XV.
KUNINKAAN MIESTEN KUOLEMA.
Kun Umslopogaas kuuli nuo sanat, synkistyi hänen mielensä, ja suuri viha leimahti hänen sydämessään, sillä hän luuli, että minä, Mopo, olin myös tuhoutunut kotini keralla, ja hän rakasti minua. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan pujahti tilaisuutta vaanien kenenkään näkemättä majasta ja kiiruhti mahdollisimman nopeasti takaisin Kummitusvuorelle. Joukon johtaja tiedusteli sillä aikaa kylän päälliköltä, tiesikö tämä mitään nuorukaisesta, jota he etsivät. Päällikkö kertoi silloin hänelle Susi-Galazista, mutta sanoi, ettei se ollut sama henkilö, koska Galazi oli jo oleskellut useita kuukausia Kummitusvuorella.
"On täällä toinenkin nuorukainen", sanoi silloin päällikkö, "eräs muukalainen, kookas ja vahva ja hurjan näköinen, jonka silmät säihkyvät kuin keihäänkärjet. Hän on parhaillaan täällä majassa; hän istuu tuolla varjossa."
Soturi nousi katsomaan, mutta Umslopogaas oli mennyt.
"Nuorukainen on paennut", sanoi päällikkö, "eikä kuitenkaan kukaan nähnyt hänen menevän. Ehkäpä hänkin on noita! Olenhan todellakin kuullut, että niitä on nyt kaksi tuolla Kummitusvuorella. Niiden sanotaan metsästelevän siellä öisin kummitussutten keralla, mutta minä en tiedä, onko noissa puheissa mitään perää."
"Haluaisinpa totisesti iskeä nyt sinut hengiltä", ärjyi soturi vihan vimmassa, "kun sallit tuon nuorukaisen paeta! Hän oli varmasti Umslopogaas, Mopon poika."
"Syytön minä olen", sanoi päällikkö. "Nuo nuorukaiset ovat noitia, jotka voivat tulla ja mennä miten itse haluavat. Mutta sen sanon sinulle, kuninkaan mies, että jos aiot nousta Kummitusvuorelle, niin saat mennä sinne yksinäsi soturiesi keralla, sillä täälläpäin ei tohdi kukaan astua jalallaankaan tuolle vuorelle."
"Saatpahan sitten huomenna nähdä, kuka tohtii ja kuka ei", vastasi soturi. "Chakan luona oppivat miehet rohkeiksi. Nämä miehet eivät pelkää keihäitä eikä kummituksia, ei petoja eikä noituutta, mutta kuninkaan sanoja he pelkäävät. Aurinko laskee — anna meille ruokaa. Huomenna tutkimme vuoristoa."
Noin tuo soturi haasteli ylimielisyydessään, isäni — hän, joka oli nähnyt auringon viimeisen kerran.
Sillävälin saapui Umslopogaas vuoristoon, ja kun hän oli kulkenut metsän läpi — jonka salaisimmatkin polut hän tunsi — alkoi ilta pimetä, ja sudet havahtuivat päivän horroksesta lähtien liikkeelle öisille retkilleen. Umslopogaas kuuli niiden ulvonnan ja ulvoi vastaan ja pian ilmestyi tuo suuri susi, Kuolema, hämärästä. Umslopogaas näki sen ja mainitsi sitä nimeltä, mutta katso! peto ei tuntenut häntä, vaan hyökkäsi muristen hänen kimppuunsa. Silloin Umslopogaas muisti, ettei sudentalja ollutkaan hänen olkapäillään, ja sentähden ei Kuolema tuntenutkaan häntä. Päivällä sutten nukkuessa hän saattoi kyllä mennä minne hyvänsä ilman tuota nahkaa, mutta iltaisin oli asianlaita toisin. Hän ei ollut ottanut nahkaa mukaansa, koska hän ei tohtinut näyttäytyä siinä kylän väelle, jolloin nämä olisivat tunteneet hänet toiseksi Susi-veikoksi, eikä hän ollut aikonutkaan palata vuorelle vielä samana iltana, vaan seuraavan päivän aamuna.
Umslopogaas ymmärsi olevansa suuressa vaarassa. Kuoleman hän karkoitti nuijallaan, mutta toisia oli jo hänen takanaan, sillä sudet kokoontuivat nopeasti. Ei ollut muuta neuvoa kuin rientää pakoon, ja kooten kaikki voimansa hän kiiruhti vinhaa vauhtia luolaa kohden, ja hän juoksikin niin nopeasti, etteivät sudet saavuttaneet häntä, vaikka niin läheltä piti, että erään hampaat iskeytyivät hänen lannevyöhönsä reväisten sen poikki. Hän ei ollut milloinkaan juossut niin nopeasti ja hänen onnistui päästä luolaan ja kiepauttaa lohkare aukon eteen samassa kun sudet kaapaisivat tasanteelle syöksyen lohkaretta vasten. Kiinnitettyään sudentaljan olkapäilleen hän kiepautti kiven sivulle ja astui ulos, ja katso, sutten silmät aukenivat, ne tunsivat hänet toiseksi veljeksistä, jotka hallitsivat heidän laumaansa, ja hiipivät tiehensä hänen käskyään totellen.
Umslopogaas istahti luolan suulle odottamaan Galazia ja vaipui mietteisiin. Galazi tulikin pian, ja Umslopogaas kertoi hänelle muutamin sanoin kuulumiset.
"Antauduit suureen vaaraan, veljeni", virkkoi Galazi. "Mitäs aiot nyt tehdä?"
"Väkemme himoitsee ihmisen lihaa", vastasi Umslopogaas; "syöttäkäämme ne kylläisiksi noilla Chakan sotureilla, jotka istuvat tuolla kylässä aikoen tulla surmaamaan minut. Tahtoisin kostaa isäni Mopon, murhattujen veljieni ja sisarteni, ja äitieni, Mopon vaimojen puolesta. Mitäs sinä sanot?"
Galazi nauroi julmasti. "Tulen mukaasi otusten ajoon, veljeni. Olen kyllästynyt metsästämään viidakon riistaa, metsästäkäämme siis tänä iltana ihmisiä."
"Niin, tänä iltana", sanoi Umslopogaas nyökäyttäen päätään. "Ikävöin tuota Chakan lähettiä kuin morsian sulhonsa suuteloita. Mutta ensin syökäämme ja levähtäkäämme, sillä aikaa on vielä viljalti, ja sitten kokoamme armeijamme, Galazi."
Kun he olivat syöneet ja levähtäneet, ottivat he aseensa ja astuivat ulos. Galazi ulvahti, ja kutsun kuultuaan alkoivat sudet heti kokoontua, niin että hetkisen kuluttua oli koko lauma saapuvilla. Galazi liikkui niiden keskellä nuijaansa heristellen, ja nuo koirain lailla istuvat sudet seurasivat häntä palavin silmin.
"Tänä iltana emme pyydäkään metsän riistaa, pienokaiseni", huusi hän, "vaan ihmisiä, ja tehän pidätte ihmisen lihasta."
Sudet vastasivat mahtavalla ulvonnalla, ikäänkuin ne olisivat ymmärtäneet sanat, ja sitten lauma jakaantui kahtia kuten tavallisesti; naaraat lyöttäytyivät Umslopogaasiin ja urokset seurasivat Galazia, ja pian oltiin nopeasti matkalla rinnettä alas tasankoa kohti. Joki ei pysähdyttänyt kulkua, sen yli uitiin, ja toisella puolella noin kahdeksan keihäänheiton päässä häämötti kylä. Susi-veikot pitivät lyhyen neuvottelun, ja Galazi vei urossudet pohjoiselle portille ja Umslopogaas naaraat eteläiselle. He etenivät äänettömästi, sillä sudet olivat saaneet käskyn olla vaiti, ja pääsivät onnellisesti perille. Portit oli sulettu piikkipensailla, mutta ne raivattiin tieltä käden käänteessä.
Oksien rasahtelu havahdutti pari koiraa, jotka samassa tunsivat Umslopogaasin keralla olevien sutten hajun, sillä tuuli puhalsi siltä suunnalta, ja ne syöksyivät haukkuen eteläportilla pensaiden kimpussa työskentelevän Umslopogaasin kimppuun. Susia oli enää mahdoton hillitä ja koirat silvottiin silmänräpäyksessä, mutta samassa heräsivät myös Chakan soturit ja kylän väki rähinään, ja hypäten ylös he sieppasivat aseensa ja kiiruhtivat ulos. Oli kirkas kuutamo; ja silmäillessään ympärilleen he näkivät erään miehen, sudentalja hartioillaan, rientävän aution karja-aitauksen poikki, jonka pitkä heinikko kätki makuulle laskeutuneet lehmät näkyvistä, ja miehen jäljessä seurasi lukematon joukko susia, mustia ja harmaita. He huudahtivat kauhusta, sanoen aaveiden olevan heidän kimpussaan ja kääntyivät pakoon pohjoista porttia kohti. Mutta, katso, sielläkin he kohtasivat miehen, jolla oli vain sudentalja yllään ja mukanaan suunnaton joukko susia, mustia ja harmaita.
Toiset heittäytyivät maahan kauhun lamauttamina ja toiset koettivat pyrkiä pakoon. Mutta suurin osa sotureita ja joukko kylän miehiä kokoontui yhteen, aikoen taistella aaveita vastaan kuin miehet viimeiseen saakka, vaikkakin he vapisivat pelosta. Umslopogaas ja Galazi ulvahtivat silloin kumeasti ja syöksyivät susineen soturien ja kyläläisten kimppuun, ja hyppivien, riuhtoilevien ja raatelevien sutten ulvonnan säestämä huuto ja ähellys kohosi pilviin saakka. Eivätkä he välittäneet soturien keihäistä ja nuijista. Toiset kyllä nujertuivat veriinsä, mutta toiset riehuivat entistä hurjemmin. Miesjoukko raastettiin pian hajalle ja jokaiseen mieheen oli iskeytynyt kiinni pari kolme tempoilevaa sutta, jotka repivät uhrinsa muutamassa henkäyksessä. Pari miestä pääsi tosin pujahtamaan pakoon, mutta sudet saivat ne pian kiinni jälkiä seuraten, ja miehet saivat surmansa, ennenkuin ehtivät porteille.
Mutta kaikista hurjimmin riehuivat Susi-veikot. Vartija nousi ja laski ja monen täytyi nöyrtyä maahan sen edessä ja Umslopogaasin keihäs välähteli tiheästi kuutamossa. Vihdoin oli kaikki hiljaa, kylän asukkaista ei ollut ainoatakaan elossa, ja sudet, jotka olivat olleet niin kauan nälissään, murisivat äkäisesti ahmiessaan vatsansa täyteen. Kohdatessaan toisensa toverukset nauroivat julmasti, koska he olivat tappaneet heitä pyydystämään lähetetyn joukon. He usuttivat sudet sisälle majoihinkin, joihin kätkeytyneet tapettiin kaikki tahi raahattiin ulos kuolemaan.
Äkkiä syöksähti eräs pitkä ja roteva mies viimeisestä majasta, jossa hän oli ollut piilossa, ja ulkopuolella vaanivat sudet karkasivat häntä kohti repiäkseen hänet kappaleiksi. Mutta Umslopogaas pakotti ne perääntymään, sillä hän oli nähnyt miehen kasvot: mies oli joukon johtaja, jonka Chaka oli lähettänyt surmaamaan hänet.
"Terve sinulle, kuninkaan mies!" huudahti Umslopogaas. "Sanopas nyt meille, mitä sinä teet täällä hänen varjossaan, joka istuu tuolla vuoren huipulla?" Ja hän viittasi keihäällään Kummitusvuoren velhottareen, jota kuu kirkkaasti valaisi.
Mies oli urhoollinen, vaikka hän olikin mennyt piiloon sudet nähtyään, ja vastasi ylväästi:
"Mitäpä se sinuun kuuluu, noita? Kummitussutesi ovat tehneet tehtäväni mahdottomaksi, niin että surmatkoot ne nyt minutkin."
"Eipä hätäillä", sanoi Umslopogaas. "Sanohan, etkö hakenut erästä nuorukaista, Mopon poikaa?"
"Aivan oikein", vastasi mies. "Erästä nuorukaista etsiskelin, mutta tapasinkin joukon pahoja henkiä." Ja hän katsahti saaliin kimpussa ärhentelevään susilaumaan ja värisi.
"Sanohan", jatkoi Umslopogaas kohottaen suden taljan, niin että kuu valaisi hänen kasvonsa, "ovatko nämä kasvot etsimäsi nuorukaisen?"
"Ovat", vastasi mies hämmästyneenä.
"Niin", nauroi Umslopogaas, "ovatpa niinkin. Sinä hullu! Tiesin tehtäväsi ja kuulin sanasi, ja näin minä olen vastannut niihin." Ja hän viittasi kuolleisiin. "Nyt valitse ja nopeasti. Tahdotko juosta sutteni kanssa kilpaa vai tahdotko tapella näitä neljää vastaan?" Ja hän osoitti Valkohammasta ja Harmaakuonoa, Verenjuojaa ja Kuolemaa, jotka tarkkasivat häntä kuolaa valuvin kidoin. "Vai tahdotko otella minun kanssani, ja jos kaadun, niin hänen kanssaan, jolla on nuija ja jonka kanssa minä hallitsen tätä väkeäni, mustaa ja harmaata?"
"Aaveita pelkään, mutta en ihmisiä", vastasi soturi, "olivatpa ne sitten vaikka noitia!"
"Hyvä on!" huudahti Umslopogaas heristäen keihästään.
He syöksyivät toisiaan vastaan ja tuima taistelu alkoi, mutta Umslopogaasin keihäs taittui melkein heti soturin kilpeen, ja hän joutui aseettomaksi. Hän kääntyi pakoon loikkien pitkin hypyin kaatuneiden ja ympärillä parveilevien sutten yli soturin ajaessa häntä takaa keihäs koholla ja pilkkasanoja syydellen. Galazikin ihmetteli Umslopogaasin pakoa; vastassahan oli vain yksi mies. Mutta Umslopogaas kiiruhti vain eteenpäin sinne tänne mutkitellen ja katse koko ajan maahan kiintyneenä ja äkkiä näki Galazi hänen syöksähtävän eteenpäin ja kumartuvan maahan kuin haukka. Samassa hän pyörähti ympäri ja katso, hänellä oli kirves kädessään. Soturi syöksähti hänen kimppuunsa, jolloin Umslopogaas iski, ja suuren keihään kärki, joka oli valmis lävistämään hänet, kirposi helähtäen taittuneesta varrestaan. Umslopogaas iski toistamiseen: kirveen puolikuun muotoinen terä tunkeutui paksun kilven läpi syvälle soturin rintaan, joka heitti kätensä ylös ja kaatui ääntä päästämättä maahan.
"Ah!" huudahti Umslopogaas, "etsit nuorukaista tappaaksesi hänet, mutta löysitkin kirveen, joka tappoi sinut! Nuku hyvin, Chakan mies."
"Veljeni", jatkoi Umslopogaas Galaziin kääntyen, "tästä lähtien en taistele enää keihäillä, vaan kirveellä ja kirvestä etsien minä juoksin kuin pelkuri sinne ja tänne. Mutta tämä löytämäni ei kelpaa mihinkään. Katsohan, varsi on melkein murskana iskuni voimasta. Nyt on ainoa toivoni — saada haltuuni tuo Jikizan suuri tappara, Itkuntekijä, josta olemme kuulleet puhuttavan, niin että tappara ja nuija voivat tukea toisiaan taistelun tuoksinassa."
"Jääköön se toiseksi illaksi", sanoi Galazi. "Nytkin kunnostauduimme kutakuinkin hyvin. Hakekaamme juuriksia ja jauhoja, joiden puutteessa olemme, ja sitten takaisin vuorelle, ennenkuin päivä valkenee."
Siten Susi-veikot siis tuhosivat Chakan lähettämän soturijoukon, ja se oli vain ensimmäinen heidän monista hävitysretkistään sutten keralla. He olivat liikkeellä harva se yö tuhoten kaikki, joita he vihasivat, kunnes he ja kummitussudet saavuttivat niin kamalan maineen, että koko tienoo tyhjeni autioksi. Mutta he huomasivat myöskin, etteivät sudet seuranneet heitä kaikkialle.
He olivat päättäneet eräänä iltana hyökätä kirveskansan kylään, jossa päällikkö Jikiza, liikanimeltä voittamaton, Itkuntekijän omistaja, eleli, mutta kun he lähenivät kylää, kääntyivät sudet takaisin ja pakenivat. Silloin Galazi muisti unensa, jossa luolan vainaja oli ilmoittanut hänelle, että sudet saivat metsästää vain siellä, missä nuo ihmissyöjät olivat muinoin metsästäneet. He kääntyivät siis takaisin, mutta Umslopogaas alkoi hautoa suunnitelmaa, miten hän voisi saada tapparan haltuunsa.