XII.
SUSI-GALAZIN TARINA.
Nyt, isäni, palaan hieman takaisinpäin kertomuksessani, joka on pitkä ja mutkainen kuin polveileva joki, ja kerron, mitä Umslopogaasille tapahtui hänen jouduttuaan leijonan kynsiin. Hän kertoi minulle kaikki, kun vihdoin tapasimme toisemme vuosien kuluttua.
Leijona riensi pitkin loikkauksin tiehensä Umslopogaas hampaissaan. Kerran hän koetti riuhtaista itseänsä irti, mutta peto kiristi vain otettaan, joten hän heittäytyi aivan hervottomaksi ja katseli taaksepäin nähden Nadan kasvot, kun tämä syöksyi aitauksesta huutaen: "Pelastakaa hänet!" Hän näki tytön kasvot ja kuuli nuo sanat, mutta sitten pimeni maailma hänen ympärillään ja hänestä tuntui, että hän vaipui sikeään uneen.
Tuntiessaan kipua reidessään, johon leijona oli häntä purrut, Umslopogaas heräsi pian jälleen ja kuuli jonkun ärjäisevän. Hän katsahti ylös ja näki lähellään leijonan, joka oli hellittänyt hänet hampaistaan. Peto sähisi raivosta ja tuijotti edessään seisovaan kookkaaseen ja rotevaan nuorukaiseen, jolla oli julmat kasvot ja yllään mustan- ja harmaankirjava sudentalja, joka oli kiinnitetty hänen olkapäilleen siten, että yläleuka hampaineen oli hänen päälaellaan. Hän seisoi leijonan edessä suuri sotakilpi toisessa ja raskas raudoitettu nuija toisessa kädessä, ärjähdellen uhkaavasti.
Peto painautui hyppyyn muristen raivoisasti, mutta nuorukainen ei odottanutkaan hyökkäystä. Hän syöksähti eteenpäin ja iski petoa nuijallaan päähän. Isku oli ankara ja osui paikalleen, mutta ei ollut kuolettava, sillä leijona peräytyi takajaloilleen ja iski raivoisasti häntä kohti. Hän ojensi kilven suojakseen, mutta tuo voimakas isku löi kilven takaisin sellaisella vauhdilla, että nuorukainen kaatui selälleen kilven alle ja makasi siinä ulvoen kuin tuskissaan keppuroiva susi. Leijona oli samassa hänen kimpussaan, ja tilanne muuttui mitä uhkaavimmaksi. Nuorukaisella oli vielä kilpi suojanaan, joten leijona ei päässyt häntä heti raatelemaan, mutta Umslopogaas näki, ettei voinut kauan kestää, ennenkuin kilpi väistyisi ja vieras saisi surmansa.
Leijonan rinnassa oli vielä terä syvälle painuneena Umslopogaasin katkennut keihäs, ja nähdessään tämän Umslopogaas päätti painaa keihään sydämeen saakka tahi kuolla. Hän nousi nopeasti, sillä hätä palautti hänen voimansa, ja syöksyi paikalle, jossa leijona ahdisti kilven suojassa kamppailevaa vierasta. Peto ei huomannut häntä, kun hän heittäytyi polvilleen ja tarttuen katkenneeseen keihääseen työnsi sen syvälle pedon ruumiiseen ja väänsi terän ympäri. Nyt se näki uuden vastustajansa ja kääntyi tätä kohti haavoittaen terävillä kynsillään tätä rintaan ja käsivarsiin.
Umslopogaas vierähti kyljelleen, mutta kuuli samassa valtavaa ulvontaa ja katso, harmaita ja mustia susia syöksyi leijonan kimppuun repien ja raastaen sitä, kunnes se kaatui ja silvottiin palasiksi. Umslopogaas menetti jälleen tajuntansa, kaikki pimeni hänen silmissään ja hän makasi kuin kuollut.
Vihdoin hän tointui jälleen ja samalla palautui muistikin. Hän muisti ottelun ja katsahti ylös nähdäkseen leijonan. Sitä ei näkynyt, mutta sen sijaan hän huomasi makaavansa ruo'oista tehdyllä vuoteella jossakin luolassa, jossa oli runsaasti kaikenlaisten eläinten nahkoja. Vedellä täytetty ruukku oli hänen vieressään. Ojentaen kätensä hän tarttui ruukkuun ja joi ja silloin hän huomasi, että hänen kätensä oli ohut kuin taudin laihduttama ja rinta täynnä tuskin umpeen menneitä arpia.
Hänen siinä maatessaan ihmetellen, pimeni luolan suu ja sisään astui sama nuorukainen, joka oli otellut leijonan kanssa joutuen tämän alle, kantaen tapettua kaurista hartioillaan. Hän pudotti otuksen maahan ja astui Umslopogaasin luo.
"Ou!" huudahti hän, "silmäsi ovat auki — elätkö siis, muukalainen?"
"Elän", vastasi Umslopogaas, "ja olen kovin nälkäinen."
"Onpa jo aikakin", sanoi toinen. "Kaksitoista päivää sitten raahasin sinut tänne metsien halki suurella vaivalla ja koko ajan olet maannut tiedotonna juoden vain vettä. Leijona oli raadellut sinut niin pahasti, etten voinut uskoa sinun jäävän henkiin. Kahdesti olin jo surmaamaisillani sinut lopettaakseni kärsimyksesi ja säästyäkseni vaivoista, mutta pidätin käteni eräältä vainajalta saamani ilmoituksen tähden. Nyt syö, että voimasi palautuisivat. Sitten puhelemme."
Umslopogaas söi ja alkoi tervehtyä päivä päivältä, ja kun hän oli voimistunut, istuivat he eräänä iltana luolassaan nuotion ääressä keskustellen.
"Mikä on nimesi?" kysyi Umslopogaas.
"Minua sanotaan Susi-Galaziksi", vastasi toinen. "Olen zulu ja samaa verta kuin Chaka-kuningas, sillä Senzangaconan isä oli isoisäni isä."
"Entä mistä olet kotoisin, Galazi?"
"Swazi-maasta — halakazien heimoa, jonka päällikkö oikeastaan olisin. Kas näin on asian laita: isoisäni Siguyana oli Senzangaconan, Chakan isän, nuorempi veli. Mutta hän riitaantui Senzangaconan kanssa ja hänestä tuli kulkuri. Muutamien Umtetwan miesten kanssa hän tuli sitten Swazi-maahan ja asusti halakazi-heimon luona näiden suurissa luolissa, ja lopulta kävi niin, että hän tappoi heimon päällikön ja anasti tämän paikan. Hänen kuoltuaan hallitsi isäni, mutta maassa oli suuri puolue, joka vihasi häntä sentähden, että hän oli zulu, tahtoen päällikön paikalle oman heimon miehen. He eivät voineet kuitenkaan mitään, sillä isäni hallitsi maata rautaisella kädellä. Minä olin isäni ja hänen ensimmäisen vaimonsa ainoa poika ja syntynyt päälliköksi hänen jälkeensä, minkätähden isäni vihamiehet — heitä oli paljon ja he olivat mahtavia miehiä — vihasivat minuakin. Sellainen oli tilanne viime talvena vuosi sitten, jolloin isäni päätti surmata kaksikymmentä ylimystä, joiden hän tiesi vehkeilleen häntä vastaan. Mutta nämä saivat tietää, mitä oli tulossa, ja houkuttelivat erään isäni vaimon, joka oli heidän sukulaisensa, myrkyttämään hänet. Nainen syötti hänelle myrkyn yöllä, ja aamulla minulle tuotiin sana, että isäni oli sairas ja tahtoi tavata minua. Menin hänen majaansa, jossa tapasin hänet tuskissaan riuhtoillen.
"'Mikä sinua vaivaa, isäni?' kysyin minä. 'Kuka on tehnyt tämän konnantyön?'
"'Olen saanut myrkkyä, poikani', huohotti hän, 'ja hän, joka antoi sitä minulle, seisoo takanasi'. Ja hän viittasi naiseen, joka seisoi ovella pää alaspainuneena ja vavisten nähdessään ilkityönsä seuraukset.
"Tyttö oli nuori ja kaunis ja me olimme olleet ystäviä, mutta minä voin sanoa, etten epäröinyt silmänräpäystäkään, sillä vereni kiehui. En epäröinyt, vaan syöksyin häntä kohti keihäs koholla ja tapoin hänet kaikista rukouksista huolimatta.
"'Hyvin tehty, Galazi', sanoi isäni. 'Mutta varo itseäsi, kun minä olen poissa, sillä nämä swazi-koirat tahtovat karkoittaa sinut ja anastaa paikkasi! Jos sinut karkoitetaan ja sinä kuitenkin jäät henkiin, niin vanno minulle, ettet lepää, ennenkuin olet kostanut kuolemani.'
"'Sen vannon, isäni', vastasin minä. 'Vannon, etten säästä ainoatakaan halakazi-heimon miestä, paitsi omia sukulaisiani; naiset vien orjuuteen ja lapset vankeuteen!'
"'Suuria sanoja nuorukaisen suusta', lausui isäni, 'mutta tuon kaiken olet tekevä, Galazi. Nyt kuolinhetkelläni näen selvästi, että sinä, Siguyanan lapsi, saat vaeltaa koditonna muutamat jäljellä olevat elinvuotesi ja tultuasi erääseen toiseen maahan saat kuolla miehen lailla; ei näin, josta saan kiittää tuota naista.' Tämän sanottuaan hän kohotti päätään, katsoi minuun ja heitti henkensä tuskaisesti parahtaen.
"Astuin majasta raastaen tytön ruumista jäljessäni. Majan edessä oli koolla useita ylimyksiä loppua odottaen, ja minä huomasin heidän synkät katseensa.
"'Päällikkö, minun isäni, on kuollut!' huusin minä korkealla äänellä, 'ja minä, Galazi, joka nyt olen päällikkö, olen surmannut hänen murhaajansa!' Ja minä riuhtaisin tytön ruumiin selälleen heidän eteensä, niin että he saattoivat nähdä hänen kasvonsa.
"Tytön isä sattui olemaan miesten mukana, hän, joka oli houkutellut tyttärensä tuohon konnantyöhön, ja näky saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta.
"'Mitä, veljet?' huusi hän. 'Sietäisimmekö, että tuo nuori zulu-koira, tyttäreni murhaaja, tulee meidän päälliköksemme? Ei milloinkaan! Vanha leijona on kuollut ja nyt on penikan vuoro!' Ja häh hyökkäsi minua kohti keihäs koholla.
"'Ei milloinkaan!' toistivat toisetkin hyökäten myös minua kohti keihäitään heristäen.
"Odotin enkä hätiköinyt, sillä isäni viimeisistä sanoista minä tiesin, ettei kuolinhetkeni ollut vielä tullut. Odotin, kunnes mies oli aivan lähellä; hän iski, minä hypähdin syrjään ja lävistin hänet samassa keihäälläni, ja siihen hän vaipui kuolleena tyttärensä ruumiin päälle. Sitten karjaisin ja syöksyin hyökkääjäin rivin läpi, eikä kukaan koskenut minuun eikä voinut saavuttaa minua; ei ole miestä, joka saisi minut kiinni, kun jalkani ovat maassa ja saan juosta vapaasti."
"Tahdonpa koettaa", sanoi Umslopogaas hymyillen, sillä hän oli nopsajalkaisin kaikista zulunuorukaisista.
"Opettele ensin kävelemään jälleen ja juokse sitten", vastasi Galazi.
"Jatkahan kertomustasi", keskeytti Umslopogaas; "se on erittäin jännittävä."
"Niin, se ei ole vielä lopussa, muukalainen. Pakenin halakazi-heimon alueelta enkä viipynyt hetkeäkään Swazi-maassakaan, vaan kiiruhdin nopeasti zulujen luo. Aikomukseni oli mennä suoraan Chakan puheille, kertoa hänelle kärsimäni vääryydet ja pyytää, että hän lähettäisi armeijan tuhoamaan halakazi-heimon. Mutta vaeltaessani minä saavuin eräänä iltana ruokaa ja yösijaa etsiessäni erään vanhuksen luo, joka tunsi Chakan ja oli tuntenut myös Siguyanan, minun isoisäni, ja oltuani hänen luonaan pari päivää minä kerroin hänelle tarinani. Vanhus neuvoi minua luopumaan suunnitelmastani sanoen, ettei Chaka-kuningas voinut sietää omaan kuninkaalliseen sukupuuhunsa kuuluvia vesoja, vaan tappaisi minut varmasti, ja tuo kunnon vanhus pyysi minua jäämään luoksensa asumaan. Neuvo oli hyvä enkä minä ajatellut enää lähteä kuninkaan luo oikeutta rukoilemaan, sillä se, joka pyytää kuninkaalta oikeutta, yhdyttää välistä kuolemansa. Vanhuksen luo en myöskään aikonut jäädä, sillä hänen poikansa katselivat minua karsain silmin, ja sitäpaitsi tahdoin olla itse päällikkö, vaikkapa minun täytyisi sentähden elellä aivan yksinänikin. Illalla lähdin sitten taipaleelle lainkaan tietämättä, minne menisin.
"Kolmantena iltana saavuin erääseen pienoiseen kylään, joka on joen toisella puolella vuoren juurella. Portilla istui eräs hyvin vanha vaimo ilta-auringon paisteessa. Nähdessään minut hän sanoi minulle: 'Nuori mies, sinä olet kookas ja vahva ja nopea jaloistasi. Tahdotko omistaa erään kuuluisan aseen, erään nuijan, jota kukaan ei voi vastustaa?'
"Sanoin tahtovani omistaa sellaisen nuijan ja kysyin, mitä minun piti tehdä saadakseni sen.
"'Tämä', sanoi vaimo: 'huomenna aamun sarastaessa sinun pitää mennä tuonne vuorelle', ja hän osoitti vuorta, jossa nyt olet, muukalainen, 'jonka huipulla tuo kivinen velhotar istuu maailman loppua odottaen. Kuljettuasi kaksi kolmattaosaa matkasta sinä tulet polulle, jota on hyvin vaikea kiivetä, mutta sinun on pyrittävä eteenpäin ja hetkisen kuluttua tulet synkkään metsään, jossa on hyvin pimeä. Siihen et saa pysähtyä, vaan sinun täytyy tunkeutua metsän läpi, kunnes saavut avonaiselle paikalle, jonka toisella puolella kohoaa jyrkkä vuorenseinämä. Seinämässä on luola ja luolasta löydät erään miehen luut. Tuo luut tänne ja minä annan sinulle nuijan.'
"Hänen vielä puhuessaan saapui portille kylän asukkaita, jotka pysähtyivät kuuntelemaan.
"'Älä välitä hänen puheistaan, nuori mies', sanoivat he, 'ellet ole kyllästynyt elämään. Älä välitä hänestä, hän on mielipuoli. Vuorelle ei kukaan voi nousta, sillä se on aaveiden temmellyspaikka. Katsopas tuota kivistä velhotarta, joka istuu sen huipulla! Ja tuo metsä on pahojen henkien tyyssija eikä kukaan ole käynyt siellä vuosikausiin. Tämän vaimon poika oli suuri huimapää; hän meni metsään kävelemään sanoen, ettei hän pelännyt aaveita, ja kummitusväki, amatongo, tappoi hänet. Siitä on jo monta vuotta eikä kukaan ole tohtinut lähteä etsimään hänen luitaan. Hänen äitinsä istuu aina tässä kysellen jokaiselta ohikulkijalta, eikö kukaan ottaisi suorittaakseen tehtävää ja tarjoten suurta nuijaansa palkinnoksi, mutta kukaan ei ole tohtinut!'
"'He valehtelevat!' sanoi tuo vanha vaimo. 'Siellä ei ole mitään kummituksia tahi aaveita. Aaveet asustavat vain heidän pelkurisydämessään; vuorella on vain susia. Minä tiedän, että poikani luut ovat luolassa, sillä olen hengessäni nähnyt ne, mutta valitettavasti ovat vanhat jäseneni liian heikot voidakseni kiivetä vuoripolkua ylös. Nuo ovat kaikki pelkuriraukkoja eikä täällä ole ollut ainoaakaan miehistä miestä sen jälkeen kuin zulut surmasivat puolisoni iskien hänet täyteen haavoja!'
"Kuuntelin mitään virkkamatta, mutta kun kaikki olivat sanoneet sanottavansa, pyysin saada nähdä nuijan, joka annettaisiin palkinnoksi sille, joka tohtisi mennä Kummitusvuoren metsän aaveita, amatongeja, uhmaamaan. Vaimo nousi heti ja ryömi käsiinsä nojaten läheiseen majaan, josta hän heti palasi laahaten jäljessään suurensuurta nuijaa.
"Katsele sitä, muukalainen, katso ja ihmettele!? Onko milloinkaan nähty sen veroista?" Ja Galazi piteli asetta Umslopogaasin silmäin edessä.
Sepäs oli todellakin nuija, isäni, sillä minäkin, Mopo, näin sen myöhemmin. Se oli raskas, kyhmyinen ja musta kuin tulessa noettu rauta ja silattu teräksellä, joka oli kulunut iskuista sileäksi.
"Minä katselin asetta", jatkoi Galazi, "ja sanon sinulle, muukalainen, että sydämessäni syttyi kiihkeä himo saada omistaa tuo ase.
"'Mikä on tämän nuijan nimi?' kysyin minä vaimo vanhukselta.
"'Sitä sanotaan Kahlaamon Vartijaksi', vastasi vaimo, 'eikä minkään turhan takia. Viisi miestä on heiluttanut sitä sotakentällä ja sataseitsemänkymmentäkolme miestä on heittänyt henkensä sen iskuista. Hän, jolla se oli viimeksi, tappoi kaksikymmentä, ennenkuin hän itse sortui kuolemaan, sillä nuijaa seuraa se onni, että sen omistaja kuolee sankarina nuija kädessään. Koko Zulu-maassa on vain yksi toinen sen veroinen ase, nimittäin Jikizan, tuolla taampana asustavan kirveskansan päällikön suuri tappara, tuo vanha ja kuuluisa sarvivartinen Imbubuzi, Itkuntekijä, joka kaataa kaikki vastustajat. Jos tappara Itkuntekijä ja nuija Kahlaamon Vartija tukevat toisiaan, niin Zulu-maassa on vain kolmisenkymmentä miestä, jotka kykenevät niitä vastustamaan. Olen puhunut. Valitse!' Ja vaimovanhus katseli minua kirkkaasti sameilla silmillään.
"'Nyt hän puhuu totta', sanoivat läsnäolijat. 'Anna nuijan olla, nuori mies; hän, joka omistaa sen, jakelee tosin tuimia iskuja, mutta lopulta hän sortuu keihäiden pistoihin. Kukaan ei tohdi omistaa Kahlaamon Vartijaa.'
"'Onnellinen kuolema ja nopea myös!' sanoin minä ja tuumin asiaa vanhuksen tarkatessa minua koko ajan. Vihdoin hän nousi pilkallisesti naurahtaen. 'Eipä näy Vartija olevan tätä varten', sanoi hän minua osoittaen. 'Tämähän on vain lapsi, minun on etsittävä oikea mies.'
"'Eipä hätäillä, vanhus', virkoin minä. 'Tahdotko lainata minulle nuijan aseeksi, kun lähden hakemaan poikasi luita kummitusväen luota?'
"'Lainatako Vartijan sinulle, poika? Ei, ei! Sittenpä en taitaisi nähdä enää vilaukseltakaan sinua enkä tätä kelpo nuijaakaan.'
"'En ole mikään varas', vastasin minä. 'Jos aaveet tappavat minut, niin ette näe minua enää ettekä nuijaa, mutta jos elän, niin tuon luut teille, tahi ellen löydä niitä, niin tuon ainakin nuijan takaisin. Ellette lainaa minulle nuijaa, en minäkään lähde tuonne aaveiden temmellyspaikalle.'
"'Poika, silmäsi ovat rehelliset', sanoi vaimo katsellen minua tutkivasti. 'Kas, tuossa nuija, mene etsimään poikani luita. Jos kuolet, tuhoutukoon nuija kerallasi; jollei tehtäväsi onnistu, tuo se takaisin, mutta jos saat luut haltuusi, niin on nuija sinun ja on tuottava sinulle mainetta ja kunniaa ja sinä olet kuoleva miehen lailla kohottaen sitä viimeiseen saakka korkealle kaatuneiden vastustajaisi yläpuolelle!'
"Seuraavana päivänä aamun sarastaessa minä sitten otin nuijan käteeni ja keveän kilven toiseen ja valmistauduin matkalle. Vanhus antoi minulle siunauksensa jäähyväisiä sanoessamme, mutta kylän muu väki pilkkasi minua lausuillen: 'Niin piskuinen mies ja suuri nuija! Varo vain, pienokainen, etteivät aaveet koettele nuijaasi omaan kalloosi!'
"He sanoivat niin, mutta eräs tyttö — vanhuksen pojantytär — vei minut hiukan sivulle ja pyyteli, etten menisi, sillä Kummitusvuoren metsällä oli hyvin paha maine; kukaan ei tohtinut sinne tunkeutua, sillä aivan varmasti tiedettiin sen olevan täynnä pahoja henkiä, jotka ulvoivat kuin sudet. Kiitin tyttöä, mutta toisille en virkkanut mitään; kysyinhän vain tietä Kummitusvuorelle.
"Jos jaksat sinne, muukalainen, niin tule luolan suulle katsomaan näköalaa, sillä kuu on noussut."
Umslopogaas nousi heti ja ryömi ulos ahtaasta suuaukosta. Siellä kohosi hänen yläpuolellaan korkealle mahtava, harmaja vuorenhuippu, joka ääriviivoiltaan muistutti etukumarassa istuvaa naisellista olentoa. Paikka, jossa luola sijaitsi, oli niin ollen ikäänkuin tuon istuvan naisen sylissä. Hiukan alempana oli pienten pensaiden peittämä jyrkästi viettävä rinne, alempana häipyen laajaan ja tiheään viidakkoon, joka ulottui kaukana siintävän vuorenharjanteen jyrkänteille saakka. Tuon vuorenharjanteen juurella virtaavan joen toisella puolella levisivät silmänkantamattomiin Zulu-maan aukeat aavikot.
"Tuolla, muukalainen", sanoi Galazi viitaten Kahlaamon aavikolle, "on kylä, jossa tuo vanha vaimo elelee. Tuolla kohoaa tasangolta vuorenrinne, jota ylös minun oli kiivettävä; tuolla on viidakko, jossa amatongo, kummitusväki, asustaa, tuolla metsän tällä puolella menee luolaan vievä polku ja tässä on luola. Katsopas tätä kivilohkaretta tässä luolan suulla; se kääntyy — näin ja sulkee luolansuun. Vaikka se on noin suuri, voi pieni lapsikin vääntää sen paikoilleen, sillä se liikkuu tasapainossa terävän kallionkulman kärkeen nojaten. Mutta pane merkille tämä: lohkaretta ei saa kiertää liian paljon, sillä katsohan: jos se koskettaa tähän", ja hän osoitti erästä piirtoa kalliossa luolan suulla, "ei tarvitse olla vahvakaan kyetäkseen vääntämään sen takaisin; olen tehnyt sen monta kertaa enkä ole vielä täysikasvuinen; mutta jos se sivuuttaa tämän piirron, niin se solahtaa paikaltaan sisälle luolan suuaukkoon tukkien sen kuin pyöreä piikivi kapean ruukun kaulan, ja minä luulen, ettei kaksikaan miestä, toinen sisäpuolelta työntäen ja toinen ulkopuolelta raastaen saisi sitä hievahtamaankaan. Katsos nyt: minä käännän kiven asentoon kuten iltaisin on tapanani, näin" — ja tarttuen lohkareeseen hän kiepautti sen ympäri kuin oven, joka kääntyy kiertonastojensa varassa. "Noin se saa olla ja sen voi pyörtää takaisin vain yhdellä käden sysäyksellä, mutta kukaan ei voisi arvata, että tässä on jokin luola, paitsi ne, jotka tietävät salaisuuden. Mutta nyt kyllin kivestä. Astu sisään jälleen, matkamies, että saan jatkaa kertomustani, joka on pitkä ja kummallinen.
"Lähdin vanhuksen majasta ja kylän väki saatteli minua joen partaalle.
Joki oli tulvillaan, ja vain harvat olivat tohtineet pyrkiä sen poikki.
"'Ha! ha!' nauroivat saattajani, 'siinä sinun matkasi oli, pieni mies; vahdi nyt kahlaamoa, sinä, jonka piti voittaa itsellesi Kahlaamon Vartija! Iske veteen nuijallasi, ehkäpä joki asettuu, niin että pääset yli!'
"En vastannut mitään heidän pilkkasanoihinsa, sidoinpahan vain kilven olkapäilleni ohuella hihnalla ja kiinnitin matkareppuni vyötäisilleni; nuijaa kiikutin hampaissani varren nahkasilmukasta. Sitten painalsin jokeen ja uin. Kahdesti painoi virta minut veden alle, muukalainen, ja rannalla seisojat huudahtivat, että olin mennyttä miestä, mutta minä nousin pinnalle jälleen ja saavuin vihdoin toiselle rannalle.
"Nyt eivät rannalla olijat pilkanneet enää; he seisoivat aivan vaiti ihmetellen ja minä kiiruhdin eteenpäin, kunnes tulin jyrkänteen juurelle. Kiipeäminen sujui työläästi, muukalainen; kun jalkasi ovat vahvistuneet, näytän sinulle tien. Mutta minä en hellittänyt ja keskipäivällä saavuin metsän reunaan. Siinä levähdin hetkisen ja maistelin hiukan mukaani ottamiani eväitä, sillä nyt oli minun koottava voimani mennäkseni aaveita vastaan, jos siellä nyt olikaan mitään aaveita. Nousin ja tunkeusin viidakkoon. Puut ovat siellä suuria ja paksuja, muukalainen, ja niin tiheälehtisiä, että muutamin paikoin on päivälläkin yhtä pimeä kuin yöllä alkavan kuun aikana. Kuljeskelin eteenpäin ja eksyin tieltä tuontuostakin, mutta aika-ajoin näin puiden latvojen välistä tuon kivinaisen, joka istuu tuolla ylhäällä, Kummitusvuoren huipulla, ja minä ohjasin kulkuni sen polvia kohti. Pamppailevin sydämin pyrin urheasti eteenpäin tuossa synkässä metsässä, jonka autius ja hämärä toivat mieleen yön hiljaiset hetket, ja usein minä pyörähdin katsomaan taakseni, näkyisikö kummitusväen, amatongojen, pälyviä silmiä. Mutta mitään ei näkynyt, paitsi suuria, limaisia käärmeitä, jotka väistyivät tieltäni metsän kätköihin; ehkäpä ne olivatkin noita henkiä, amatongoja. Välistä näin myöskin vilahdukselta suuren suden, joka puikkelehti puiden välissä piilotellen ja minua vaanien, ja koko ajan suhahteli tuuli suurissa oksissa korkealla yläpuolellani surullisesti huokaillen, mikä kuulosti naisten valitukselta.
"Vaelsin vain eteenpäin laulaen kulkiessani karkoittaakseni pelon sydämestäni, ja vihdoin tuossa kahden tienoilla alkoivat puut harveta, maa kohota ja valo tulvi jälleen esteettömästi taivaan korkeuksista. Mutta sinä olet väsynyt, muukalainen, ja ilta käy myöhäiseksi. Paneudu nukkumaan, ja huomenna minä lopetan kertomukseni. Sanohan ensin, mikä on nimesi?"
"Olen nimeltäni Umslopogaas, Mopon poika", vastasi toinen, "ja kerron tarinani, kun olet lopettanut omasi. Nyt nukkukaamme."
Nimen kuullessaan Galazi hätkähti ja näytti hyvin hämmästyneeltä, mutta ei sanonut mitään. He paneutuivat levolle ja Galazi peitti Umslopogaasin kauriin taljoilla.
Mutta itse oli Susi-Galazi niin karaistunut, että hän makasi paljaalla kalliolla ilman mitään peitettä. Niin he nukkuivat ihmisverta vainuavien sutten ulvoessa luolan suulla.