hän käski komppanian sotureita piirittää majani ja sytyttää ne tuleen. Sen he tekivätkin, ja kun omaiseni syöksyivät ulos, tapettiin heidät, ja ne, jotka eivät tulleet ulos, kuolivat liekkeihin. Siten tuhoutuivat kaikki vaimoni, lapseni, palvelijani ja kaikki, jotka olivat heidän luonaan. Pesä oli poltettu mehiläisineen ja minä yksin olin jäänyt eloon — minä sekä Macropha ja Nada, jotka olivat kaukana.

Chakan verenhimo ei ollut vieläkään tyydytetty, sillä, kuten jo on kerrottu, hän lähetti sanansaattajat matkalle käskien heidän tappaa vaimoni Macrophan ja tyttäreni Nadan ja nuorukaisen, jota sanottiin pojakseni. Mutta minut hän oli käskenyt tuoda elävänä eteensä.

Kun soturit eivät tappaneet minua heti, harkitsin minä tilannetta joka taholta, sillä varma vakaumukseni oli, että minut jätettiin henkiin vain kuollakseni hiukan myöhemmin ja julmimmalla tavalla. Sentähden päättelin, että saatoin yhtä hyvin itse tehdä itselleni sen, minkä eräs toinen aikoi minulle tehdä. Minkätähden pitäisi minun, joka olin jo tuomioni saanut, odottaa tuomion täytäntöönpanoa? Mitä oli minulla jäljellä, joka voisi kiinnittää minut tähän elämään; kaikki, joita rakastin, olivat kuolleet tahi poissa. Helppo oli kuolla, sillä minä tunsin kuoleman tiet. Minulla oli vyössäni salaperäistä lääkettä; hän, joka maistaa sitä, isäni, ei näe enää auringon varjon liikkuvan eikä tähtien tuikkivan. En tahtonut tuta keihäänkärkeä enkä nuijan iskua, en tahtonut myöskään kuolla hitaasti kiduttajain veisten raatelemana. Janon tuskiin nääntyminen kauhistutti minua ja vaellella sokeana hautaan saakka tuntui kohtaloista julmimmalta. Joka päivä olen tunnin toisensa jälkeen saanut katsella kuolemaa silmästä silmään ja sentähden on tämä lääke ollut mukanani yötä päivää. Nyt oli sen hetki varmasti tullut.

Niin minä ajattelin maatessani yöllä valveillani ja ottaen esille katkeran rohtoni panin sen kielelleni. Mutta samassa muistin tyttäreni Nadan, joka minulla oli vielä jäljellä, vaikka hän asustikin kaukaisessa maassa, ja vaimoni Macrophan, ja sisareni Balekan, joka oli sotureiden kertomuksen mukaan vielä elossa, vaikka en voinut silloin käsittää, miksi kuningas ei ollut tappanut häntäkin.

Mieleeni johtui eräs toinenkin seikka. Jos saisin jäädä elämään, niin voisin kostaa hänelle, joka oli saattanut minulle kaiken tämän tuskan; mutta voivatko kuolleet iskeä? Valitettavasti kuolleet ovat voimattomat ja jos he voivatkin vielä kärsiä, niin he eivät voi antaa iskua iskusta. Ei, tahdoin elää. Sittenhän oli aika kuolla, kun sitä ei voinut enää välttää, kun Chaka oli julistanut tuomioni. Kuolema tietää hetkensä eikä vastaa kyselyihin; hän on vieras, jolle ei kenenkään tarvitse oveaan avata, sillä hän voi hiipiä kynnyksen yli näkymättömänä, kuin ilma milloin hän vain tahtoo. Lääkettäni en tahtonut vielä maistaa.

Seurasin siis sotureita Chakan luo, isäni. Oli jo ilta, kun tulimme perille, sillä aurinko oli jo laskenut astuessamme portista sisälle, mutta saamansa käskyn mukaan meni minua saattelevan vartioston päällikkö Chakan luo ilmoittamaan, että olin ulkopuolella kahleissa. Kuningas sanoi: "Tuotakoon hänet, joka oli henkilääkärini, eteeni, että voisin kertoa hänelle, miten olen hoidellut hänen omaisiaan."

Vartijat tarttuivat minuun ja veivät minut kuninkaan asunnolle ja tyrkkäsivät minut suuren majan ovesta sisään.

Majassa paloi tuli, sillä ilta oli kylmä, ja Chaka istui tulen toisella puolella kasvot oveen päin. Savu häilyi hänen ympärillään, ja nuotion loiste kiilteli hänen kasvoillaan ja välähteli hänen kammottavissa silmissään.

Ovella tarttuivat muutamat neuvonantajat käsivarsiini ja raastoivat minua tulta kohti, mutta minä riuhtaisin itseni irti ja heittäydyin maahan tervehtien kuningasta hänen kuninkaallisilla nimillään. Neuvonantajat aikoivat karata uudelleen kimppuuni, mutta Chaka lausui: "Antakaa hänen olla; tahdon puhella palvelijani kanssa." Silloin miehet kumarsivat maahan sakka, ja minä istahdin majan permannolle kuningasta vastapäätä ja me keskustelimme tulen läpi.

"Kerrohan minulle karjasta, jota lähetin sinut laskemaan, Mopo Makedaman poika", virkkoi Chaka. "Ovatko palvelijani hoitaneet rehellisesti karjaani?"

"Ovat, oi kuningas", vastasin minä.

"Sanopas minulle eläinten lukumäärä ja merkit, Mopo, äläkä unhota ainoatakaan."

Minä luettelin hänelle yksitellen härät, lehmät ja hiehot unhottamatta ainoatakaan, ja hän kuunteli vaieten kuin nukuksissa oleva. Mutta minä tiesin, ettei hän nukkunut, sillä hänen tuliset silmänsä välähtivät silloin tällöin nuotion loisteessa. Tiesin myös, että hän tahtoi vain kiduttaa minua, tahi tahtoi todellakin kuulla karjasta, ennenkuin minut tapettiin. Selostukseni päättyi vihdoin.

"Hyvä on", sanoi hän. "Maailmassa näkyy olevan vielä rehellisiäkin ihmisiä. Tiedätkös, Mopo, että sinua on poissaollessasi kohdannut suuri ja katkera suru?"

"Olen kuullut siitä, oi kuningas!" vastasin minä huolettomasti kuin olisi puhe ollut jostakin aivan mitättömästä asiasta.

"Niin, Mopo, taivaan kirous on kohdannut huonettasi. Minulle on kerrottu, että pitkäisen tuli sytytti yhdellä kertaa kaikki majasi."

"Olen kuullut siitä, oi kuningas."

"Minulle on kerrottu, että sisälläolijat menettivät järkensä tulen nähdessään ja surmasivat itsensä keihäillä tahi syöksyivät liekkeihin."

"Olen kuullut siitä, oi kuningas! Mutta mitäpä tuosta! Kaikki joet ovat kyllin syviä hullun hukkua!"

"Olet kuullut näistä tapahtumista, Mopo, mutta et ole vielä kuullut kaikkea. Tiedätkös, Mopo, että niiden joukossa, jotka kuolivat talossasi, oli myös hän, joka oli synnyttänyt minut, Taivaiden äiti?"

Silloin minä näyttelin taitavasti, isäni, hyvän suojelushenkeni opastamana. Minä heittäydyin maahan ja valitin ääneen kuin suuren surun vallassa.

"Säästä korviani, oi musta!" valitin minä. "Älä sano minulle, että hän, joka synnytti sinut, on kuollut, oi zulujen leijona. Muista ei ollut väliä. Heidän kuolemansa aiheuttama suru on kuin tuulen henkäys, kuin vesipisara; mutta tämä on kuin myrskyvihuri, kuin meri."

"Lopeta, lopeta jo, palvelijani!" lausui Chaka ivallisesti. "Teit hyvin valittaessasi ääneen suruasi, kun Taivaiden äitiä ei ole enää, ja pahoin olisit menetellyt, jos olisit surrut sentähden, että taivaan tuli suuteli porttejasi. Jos olisit tehnyt jälkimmäisen ja jättänyt ensimmäisen tekemättä, olisin tiennyt, että sydämesi on pahuutta täynnä, ja nyt olisit todellakin saanut itkeä — verikyyneleltä, Mopo. Hyvä sinulle, että selitit arvoituksen oikein."

Nyt näin Chakan minulle valmistaman kuilun syvyyden ja siunasin suojelushenkeäni, Ehloséta, joka oli sanellut minulle vastaukseni. Toivoin jo, että Chaka antaisi minun mennä, mutta toivoni oli turha, tämä oli vasta koetukseni alku.

"Tiedätkös, Mopo", sanoi kuningas, "että kuollessaan kotisi liekkeihin äitini huusi merkilliset ja kaameat sanat, jotka kantautuivat korviini tulen huminasta huolimatta? Hän sanoi, että sinä Mopo, sisaresi Baleka ja sinun vaimosi olitte vehkeilleet yhdessä antaaksenne lapsen minulle, joka haluan olla lapseton. Nämä olivat hänen sanansa, kuulin ne liekkien keskeltä. Sano siis nyt minulle, Mopo, missä ovat lapset, jotka otit mukaasi matkalle, tuo leijonasilmäinen poika, nimeltään Umslopogaas, ja tyttö, jonka nimi on Nada?"

"Umslopogaas on kuollut, leijona tappoi hänet, oi kuningas!" vastasin minä, "ja Nada on swazien luolissa." Ja minä kerroin hänelle Umslopogaasin kuoleman ja miten olin hylännyt vaimoni Macrophan.

"Leijonasilmäinen poika leijonan kitaan!" virkkoi Chaka. "Hänestä kyllin; hän on poissa. Nadaa voidaan keihäin etsiä swazien luolista, niin että hänestä myös kyllin. Puhelkaamme nyt tuosta äitini kuolinlaulusta, Mopo, laulusta, jonka hän lauloi liekkien räiskeessä. Sano minulle, Mopo, sano nyt minulle, onko siinä perää?"

"Ei, oi kuningas! Taivaat olivat varmaankin saattaneet Taivaiden äidin järjiltään, kun hän lauloi tuon laulun", vastasin minä. "En tiedä siitä mitään, oi kuningas."

"Et tiedä siitä mitään, Mopo?" toisti kuningas, ja hän loi jälleen minuun hirveän silmäyksen savukiemuroiden takaa. "Et tiedä siitä mitään, Mopo? Sinulla on varmaankin kylmä; kätesihän aivan vapisevat kylmästä. Ei, älä pelkää — lämmitä niitä, lämmitä niitä, Mopo. Työnnä kätesi nuotion kuumimpaan liekkiin!" Ja pienellä keihäällään, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta, hän osoitti kohtaa, jossa tuli hehkui punaisimpana — osoitti ja nauroi.

Silloin, isäni, minä tyrmistyin kokonaan ja menin aivan kylmäksi — niin, aivan kylmäksi; minä, joka olin pian lämpenevä, sillä minä käsitin Chakan tarkoituksen. Hän aikoi panna minut tulikoetukselle.

Istuin hetkisen vaiti ajatellen. Silloin kuningas lausui jälleen kuuluvasti: "Ei Mopo, älä nyt ole noin häveliäs ja vaatimaton; pitääkö minun nauttia lämpimästä ja nähdä sinun värisevän vilusta? Tänne, neuvonantajani, nouskaa ja tarttukaa Mopon käteen ja työntäkää se liekkiin, niin että hänen sydämensä saa riemuita liekin lämmön suloisuudesta. Sillä aikaa juttelemme tuosta lapsesta, joka oli äitini sanojen mukaan vaimoni Balekan, Mopon, minun palvelijani sisaren synnyttämä."

"Ei tarvitse, oi kuningas", sanoin minä pelon rohkaisemana, sillä huomasin, että ellen tehnyt jotakin, päättäisi kuolema hyvin äkkiä epäröimiseni. Vyöhöni kätketty myrkky johtui myös kerran mieleeni ja minä ajattelin jo niellä sen ja lopettaa siten kärsimykseni, mutta elämänhalu on suuri ja kostonhimo voimakas, niin että sanoin sydämessäni: "Ei vielä, kestän tämänkin; kuolen myöhemmin, jos tarvitaan."

"Kiitän kuningasta hänen armeliaisuudestaan ja lämmittelen mielelläni. Puhu, kuningas, minun lämmitellessäni, ja sinä olet kuuleva totuuden", lausuin minä ylväästi.

Ojensin vasemman käteni, isäni, ja työnsin sen tuleen — en kuitenkaan kuumimpaan kohtaan, vaan liekin latvaan, jossa savukiemurat alkoivat näkyä. Ihoni oli märkä pelon pusertamasta hiestä, eikä tuli ensin tehnyt minulle mitään vahinkoa, mutta minä tiesin tuskien tulevan.

Chaka katseli minua hetkisen hymyillen. Sitten hän sanoi hitaasti ja viivytellen, niin että tuli ehtisi tehdä tehtävänsä:

"Sanopas, Mopo, etkö sinä todellakaan tiedä mitään sisaresi Balekan pojan syntymästä?"

"Tiedän vain tämän, oi kuningas", vastasin minä. "Vuosia sitten synnytti vaimosi Baleka pojan, jonka minä tapoin sinun käskystäsi, ja jonka ruumiin toin nähtäväksesi."

Nyt, isäni, oli kuumuus kuivannut ihoni kosteuden, niin että tuli alkoi kärventää kättäni aiheuttaen minulle suuria tuskia. Mutta siitä ei voinut huomata merkkiäkään kasvoillani, sillä minä tiesin hyvin, että jos värähtäisinkään tahi huudahtaisin, olisin hävinnyt koetuksessa ja joutuisin kuoleman omaksi.

Kuningas lausui jälleen: "Vannotko pääni nimeen, Mopo, ettei poikaani piiloteltu sinun luonasi?"

"Vannon, oi kuningas; vannon sen pääsi nimessä", vastasin minä.

Nyt olivat tuskani niin hirveät, ettei niitä voi kuvaillakaan. Tunsin silmäni pullistuvan kuopistaan, vereni kiehui syöksyen päähäni ja poskilleni vierähti pari verikyyneltä. Mutta kättäni minä pidin tulessa näyttämättä merkkiäkään kärsimyksistäni kuninkaan ja hänen seuralaistensa katsellessa minua uteliaasti. Chaka oli hetkisen vaiti ja tuo hetki tuntui minusta koko elämääni pitemmältä.

"Ah!" lausui hän vihdoin, "minusta näyttää, että sinä alat jo lämmetä, Mopo! Ota kätesi tulesta. Olet kestänyt koetuksen ja minä olen saanut vastauksen. Sydämesi on puhdas, sillä jos siellä olisi ollut vilppiä, niin tuli olisi pakottanut sen esiin ja sinä olisit huutanut surkeasti, Mopo, mikä huuto olisikin ollut viimeisesi!"

Vedin käteni tulesta ja tuskani taukosi hetkeksi.

"Hyvä on, oi kuningas!" sanoin minä rauhallisesti. "Tulella ei ole voimaa vahingoittaa niitä, joiden sydän on puhdas."

Puhuessani katselin kättäni. Se oli aivan musta, isäni, — musta kuin karrelle palanut puu ja kokoon käpertyneistä sormista olivat kynnet kadonneet kokonaan. Katsele sitä nyt, isäni, minun silmäni ovat sokeat, mutta sinä näet. Nyt se on valkoinen, kuten sinun — valkoinen, kuollut ja kuivettunut. Siinä on muisto tulesta Chakan majassa, tulesta, joka suuteli minua monta, monta vuotta sitten; tuon tuskan illan jälkeen on minulla ollut hyvin vähän hyötyä tästä kädestäni. Mutta oikea käteni oli vielä jäljellä, isäni, ja, ah! minä käytin sitä.

"Näyttää siltä, että tuo Nobela velhotar, joka on kuollut, valehteli ennustaessaan sinun tahtovan pahaa minulle, Mopo", virkkoi Chaka jälleen. "Sinä ja sisaresi Baleka olette kaikesta päättäen viattomat, joten laulu, jonka Taivaiden äiti lauloi liekkien huminassa, ei ollut tosi. Hyvä sinulle, Mopo, sillä tässä asiassa ei valani olisi auttanut sinua. Mutta äitini on kuollut — kuollut liekkeihin vaimosi ja lastesi keralla, Mopo, jonkun katalan noituuden uhrina. Me vietämme surujuhlan, Mopo, sinä ja minä, sellaisen surujuhlan, ettei sen vertaista ole ennen nähty Zulu-maassa, sillä silloin täytyy koko maailman itkeä. Ja siinä surujuhlassa toimeenpannaan suuri 'vainuaminen, Mopo. Taikureita emme tarvitse, vaan sinä ja minä toimitamme tehtävän, ja itse me vainuamme käsiimme heittiöt, jotka ovat saattaneet meille kaikki nämä tuskat. Mitä! Eikö äitini kuolemaa kostettaisi, hänen, joka synnytti minut, ja eikö sinun vaimojesi ja lastesi kuolemaa kostettaisi, Mopo, sinun — viattoman miehen? Mene, Mopo, uskollinen palvelijani, jota minä olen kunnioittanut tuleni lämmöllä, mene!" Ja hän tuijotti minuun vielä kerran savun läpi ja viittasi keihäänsä kärjellä ovea kohti.