XIII.
GALAZISTA TULEE SUSIEN KUNINGAS.
Aamulla herätessään Umslopogaas tunsi voimiensa palautuvan nopeasti, mutta koko sen päivän hän lepäsi vielä luolassa Galazin mennessä metsästämään. Illalla tämä palasi kantaen olkapäillään kauriin ruhoa, jonka he nylkivät ja paistoivat nuotion ääressä istuessaan. Ja kun aurinko oli mennyt mailleen, jatkoi Galazi kertomustaan.
"Nyt kuuntele jälleen, Umslopogaas, Mopon poika. Olin selviytynyt metsästä ja saapunut tuon vanhan kivisen velhottaren, joka istuu tuolla ylhäällä maailman loppua odottaen, jalkojen juureen. Aurinko paistoi suloisesti, vaikka oli jo ilta, sillä minä olin kulkenut metsässä kauan, sisiliskot kiitivät kivillä ja linnut lauloivat lennellen sinne tänne, enkä minä ollut enää lainkaan peloissani. Kapusin rinnettä ylös, jossa kasvoi pientä pensaikkoa kuin karvoja miehen käsivarressa, kunnes vihdoin tulin tuon kivisen velhottaren polvien tasalle, jotka muodostavat tuon luolan edessä olevan tasanteen. Kurkotin pääni kallionreunan yli ja katsoin, ja sanon sinulle, Umslopogaas, että vereni jähmettyi ja sydämeni suli vedeksi, sillä edessäni luolan suulla piehtaroitsi kokonainen lauma susia, peloittavan suuria. Toiset nukkuivat ja urahtelivat unissaan, toiset jyrsiskelivät jonkun otuksen tähteitä, ja toiset istuivat kuin koirat kielen roikkuessa irvistävien hammasrivien välistä.
"Katselin pelon vallassa näytelmää edessäni ja näin tasanteen toisella puolella luolan suun, jossa pojan luiden piti oleman. Mutta minulla ei ollut vähintäkään toivoa päästä sinne pelätessäni susia, sillä nyt minä tiesin, että ne olivat nuo vuorella temmeltävät aaveet. Päätin paeta tieheni ja käännyin jo mennäkseni. Mutta, Umslopogaas, samassa kun käännyin, pyörähti Kahlaamon Vartija, tämä suuri nuija, ympäri iskien minua selkään siten kuin mies lyö pelkuria. Oliko se sitten vain sattuma, vai tahtoiko Kahlaamon Vartija häväistä kantajansa pelkuruutta, sen saat sinä sanoa, sillä minä en tiedä, mutta ainakin häpesin. Palaisinko kylään kaiken kansan ja tuon vanhan vaimon pilkattavaksi? Ja jos halusinkin mennä, eivätkö aaveet tappaisi minua yöllä metsän läpi pyrkiessäni? Ei, parempi oli kuolla sutten hampaisiin ja heti paikalla.
"Niin päättelin mielessäni, ja peläten pelon saavan minut jälleen valtaansa minä heilautin nuijan olkapäälleni ja hyppäsin hetkeäkään viivyttelemättä tasanteelle sutten kimppuun kajauttaen halakazien sotahuudon. Pedot hypähtivät myös ylös ja tuijottivat minuun leimuavin silmin ja harjakset pystyssä, ja minä tunsin niiden hajun sieraimissani. Mutta kun ne huomasivat, että hyökkääjä oli ihminen, pelästyivät ne äkkiä syöksyen pakoon mikä minnekin ja loikkivat pitkin hypyin tasanteelta, jonka tuon kivisen velhottaren polvet muodostavat, jättäen minut yksinäni luolan eteen. Voitettuani näin kummitussudet iskuakaan iskemättä paisui sydämeni ylpeydestä ja minä astelin luolan suulle kopeasti kuin katolla käyskentelevä kukko. Katsahdin sisään aukosta ja sattui niin, että laskeva aurinko paistoi sillä hetkellä suoraan luolan suusta sisään, joten sisällä oli aivan valoisaa. Silloin pelästyin toisen kerran, Umslopogaas, sillä saatoin nähdä luolan perille saakka.
"Katsohan! Tuolla katon luoman varjon rajassa näet luolan seinässä syvennyksen, joka on maasta kaksi miehen mittaa! Kapea ja korkea syvennys, eikö niin? — ikäänkuin joku olisi sen teräksellä kovertanut, ja siinä voi mies istua jalkojen riippuessa ulkopuolella. Aivan niin, Umslopogaas, siinä voi mies hyvin istua, vai mitä? Ja siinä istui eräs mies, tahi mitä tuosta miehestä oli jäljellä! Syvennyksessä istui erään miehen luuranko, musta nahka oli kuivunut luiden ympärille pitäen ne koossa ja tehden hänet kamalan näköiseksi. Hän istui käsiinsä nojaten ja oikeassa kädessä oli lannevyöstä repäisty nahkakaistale, joka oli syöty melkein kokonaan, Umslopogaas; hän oli syönyt sen ennen kuolemaansa. Silmät oli myös sidottu nahkaviilulla, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä näkemästä jotakin, toinen jalka puuttui ja toinen riippui syvennyksen reunalta. Maassa syvennyksen alla oli taittuneen keihään punaiseksi ruostunut terä.
"Tulehan tänne, Umslopogaas, ja tunnustele kädelläsi seinää juuri tältä kohdalta; sileä, vai kuinka? — sileä kuin naisten jauhinkivet. 'Mikä sen on siloittanut?' kysyt. Selitänpä sinulle.
"Katsoessani sisään aukosta näin tämän näyn: luolan permannolla makasi suuri ja jäntevä naarassusi huohottaen aivan kuin se olisi laukannut monta penikulmaa, ja sen vieressä oli toinen — uros — vanha ja musta, suurempi kuin mitä olin milloinkaan nähnyt, oikea sutten kantaisä, jonka pää ja kyljet olivat aivan harmaantuneet. Se seisoi. Katsoessani se perääntyi lähelle luolan suuta, syöksähti äkkiä eteenpäin ja ponnahti korkealle ilmaan tavoittaen syvennyksen reunalta riippuvaa kuivunutta jalkaa. Käpälät iskeytyivät kallioon, missä seinämä on sileä, ja siinä se näytti pysyttelevän silmänräpäyksen ajan julmien leukojen iskiessä helähtäen yhteen vain keihään kärjen leveyden verran kuolleen miehen jalan alapuolella. Sitten se putosi maahan ulvoen raivosta ja perääntyi taas luolan suulle valmistautuen uuteen hyppyyn. Leuat helähtivät jälleen ja peto putosi taas maahan ulvoen raivoisasti. Naarassusi nousi myös ja sitten ne hyppivät yhdessä koettaen syöstä alas hänet, joka istui ylhäällä. Mutta turhaan, pedot eivät päässeet milloinkaan kuolleen miehen jalkaa keihäänkärjen leveyttä lähemmäksi. Ja nyt tiedät, Umslopogaas, miksi kallio on noin kiiltävän sileä. Kuukaudesta toiseen ja vuodesta vuoteen olivat sudet kynsineet sitä koettaen saada alas hänet, joka istui ylhäällä. Yön toisensa jälkeen ne olivat hyppineet siten luolan seinää vasten, mutta niiden helähtävät leuat eivät saaneet milloinkaan hänen jalastaan kiinni. Toisen jalan ne olivat tosin saaneet, mutta toinen oli liian korkealla.
"Siinä katsellessani pelon ja hämmästyksen vallassa otti naarassusi kielen roikkuessa kidasta niin mahtavan hypyn, että se melkein saavutti riippuvan jalan eikä kuitenkaan. Peto kellahti maahan ja minä näin, että hyppy oli sen viimeinen sillä kerralla, sillä ponnistus oli ollut ylivoimainen. Se makasi maassa ulvoen, tumman veren virratessa suusta. Uros huomasi sen myöskin, se läheni, nuuski pari kertaa ja tietäen, että naaras oli saanut jonkun vamman se karkasi tämän kurkkuun ja vimmattu ähellys alkoi.
"Luola täyttyi ärinästä ja tärisyttävästä ulvonnasta, sudet kierivät yhdessä rykelmässä ylhäällä istujan alapuolella, ja laskevan auringon veripunaisessa valossa oli näytelmä niin hirmuinen, että minä vapisin pelosta kuin lapsi. Naarassuden voimat alkoivat pettää, sillä uroksen valkoiset iskuhampaat olivat pureutuneet syvälle sen kurkkuun. Samassa minulle selveni, että nyt oli aika surmata uros, sillä tapettuaan naaraksen se tappaisi minutkin. Hypähdin luolaan ja kohotin Vartijan iskuun aikoen lyödä, ennenkuin susi nostaisi päätään. Mutta se kuuli askeleeni, tahi ehkä varjoni sattui siihen, ja hellittäen otteensa se katsahti minuun, tuo sutten isä, ja ponnahti sitten ääntä päästämättä suoraan kurkkuani kohti.
"Näin sen tulevan ja heilauttaen Vartijan korkealle, minä iskin kaikella voimallani. Isku sattui petoon ilmassa, osuen sellaisella voimalla rintaan, että se tuupertui selälleen maahan. Mutta siinäkös se pysyi! Ennenkuin ehdin iskeä toista kertaa, se jo oli jaloillaan ja ensimmäistä hyppyä seurasi toinen. Hypähdin syrjään ja iskin alemmaksi. Isku murskasi sen oikean takajalan, niin ettei se voinut enää hypätä. Kuitenkin se kävi vielä vimmatusti kimppuuni kolmella jalalla loikkien, ja vaikka nuija sattui sitä kylkeen, iski se minuun hampaillaan purren vyötäisilleni sidotun nahkareppuni läpi, niin että haavoituin. Silloin minä kiljaisin tuskasta ja raivosta ja survaisin nuijani molemmin käsin sellaisella voimalla suoraan alaspäin, kuten mies iskee seivästä maahan, että suden kallo murskautui pirstoiksi kuin saviruukku, ja peto kaatui kuolleena maahan kiskaisten minut mukanaan.
"Nousin heti istumaan ja työntäen nuijan varren suden suuhun minä väänsin leuat auki päästen siten irti sen hampaista. Sitten tarkastin haavojani, jotka eivät olleet syvät, nahkareppu oli pelastanut minut, mutta tunnen ne vielä tällä hetkelläkin, sillä sutten hampaissa on myrkkyä. Samassa katsahdin ylös ja näin, että naarassusi oli jälleen jaloillaan ja näköjään aivan vahingoittumaton. Näiden kummitussutten laita on nimittäin siten, Umslopogaas, että vaikka ne tappelevat herkeämättä, ne eivät voi tuhota toisiaan. Semmoisen suden voi vain ihminen tappaa ja sekin on hyvin vaikea tehtävä. Siinä se seisoi edessäni, mutta ei katsonut minuun eikä hengettömään urokseen, vaan häneen, joka istui ylhäällä. Huomasin tämän ja hiipien hiljaa sen taakse ja kohottaen Vartijan minä iskin sitä kohti kaikin voimin. Isku sattui kaulaan katkaisten niskan, niin että peto kierähti heti kuolleena maahan.
"Levähdin hetkisen ja menin sitten luolan suulle ja katsahdin ulos. Taivaanrannan taa vaipuvan auringon viimeiset säteet valaisivat kasvoja, mutta alempana olevan synkän metsän oli tumma hämärä jo kietonut vaippaansa. Minun täytyi viettää yöni täällä luolassa, sillä vaikka kuu kumotti kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, en kuitenkaan tohtinut lähteä paluumatkalle sutten ja aaveiden keralla. Ja kun en uskaltanut mennä yksin, niin, miten olisin tohtinut lähteä taipaleelle kantaen häntä, joka istui ylhäällä syvennyksessä! Ei, täällä minun täytyi olla, ja tehtyäni päätöksen minä menin lähteelle, joka kumpuaa kalliosta luolan suusta hiukan oikealle, pesin haavan ja join. Sitten tulin takaisin ja istahdin luolan suulle katsellen, miten ympärilläni näkyvä maailma peittyi yön hämärään. Siihen saakka oli ollut aivan hiljaista, mutta kun päivän viimeinen säde sammui, heräsi metsä. Illan suussa virinnyt tuulenhenki kiihtyi huojuttaen metsän puita ja pannen niiden latvat aaltoilemaan kuin kuutamossa merenpinnan, ja metsän pimennosta kuului aaveiden ja sutten ulvontaa, johon vastattiin kallioilta ylhäältä — kuuletko, Umslopogaas, tuota meteliä — samoin ne ulvoivat silloinkin!
"Alkoi tuntua kaamealta istua tässä luolan suulla, sillä en ollut vielä keksinyt tuon ovikiven salaisuutta, ja jos olisin tiennytkin sen, niin olisinko tohtinut sulkeutua luolaan yksinäni noiden sudenraatojen ja hänen kerallaan, jota nuo sudet olivat koettaneet pudottaa alas? Astahdin etemmäksi tasanteelle ja katsahdin ylös. Kuu valaisi kirkkaasti kivisen velhottaren kasvot, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä. Hän näytti ilkkuvan minulle ja silloin — silloin minä pelästyin, sillä käsitin, että tämä oli kuolleiden olinpaikka, rauhattomien henkien tyyssija, jotka kokoontuivat retkiltään tänne kuten korppikotkat puuhun.
"Menin luolaan ja tuntien, että minun täytyi tehdä jotakin välttääkseni tulemasta hulluksi; otin siis veitseni ja aloin kuun valossa nylkeä tappamaani suurta urossutta. Työskentelin toista tuntia laulaen ratokseni ja koettaen unhottaa hänet, joka istui ylhäällä, sekä vuorilta kajahtelevan ulvonnan. Mutta kuu paistoi yhä kirkkaammin luolaan, kunnes saatoin selvästi nähdä syvennyksessä istuvan olennon haahmon ja silmille sidotun siteenkin. Miksi tuo side? Ehkäpä päästäkseen näkemästä häntä tavoittelevien sutten leimuavia silmiä.
"Ja ulvonta tuli aina vain lähemmäksi; saatoin jo nähdä harmaiden haahmojen vilahtelevan tasanteella edessäni, ja tuossahan jo tuijotti minuun hehkuvan punainen silmäpari; terävä kuono nuuski ruhoa, jota nyljin. Kohotin kiljahtaen nuijani ja iskin. Kuului tuskallinen älähdys ja joku syöksähti nopeasti pakoon varjojen pimentoihin.
"Nyt oli nahka irti. Heitin sen luotani ja raahasin raadon tasanteen reunalle, johon jätin sen virumaan. Ulvonta läheni jälleen ja minä näin noiden harmaiden haahmojen hiipivän esiin toinen toisensa jälkeen. Nyt ne kokoontuivat raadon ympärille ja karkasivat samassa sen kimppuun repien ja riuhtoen hirmuisesti, kunnes ei ollut mitään jäljellä. Sitten ne nuollen punaisia huuliaan pujahtivat takaisin metsään.
"En voi sanoa, nukuinko vai olinko valveilla, mutta sen tiedän, että äkkiä katsahdin ylös ja näin ylhäällä katon rajassa valoa, Umslopogaas. Ehkäpä se johtui siitä, että kuun säteet osuivat häneen, joka istui ylhäällä, valaisten hänet kirkkaasti. Mutta valo oli punertavaa ja hänen koko muotonsa hehkui siinä kuin laho puu pimeässä. Katselin tahi olin katsovinani ja minusta näytti, että riippuva leuka liikahteli, ja minä kuulin käheän ja onton äänen, joka kuulosti kuin olisi puhuttu tyhjästä vatsasta kuivalla kurkulla.
"'Terve, Galazi, Siguyanan poika!' sanoi ääni. 'Sanopas, Susi-Galazi, mitä tekemistä sinulla on Kummitusvuorella, jossa kivinen velhotar istuu iäisesti maailman loppua odottaen?'
"Silloin minä vastasin, Umslopogaas, tahi olin vastaavinani, ja minunkin ääneni kuulosti ontolta ja kummalliselta:
"'Terve, oi vainaja, joka istut kolossasi kuin korppikotka kalliolla. Tämä on tehtäväni Kummitusvuorella: tulin hakemaan luitasi viedäkseni ne äidillesi haudattaviksi.' 'Vuosia olen istunut täällä ylhäällä, Galazi', vastasi ääni, 'nähden kummitussutten hyppivän ja hyppivän kiskaistakseen minut alas, kunnes niiden kynnet olivat hioneet kallion sileäksi. Seitsemän päivää ja seitsemän yötä pysyin hengissä tässä istuessani, nälkäisten sutten vahtiessa alhaalla ja nälän kalvaessa sydäntäni. Ja kuolleena olen istunut tässä vuosia, tässä vanhan kivivelhottaren helmassa, kuuta, aurinkoa ja tähtiä tarkaten ja kummitussutten ulvontaa kuunnellen niiden temmeltäessä alapuolellani, ja sillä ajalla minä olen oppinut paljon syvää viisautta tuolta vannalta velhottarelta, joka istuu ylhäällä kiinteäksi kiveksi kivettyneenä. Äitini oli vielä nuori ja kaunis, kun tunkeuduin metsän läpi ja kiipesin noille kivipolville. Miltä näyttää hän nyt, Galazi?'
"'Hän on hyvin vanha ja ryppyinen ja hänen tukkansa on aivan valkoinen', vastasin minä. 'Häntä pidetään hulluna, mutta hänen pyynnöstään minä tulin etsimään sinua, oi vainaja, aseenani Vartija, joka oli isäsi ja joka on nyt oleva minun!'
"'Saat pitää sen, Galazi', sanoi ääni, 'sillä vain sinä uskalsit uhmata aaveita antaaksesi minulle rauhan ja haudan levon. Ja kuule, sinä saat myös tietää, mitä tuo vanha velhotar, joka istuu iäisesti tuolla ylhäällä kiveksi kivettyneenä, on minulle ilmaissut, sinä ja eräs toinen. Sudet, joita olet nähnyt, eivät ole oikeita susia, eikä susi, jonka tapoit, ole oikea susi; ei, ne ovat henkiä, pahoja henkiä, vainajia, jotka elivät täällä maailmassa kauan sitten, mutta jotka eivät pääse rauhaan, ennenkuin ihminen heidät surmaa. Tiedätkö, Galazi, miten he elivät ja mitä he söivät? Kunhan päivä valkenee jälleen, niin kiipeä kivinaisen rinnoille ja katso hänen rintojensa välissä olevaan kuiluun. Silloin olet näkevä, miten nuo ihmiset elivät. Ja he ovat saaneet tämmöisen tuomion: heidän täytyy harhailla laihoina ja nälkäisinä sutten haahmossa täällä Kummitusvuoren rinteillä, jossa he muinoin elelivät, kunnes heittävät henkensä ihmiskäden surmaamina. Aina kalvava nälkä pani heidät hyppimään vuodesta vuoteen luitani tavoitellen, ja se, jonka nyljit, oli heidän kuninkaansa ja tuo toinen heidän kuningattarensa.
"Nyt, Susi-Galazi, ilmaisen sinulle tämän: sinusta tulee kummitussutten kuningas, sinusta ja eräästä toisesta, jonka leijona on tuova luoksesi. Kiinnitä tuo musta nahka olkapäillesi ja sudet seuraavat sinua, kaikki kolmesataakuusikymmentäkolme, ja anna hänen, joka tuodaan luoksesi, kantaa tuota harmaata nahkaa. Ne taistelevat puolestanne minne ne viettekin, eivätkä hellitä, ennenkuin kaikki vastustajat ovat kuolleet. Mutta muistakaa tämä, ne voivat metsästää vain siellä, missä ne eläissäänkin kuljeskelivat ravintoaan hankkimassa. Mutta saitpa äidiltäni huonon lahjan — tarkoitan Vartijaa. Ilman sitä et tosin olisi milloinkaan saanut kummitussutten kuningasta hengiltä, mutta Vartijan omistajana saat vihdoin itsekin surmasi. No niin, aamulla sinä sitten kannat minut äitini luo, niin että saan levätä rauhassa paikassa, jossa kummitussudet eivät enää hypi rauhaani häiriten. Olen puhunut, Galazi.'
"Kuolleen ääni hiljeni hiljenemistään ja muuttui yhä ontommaksi, niin että lopulta tuskin kuulin, mitä hän sanoi. Kuitenkin kysyin vielä:
"'Kuka on siis hän, jonka leijona tuo luokseni hallitsemaan kanssani kummitussusia, ja mikä on hänen nimensä?'
"Kuollut vastasi hyvin hiljaa, mutta luolan syvässä hiljaisuudessa minä eroitin sanat:
"'Hän on nimeltään Umslopogaas Tappaja, Zulujen leijonan Chakan poika!'"
Umslopogaas hypähti paikaltaan nuotion äärestä.
"Nimeni on Umslopogaas", sanoi hän, "mutta ei Tappaja, ja minä olen Mopon poika enkä Chakan, Zulujen leijonan. Olet nähnyt unta, Galazi, ja ellet, niin on kuollut valehdellut sinulle."
"Ehkä olet oikeassa, Umslopogaas", vastasi Susi-Galazi. "Ehkä uneksin tahi ehkä kuollut valehteli, mutta vaikkapa hän valehtelikin, niin hän puhui tottakin, kuten saat kuulla.
"Kuultuani hänen sanansa tahi uneksittuani kuulleeni ne, minä todellakin vaivuin uneen, ja kun heräsin, oli alhaalla oleva metsä aivan usvien peitossa harmaan valon valaistessa ylhäällä istuvan naisen kasvoja. Muistin samassa näkemäni unen ja tahdoin nähdä, oliko kaikki ollut todellakin vain unta. Nousin, astuin ulos ja löysin paikan, josta pääsi kiipeämään kivivelhottaren rinnoille ja päälaelle. Kiivetessäni sattuivat nousevan auringon säteet hänen kasvoihinsa, ja minä iloitsin suuresti nähdessäni päivän koittavan. Mutta kun tulin lähemmäksi, haihtuivat naisen kasvoja muistuttavat piirteet olemattomiin ja minä näin edessäni vain rosoisia kallionlohkareröykkiöitä. Noidat ovat aina sellaisia, Umslopogaas, olivatpa ne sitten kiveä tahi lihaa — kun pääset lähelle, muuttavat ne muotoaan.
"Olin nyt korkealla vuoren rinteellä ja harhailin suurten kiviröykkiöitten välissä. Vihdoin keksin vuoressa halkeaman, joka oli kolme kertaa niin leveä kuin mies jaksaa hypätä ja puolen keihäänheiton pituinen, ja tuon halkeaman lähellä oli suuria, tulen mustaamia kiviä, joiden vaiheella näkyi ruukunsirpaleita ja piikivestä muovailtu veitsi. Kurkistin halkeamaan, joka oli sangen syvä ja kauttaaltaan vihreän sammalen peittämä. Pohjassa, joka pysyi kosteana, kasvoi suuria saniaisia, ja mitään muuta en nähnyt. Olin kuin olinkin nähnyt vain unta. Käännyin jo poistuakseni, mutta muutin samassa mieltäni ja kiipesin halkeamaan työntäen saniaiset sivulle. Saniaisten alla kasvoi sammalta, jonka sysäsin nuijallani syrjään. Samassa sattui nuijani taottu teräs johonkin kellertävään, pyöreää kiveä muistuttavaan esineeseen, joka kumahti ontosti. Otin sen käteeni ja se oli lapsen pääkallo, Umslopogaas.
"Kaivoin syvemmälle ja revin sammalen laajemmalta alalta, kunnes näin kaikki. Sammalen alla oli vain ihmisluita — vanhoja luita, jotka olivat olleet siellä ties kuinka kauan; lasten luut olivat mädänneet, mutta suuret olivat vielä jäljellä — toiset keltaisia, toiset mustia ja toiset vielä aivan valkoisia. Ne eivät olleet rikottuja, kuten hyenain ja sutten raatelemat, mutta toisissa saatoin selvästi nähdä ihmishampaiden jälkiä. Silloin palasin luolaan, Umslopogaas, enkä katsonut kertaakaan taakseni.
"Tultuani luolaan minä nyljin naarassudenkin, ja kun olin lopettanut työni, oli aurinko noussut ja minä tiesin ajan olevan lähteä paluumatkalle. Mutta en voinut mennä yksinäni — hänen, joka istui ylhäällä, täytyi seurata minua. Pelkäsin kovin koskea häneen — tuohon vainajaan, joka oli puhunut minulle nukkuessani, mutta minun täytyi kuitenkin tehdä se. Noudin kiviä ja pinosin ne seinää vasten, kunnes ulotuin häneen; sitten nostin hänet maahan ja keveä hän olikin, vain luuta ja nahkaa. Kun hän oli alhaalla, sidoin sudentaljat ympärilleni ja luopuen nahkarepustani, johon hän ei olisi mahtunut, minä otin hänet olkapäilleni kuten tavallisesti kannetaan lapsia, sillä hänen säärensä olivat hieman hajallaan, ja tukien häntä jäljellä olevasta jalasta minä lähdin taipaleelle kylää kohti. Kiiruhdin rinnettä alas mahdollisimman nopeasti, sillä nyt tunsin tien, enkä nähnyt enkä kuullut mitään paitsi kerran, kun suuri kotka iski nuolena hänen kimppuunsa, joka istui olkapäilläni. Karjaisin, kotka lensi tiehensä, ja samassa olin jo metsässä, puiden suojassa. Siellä minun täytyi kulkea varovasti, etteivät puiden oksat iskisi kannettavani päätä maahan.
"Kuljin siten eteenpäin, kunnes lähenin metsän keskustaa. Silloin kuulin suden ulvahtavan oikealla, johon vastattiin vasemmalta ja sitte edestä ja takaa. En tohtinut pysähtyä, vaan jatkoin rohkeasti matkaani oppaanani aurinko, joka välistä pilkisti puiden oksien lomitse. Näin mustien ja harmaiden haahmojen pujahtelevan lähellä tietäni nuuskien ilmaa hypähdellessään ja pian tulin pienelle aukealle, ja katso, maailman kaikki sudet olivat kokoontuneet sinne. Vereni jähmettyi ja jalkani alkoivat vavista. Seisoin hiljaa paikallani, nuija koholla, ja sudet hiipivät hitaasti lähemmäksi urahdellen ja äristen tullessaan, kunnes ne muodostivat tiheän piirin ympärilleni. Mutta ne eivät hyökänneet kimppuuni, vaan tulivat yhä lähemmäksi. Yksi hyppäsi, mutta ei tarkoittanut minua, vaan häntä, joka istui olkapäilläni. Hypähdin syrjään, niin ettei peto osunut maaliinsa, ja pudottuaan maahan se ärisi ja vinkui kuin suuresti peloissaan. Muistin silloin uneni, jos se nyt oli uni, ja vainajan sanat, että minusta oli tuleva sutten kuningas — minusta ja eräästä toisesta, jonka leijona toisi luokseni. Kävisikö niin? Ellei, niin mistä johtui, etteivät sudet raastaneet minua heti palasiksi?
"Seisoin hetkisen ajatellen asiaa ja sitten koroitin ääneni ja ulvoin kuin susi, ja katso, Umslopogaas, valtava ulvonta kajahti minua vastaan. Ojensin käteni ja kutsuin niitä. Ne riensivät luokseni tunkeillen ympärilläni kuin aikoen tuhota minut, mutta eivät tehneet minulle mitään pahaa. Ne nuolivat jalkojani punaisella kielellään ja tunkeutuivat kilvan luokseni painautuen minua vastaan kuin hyväilyjä kerjäävän kissan on tapana tehdä. Eräs tosin koetti tavoitella häntä, joka istui olkapäilläni, mutta minä sipaisin sitä nuijallani, jolloin se pakeni kuin piesty koira, vieläpä toiset purivat sitä, niin että se uikutti surkeasti. Nyt tiesin, ettei minun tarvinnut pelätä enää, sillä olin kummitussutten kuningas, ja niin astelin ylpeästi edelleen sutten valtava, harmaan ja mustan kirjava lauma jäljessäni. Niin minä vaelsin tietäni eteenpäin ja ne tulivat hiljaa jäljessäni ja sivullani hiipien; maahan karisseet lehdet vain rapisivat niiden jaloissa, tomu kohosi korkealle, ja vihdoin me saavuimme metsän reunaan.
"Siinä johtui mieleeni, ettei minun sopinut siten näyttäytyä ihmisille, sillä kaikki pitäisivät minua noitana ja minut tapettaisiin. Pysähdyin sentähden metsän reunassa ja käskin kädenliikkeellä sutten palata takaisin. Murheellinen ulvahdus oli vastauksena, ikäänkuin ne olisivat olleet suruissaan eron johdosta, mutta minä huusin niille tulevani takaisin niiden kuninkaaksi, ja minusta näytti, että niiden julmat ja villit sydämet ymmärsivät sanani. Sitten ne hiipivät kaikki tiehensä ja minä olin jälleen yksin.
"Ja nyt, Umslopogaas, on aika mennä levolle, huomenillalla lopetan kertomukseni."