XI.
BALEKAN NEUVO.
Nousin ylistäen kuningasta äänekkäästi ja poistuin kävellen hitaasti portista ulos, mutta päästyäni ulkopuolelle kiihtyivät palaneen käteni tuskat sietämättömiksi. Juoksin valittaen sinne tänne, kunnes päädyin erään tuttavani majalle, josta löysin rasvaa, mutta voideltuani käteni syöksyin jälleen ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden. Harhailin tietämättä minne kuljin ja vihdoin saavuin kotini raunioille. Majoja ympäröinyt aitaus oli vielä jäljellä; tuli ei ollut tarttunut siihen. Astuin sisäpuolelle: siellä olivat majat tuhkana — tuhkaa oli nilkan vahvuiselta. Kävelin ja katselin hävityksen jälkeä ja jalkani sattui johonkin kovaan ja särmikkääseen.
Oli kirkas kuutamo ja minä katsoin mitä se oli: edessäni olivat vaimojeni ja lasteni mustuneet luut. Sydämeni katkerassa surussa minä heittäydyin maahan ja peitin itseni kotini tuhalla ja vaimojeni ja lasteni luilla. Niin, isäni, siinä minä makasin tuhan peitossa, tuhan, joka peitti myös nuo hiiltyneet luut. Siten lepäsin viimeisen kerran kotonani, ja niiden tomu, joille olin antanut elämän, suojeli minua yökylmältä. Sellaista tapahtui meille Chakan päivinä, isäni, ei vain minulle, vaan monelle muullekin.
Makasin tuhassa ja valitin kidutuksen aiheuttamasta tuskasta sekä sydämeni suuresta surusta. Miksi en ollut nielaissut myrkkyäni tuolla Chakan majassa ja Chakan silmäin edessä? Miksi en niellyt sitä nyt ja lopettanut kärsimyksiäni? Ei, koska olin kärsinyt kaikki nämä tuskat, niin en aikonut suoda hänelle sitä iloa. Nyt, kun olin kestänyt tulikoetuksen, tulisin vielä kerran mahtavaksi ja voimakkaaksi, ja minä himosin valtaa ja suuruutta. Niin, suruni päätin kestää ja tulla suureksi, niin että kerran voisin kostaa kuninkaalle kaikki. Ah, isäni, siinä tuhassa maatessani minä rukoilin esi-isäni henkiä, Amatongioja, suojelushenkeäni Ehloséta, ja rohkeninpa rukoilla Umkulunkuluakin, maailman suurta sielua, joka liikkuu taivaissa ja maan päällä näkymättömänä ja äänettömästi, että saisin elää voidakseni surmata Chakan samoinkuin hän oli surmannut minun rakkaani. Ja rukoillessani minä vaivuin uneen, tahi menin tajuttomaksi ja olin kuin kuollut.
Näin näyn, joka oli lähetetty vastaukseksi rukoukseeni, tahi ehkä se oli vain kiihtymyksestäni johtunut mielenhäiriö. Minusta näytti, isäni, kuin olisin seisonut suuren ja leveän joen partaalla. Oli pimeätä, virran kalvo vain kimalteli siellä täällä, mutta kaukaa toiselta rannalta näkyi kuin myrskyisen päivän kajastusta, jonka valossa näin valtavan kaislameren, joka aaltoili heräävässä aamutuulessa ja josta ilmestyi miehiä, naisia ja lapsia, sadoittain, tuhansittain, jotka syöksyivät virran laineisiin ja kiitivät pois. Isäni, kaikki nuo näkemäni ihmiset olivat mustia — joukossa ei ollut ainoatakaan sinun laistasi valkoista, sillä tämä näky koski vain zulukansaa, joka yksin on kaislikosta kotoisin. Toiset uivat virran yli hyvin nopeasti toisten taistellessa vedessä kauemmin — mutta niinhän on tässäkin elämässä — toiset kuolevat pian ja toiset elävät hyvinkin kauan. Näin vedessä lukemattomia kasvoja, joukossa monet tututkin. Siellä oli Chaka ja hänen vieressään näin itseni; siellä oli myös prinssi Dingaan, Chakan veli, ja Umslopogaas-poikanen ja Nada-tyttäreni, ja silloin minulle selvisi, ettei Umslopogaas ollutkaan kuollut, vaan kadoksissa.
Käännyin katsomaan rannalle, jolla seisoin, ja huomasin, että takanani kohosi musta kallioseinämä, valtava ja jyrkkä, jossa oli useita norsunluisia ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua; toisia ovia oli myös, mustia kuin kivihiilestä tehtyjä, ja niistä ammotti pimeys ja kuulin valituksia. Ovien edessä oli istuin, jolla istui ihmeen ihana naisellinen olento. Hän oli pitkä ja solakka, yllään valkoinen vaippa, ja hän ainoa oli valkoinen, ja hänen hiuksensa olivat kuin tulessa sulatettu kulta, ja hänen kasvonsa säteilivät kuin keskipäivän aurinko. Ja minä näin, että nuo joesta tulijat seisahtuivat vielä vettävaluvina naisen eteen ja minä kuulin heidän huutavan:
"Terve, Inkosazana-y-Zulu! Terve, taivaan kuningatar!"
Tuolla ihmeellisellä naisella oli kummassakin kädessään pieni sauva. Oikeassa kädessä oleva oli valkoinen, norsunluinen, ja vasemmassa kädessä musta eebenholtsinen. Ja kun tulijat astuivat valtaistuimen eteen tervehtimään häntä, viittasi hän milloin oikeassa kädessään olevalla norsunluusauvalla, milloin eebenholtsisauvalla. Norsunluusauvalla hän osoitti noita norsunluu-ovia, joista tulvi valoa ja kuului naurua, ja eebenholtsisauvalla hän osoitti noita kivihiiliovia, joista ammotti pimeys ja kuului valituksia. Ja viittausten mukaan astuivat tervehtijät, toiset valoon ja toiset pimeyteen.
Siinä seisoessani saapui pieni joukko joen yli. Katselin heitä ja tunsin jokaisen. Tulijat olivat Unandi, Chakan äiti, vaimoni Anadi, Moosa-poikani ja kaikki muut vaimoni ja lapseni ja ne, jotka olivat tuhoutuneet heidän kerallaan.
He pysähtyivät naisen, Taivaan prinsessan eteen, jolle Umkulunkulu oli uskonut tehtäväksi suojella zulu-kansaa, ja minä kuulin heidän huutavan:
"Terve, Inkosazana-y-Zulu, terve!"
Silloin hän, Inkosazana, osoitti norsunluusauvalla norsunluuovia, mutta he seisoivat paikoillaan hievahtamatta. Silloin hän puhui ensi kerran hiljaisella äänellä, jota oli kaamea kuulla.
"Astukaa sisään, kansani lapset, astukaa sisään valoon ja kirkkauteen.
Miksi viivyttelette?"
Mutta he seisoivat vain paikoillaan ja Unandi lausui:
"Oi Taivaan kuningatar, me viivymme rukoillaksemme rangaistusta hänelle, joka murhasi meidät. Minä, jota maan päällä sanottiin Taivaiden äidiksi, rukoilen sinua, oi Taivaan Kuningatar, kaikkien näiden seuralaisteni puolesta: rankaise häntä, joka murhasi meidät."
"Mikä on hänen nimensä?" kysyttiin tuolla hiljaisella ja kaamealla äänellä.
"Chaka, zulujen kuningas", vastasi Unandi. "Chaka, minun poikani."
"Monet ovat jo vaatineet tuota päätä", vastasi Taivaan kuningatar, "ja vielä useammat tulevat sitä vaatimaan. Älä pelkää, Unandi, hänen päänsä on vaipuva. Älkää pelätkö, Anadi ja te Mopon vaimot ja lapset, se on vaipuva, sanon minä. Keihäs, joka lävisti rintasi, Unandi, on lävistävä myös Chakan rinnan, ja kuulkaa te Mopon vaimot ja lapset, käsi, joka survaisee keihään, on oleva Mopon käsi. Minä johdan häntä ja hän on tekevä, mitä minä tahdon. Hän on oleva kostoni välikappale maan päällä! Astukaa sisään, kansani lapset, valoon ja kirkkauteen, sillä Chakan tuomio on kirjoitettu."
Näin uneksin, isäni. Tämä oli näky, joka lähetettiin minulle lohdutukseksi maatessani tuskissani ja epätoivossa rakkaideni luiden keskellä kotini tuhassa. Siten minun suotiin nähdä taivaan Inkosazana sellaisena kuin hän on todellisuudessa. Näin hänet vielä kahdesti, mutta täällä maan päällä ja valveilla ollessani. Niin, kolmesti on minun suotu nähdä nuo kasvot, joita en saa nähdä enää ennen kuolemaani, sillä kukaan ei voi nähdä neljättä kertaa Inkosazanaa ja elää. Sano, olenko järjiltäni, isäni, ja ovatko nuo näyt vain pimenneen järkeni hulluja houreita? En tiedä, mutta totta on, että olin näkevinäni ne.
Heräsin taivaan alkaessa vaaleta nousevan päivän edellä; palaneen käteni polte havahdutti minut unestani tahi tainnoksista. Ravistin tuhan päältäni ja menin joelle peseytymään. Palattuani istahdin kuninkaan vaimojen asunnon, emposenin, portille, odottamaan, kunnes nämä tapansa mukaan tulisivat vettä noutamaan. Vihdoin he tulivat ja peittäen kasvoni minä odotin Balekaa. Näin hänet pian, hän oli surullisen näköinen ja käveli hitaasti vesiastia kädessään. Kuiskasin hänen nimensä ja hän pujahti syrjään erään aloe-pensaan taakse sanoen toisille jonkun terävän piikin tunkeutuneen jalkaansa ja viivytteli siten, kunnes toiset olivat menneet. Sitten hän tuli luokseni ja me tervehdimme katsellen murheen murtamina toisiamme silmiin.
"Oli onneton päivä, kun kuuntelin sinua, Baleka", sanoin minä, "sinua ja Taivaiden äitiä, ja pelastin lapsesi. Katso nyt, mihin kurjuuteen se on meidät saattanut! Kaikki omaiseni ovat kuolleet — Taivaiden äiti on kuollut — ja minä itse olen saanut kestää mitä julmimman tulikidutuksen." Ja minä näytin hänelle palaneen käteni.
"Niin, Mopo veljeni", vastasi hän, "mutta oma liha on jokaista lähinnä, enkä minä välittäisi tästä paljoakaan, ellei poikani Umslopogaas olisi myös kuollut, kuten äsken kuulin."
"Puhut kuin nainen ainakin, Baleka", sanoin minä. "Etkö sitten välitä rahtuakaan siitä, että minä — sinun veljesi — olen menettänyt kaikki, mitä rakastin?"
"Sinulle, veljeni, voi vielä uusi vilja versoa, mutta minulla ei ole enää mitään toivoa, sillä kuningas ei katsahdakaan enää puoleeni. Suren tähtesi, mutta minulla oli vain tämä ainoa, ja oma liha on jokaista lähinnä. Luuletko minun pelastuvan? Ei, veljeni. Säästyin joksikin ajaksi, mutta sitten menen sinne, jonne toisetkin ovat menneet. Chaka on jo merkinnyt minut, jonkun ajan saan ehkä elää vielä, mutta sitten minun täytyy kuolla. Hän leikkii vain kanssani kuten leopardi haavoittuneen kauriin kanssa. Mutta siitä en välitä, suren vain poikaa, sillä sellaista poikaa ei ollut toista. Oi, jos saisin kuolla pian ja pääsisin etsimään häntä!"
"Jospa poika ei olekaan kuollut, Baleka, entä sitten?"
"Mitä sinä tarkoitat?" vastasi hän kääntyen puoleeni ja tuijottaen minuun hurjasti. "Oi, sano se jälleen — jälleen, Mopo! Kuolisin ilolla vaikka sata kuolemaa saadakseni tietää, että Umslopogaas elää."
"Ei, Baleka, minä en tiedä mitään, mutta viime yönä näin unta", ja minä kerroin hänelle näkyni kokonaan kuin myös sen, mitä oli tapahtunut sitä ennen.
Hän kuunteli sanojani tarkoin kuin kuninkaan tuomiota elämästä tahi kuolemasta.
"Luulen unesi merkitsevän jotakin, Mopo!" sanoi hän vihdoin. "Olet aina ollut muita erikoisempi, jolle matkojen etäisyydet eivät merkitse mitään. Nyt tiedän, että Umslopogaas elää, ja nyt minä voin kuolla onnellisena. Niin, älä väitä vastaan; minun täytyy kuolla, tiedän sen. Luin kuninkaan silmistä tuomioni. Mutta mitäpä siitä! Eihän se merkitse mitään, kunhan vain prinssi Umslopogaas elää vielä."
"Rakkautesi on suuri, vaimo", sanoin minä, "ja juuri tämä rakkautesi on saattanut meille monet murheet. Ja lopultakin voi käydä niin, ettei sillä voiteta mitään, sillä säälimätön kohtalo vainoaa meitä. Sano nyt, mitä minun pitää tehdä? Pakenenko vai jäänkö tänne jättäen kaikki sallimuksen ja sattumain varaan?"
"Sinun täytyy jäädä tänne, Mopo. Katsos nyt! Minä tiedän kuninkaan mietteet. Hän on peloissaan murhattuaan äitinsä; hän pelkää koko kansan nousevan kostamaan äidinsurmaajalle. Sentähden sanoo hän kaikille, ettei hän tappanut äitiään Unandia, vaan tämä tuhoutui tulessa, joka taikavoimain vaikutuksesta tuhosi kotisi, ja vaikka kaikki tietävät hänen valehtelevan, ei kukaan tohdi väittää häntä vastaan. Täällä toimeenpannaan rikollisten etsiminen, 'vainuaminen', kuten hän sinulle sanoikin, mutta erilainen 'vainuaminen' kuin ennen, sillä sinä ja hän tulette toimittamaan taikureiden tehtävän, ja silloin hän surmauttaa kaikki, joita hän pelkää, kaikki, joiden hän tietää vihaavan häntä hänen pahuutensa tähden ja sentähden, että hän murhasi oman äitinsäkin. Sentähden hän nyt säästi henkesi, Mopo, ja tekee sinusta jälleen mahtavan miehen, sillä jos hänen äitinsä Unandi todellakin kuoli noituuden uhrina, kuten hän sanoo, niin etkö silloin sinäkin kärsinyt yhtä suurta vääryyttä ja eivätkö sinunkin vaimosi ja lapsesi joutuneet saman noituuden uhreiksi? Sentähden, älä pakene! Odota aikaasi ja tule mahtavaksi — mahtavaksi koston suurta hetkeä varten, Mopo veljeni. Sinulla on jo paljon kostettavaa, mutta mittasi on tuleva pian vielä täydemmäksi, sillä kohta tulee minun vuoroni kuolla, jolloin minunkin vereni huutaa sinua kostamaan. Kuule, Mopo. Eikö tässä maassa ole muitakin prinssejä? Mitä tekevät kuninkaan veljet Dingaan, Umhlangana ja Umpanda? Eivätkö he halua päästä valtaistuimelle, kuninkaaksi? Eivätkö he joka aamu nouse vuoteeltaan tunnustellen raajojaan, elävätkö he vielä, ja eivätkö he joka ilta paneudu levolle tietämättä, saavatko he aamulla suudella vaimojaan vai kuninkaan punaisen keihään kärkeä? Lähene heitä, veljeni; hiivi heidän sydämiinsä, urki heiltä heidän mietteensä ja ilmaise heille omasi, ja minä olen varma, että vihdoin tulee Chakan itsensä vuoro astua sisään portista, josta sinunkin vaimosi ovat menneet ja josta minunkin täytyy pian mennä."
Niin puhui Baleka ja poistui jättäen minut mietteisiini, sillä hänen sanansa olivat viisautta täynnä. Minä tiesin aivan hyvin, että kuninkaan veljet olivat ainaisen pelon vallassa, sillä kuninkaan varjo painoi heitä raskaasti. Pandasta ei ollut paljoakaan toivoa. Hän rakasti mukavuutta ja oli osoittanut olevansa vailla tarmoa ja neuvokkuutta. Mutta Dingaan ja Umhlangana olivat toista maata ja heistä saattoi ehkä muovailla nuijan, joka iskisi Chakan kallon sirpaleiksi, lintujen ruoaksi. Mutta Chakan malja ei ollut vielä täysi, joten sopivaa hetkeä oli odotettava.
Mietiskeltyäni asiaa tarpeeksi minä nousin ja menin ystäväni luo hoitelemaan palanutta kättäni, joka vaivasi minua kovin, ja laittelin parhaillaan siteitä, kun lähetti saapui käskemään minua kuninkaan puheille.
Lähdin heti ja tervehdin kuningasta heittäytyen maahan, mutta hän tarttui käteeni ja nosti minut ylös lausuen lempeästi:
"Nouse, Mopo, palvelijani! Olet saanut paljon kärsiä vihollistesi harjoittaman noituuden tähden. Olet menettänyt vaimosi ja lapsesi. Ja minä olen menettänyt äitini. Itkekää, neuvonantajani, antakaa kyyneltenne virtana valua, sillä minä olen menettänyt äitini ja Mopo palvelijani vaimonsa ja lapsensa vihollistemme meihin kohdistaman noituuden tähden!"
Ja kaikki neuvonantajat alkoivat silloin ääneensä itkeä Chakan tuijottaessa heihin synkästi.
"Kuule, Mopo!" sanoi kuningas, kun itku oli vaiennut. "Kukaan ei voi antaa minulle äitiäni takaisin, mutta minä voin antaa sinulle uusia vaimoja, ja lapsia voit sinä vielä saada. Valikoi itsellesi kuusi kuninkaalle varatuista naisista, karjastani saat sata parhainta päätä, ja minun käskyläiseni rakentavat sinulle uuden kodin, joka on entistäsi monin verroin suurempi ja kauniimpi. Nämä lahjoitan sinulle lämpöisellä kädellä ja vielä enemmänkin olet saapa hyvitystä! Uuden kuun ensimmäiseksi päiväksi kuulutan koko kansani koolle suureen neuvotteluun, bandhlaan, johon sinunkin oma heimosi, langeni-heimo, tulee saapuville, ja silloin me molemmat vietämme surujuhlan suuria murheitamme muistellen ja silloin me otamme selville, kuka on kaikki nämä surut aiheuttanut. Mene nyt, Mopo, mene! Ja menkää tekin, neuvonantajani, ja jättäkää minut yksinäni itkemään äitini kuolemaa!"
Siten toteutuivat Balekan sanat, isäni, ja siten minusta tuli Chakan avulla mahtavampi henkilö kuin ennen olin ollutkaan. Valikoin itselleni karjan, parhaimman laatuaan; otin vaimot, joilla ei ollut kauneudessa vertaa, mutta en välittänyt niistä, eikä minulle syntynyt enää lapsia. Sydämeni oli kuin kuihtunut vesa. Chakan tuli oli imenyt voimat ruumiistani, ja suru rakkaitteni menettämisen tähden oli vaimentanut elämänhaluni.