XVI.
UMSLOPOGAAS LÄHTEE TAISTELEMAAN TAPPARASTA.
Kuukausia oli kulunut siitä kun Umslopogaasista tuli sutten kuningas, ja hän oli nyt täysikasvuinen,' roteva ja tulinen mies, jolla ei ollut vertaistaan voimassa ja nopeudessa ja joka näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä. Mutta hänelle ei ollut vielä annettu nimeä Tappaja, eikä hän ollut vielä tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, haltija. Mutta saada omistaa tuo ase oli hänen sydämensä kiihkein toivo, sillä sinne ei ollut vielä kukaan nainen päässyt tunkeutumaan. Kun nainen valtaa miehen sydämen, karkoittaa hän sieltä kaikki muut pyyteet — halun saada pidellä hyviä aseitakin. Niin on asian laita, isäni.
Hän hiiviskeli usein jokirannan kaislikoissa katsellen Jikizan, Voittamattoman kylää ja portteja, ja kerran hän näkikin erään ison ja karvaisen miehen, jolla oli olkapäällään huikaisevan kirkas kirves, varsi sarvikuonon sarvesta tehty. Sen jälkeen kiihtyi hänen himonsa saada tappara omakseen aivan hillittömäksi, kunnes hän ei voinut öisin nukkuakaan, eikä hän puhunut Galazille mistään muusta, väsyttäen siten tätä ainaisilla jaarituksillaan, sillä Galazi oli hyvin harvasanainen mies, joka oli mieluimmin vaiti. Mutta kaikesta huolimatta hän ei keksinyt mitään keinoa, millä saada tappara haltuunsa.
Umslopogaasin ollessa eräänä iltana jälleen kaislikossa piilossa, hän näki kauniin nuoren tytön, jonka iho kiilteli kuin kirkas kupari, tulevan rannalle hänen kätköpaikkaansa kohti. Tyttö ei pysähtynyt kaislikon reunaan, vaan astui eteenpäin istahtaen keihäänvarren etäisyydelle Umslopogaasista ja alkoi katkerasti itkeä puhellen itsekseen.
"Toivoisinpa, että kummitussudet tuhoaisivat hänet ja kaikki, mitä hänellä on", nyyhkytti tyttö, "niin, hänet ja Masilonkin! Minä usuttaisin ne armotta heidän kimppuunsa, vaikka saisin itsekin maistaa niiden hampaita. Parempi joutua sutten suuhun, kuin tuolle lihavalle Masilo-sialle. Oh, jos minun täytyy mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minä annan hänen maistaa veistä hääsuutelon asemesta. Oh, olisinpa kummitussutten kuningatar, niin Jikizan kylässä pitäisi luitten kaliseman ennen uuden kuun syntyä!" Umslopogaas kuunteli ja nousi äkkiä seisoalleen tytön eteen. Hän oli pitkä ja hurjan näköinen ja naarassuden hampaat hohtivat hänen kulmillaan.
"Kummitussudet ovat saapuvilla, tyttöseni", sanoi hän. "Ne ovat aina lähellä niitä tarvitsevia."
Tyttö huomasi hänet nyt ja huudahti heikosti katsellen sitten ihmeissään tuota suurta miestä, joka puhutteli häntä, Ja tämän tulisia silmiä.
"Ken olet?" kysyi hän. "En pelkää sinua, olitpa kuka hyvänsä."
"Sitten olet väärässä, tyttöseni, sillä kaikki ihmiset pelkäävät minua, ja syystä kylläkin. Olen toinen Susi-veikko, joista olet kyllä kuullut puhuttavan; olen eräs Kummitusvuoren noita. Ole hiljaa nyt, tahi tapan sinut. Eikä hyödytä mitään huutaa väkeäsi apuun, sillä olen jaloiltani heitä nopeampi."
"En aiokaan huutaa apua, susimies", vastasi tyttö. "Ja tapettavaksi olen liian nuori ja kaunis."
"Aivan niin, tyttö", sanoi Umslopogaas katsellen häntä. "Mutta mitä puhelit äsken Jikizasta ja jostakin Masilosta? Sanoissasi oli tulta ja terästä, ja ne miellyttivät minua."
"Näyttää siltä, että kuulit ne", vastasi tyttö. "Mitäpä hyödyttää toistaa ne."
"Eipä mitään, tyttöseni. Kerrohan asiasi, niin ehkäpä minä keksin jonkun keinon auttaakseni sinut pulasta."
"Se on pian kerrottu", sanoi tyttö. "Vanha juttu. Nimeni on Zinita, ja Jikiza Voittamaton on isäpuoleni. Minussa ei ole tippaakaan hänen vertaan. Nyt hän naittaisi minut Masilolle, eräälle vanhalle ja lihavalle miehelle, jota minä vihaan ja joka tarjoaa minusta runsaasti karjaa."
"Onko joku toinen, jonka kanssa tahtoisit mennä naimisiin, tyttö?" kysyi Umslopogaas.
"Ei", vastasi Zinita, katsoen häntä silmiin.
"Eikö ole mitään keinoa, jolla voisit päästä Masilosta?"
"On yksi, susimies — kuolema. Jos kuolen, olen kokonaan vapaa, jos Masilo kuolee, olen vapaa, vaikka vain lyhyemmän ajan, sillä minut naitetaan jollekin toiselle. Mutta jos Jikiza kuolee, niin silloin on kaikki hyvin. Miten on sutten laita, susimies? Eivätkö ne ole nälkäiset?"
"En voi tuoda niitä tänne", vastasi Umslopogaas. "Eikö ole muuta keinoa?"
"On kyllä, jos joku tohtisi koettaa sitä", vastasi Zinita, luoden Umslopogaasiin paljon sanovan silmäyksen, joka sai tämän sydämen kiivaasti sykkimään. "Kuulehan, tiedätkö, kuka kansaani hallitsee? Tappara Itkuntekijän haltija, ja joka voittaa taistelussa tapparan häneltä, on oleva päällikkömme. Mutta jos tapparan haltija kuolee voittamattomana, ottaa hänen poikansa paikan, jota tappara seuraa. Ja niin on ollut jo neljän sukupolven ajan, sillä Itkuntekijän pitäjät ovat aina olleet voittamattomat. Mutta minä olen kuullut, että Jikizan isoisän isä voitti tapparan viekkaudella sen silloiselta omistajalta. Hän kaatui nimittäin heti maahan, kun kirves oli vain hiukan hipaissut häntä, ja tekeytyi kuolleeksi, jolloin hänen vastustajansa, tapparan omistaja, purskahti nauruun ja kääntyi mennäkseen. Mutta silloin ponnahti Jikizan esi-isä äkkiä ylös, ja lävisti miehen takaapäin keihäällään, ja siten hänestä tuli kirveskansan päällikkö. Sentähden iskee Jikiza nyt päät poikki kaikilta, jotka hän kaataa tapparallaan."
"Hän tappaa siis paljonkin?" kysyi Umslopogaas.
"Viime vuosina on niitä ollut vain muutamia", sanoi tyttö, "sillä kukaan ei tahdo antautua taisteluun hänen kanssaan — ei mistään hinnasta. Itkuntekijän haltijana hän on voittamaton, ja antautua taisteluun hänen kanssaan on samaa kuin varma kuolema. Viisikymmentäyksi uskalikkoa on ollut ja Jikizan majan edessä on kasassa viisikymmentäyksi valkoista pääkalloa. Ja huomaa tarkoin, että tappara täytyy voittaa taistelussa; jos se varastetaan tahi löydetään, on se arvoton kapine, joka tuottaa haltijalleen vain häpeää, jopa kuolemankin."
"Voiko siis päästä otteluun Jikizan kanssa ja miten?" kysyi
Umslopogaas.
"Kyllä. Kesällä ensimmäisen uuden kuun ensimmäisenä päivänä pitää Jikiza päällikköineen joka vuosi suuren neuvottelun. Hänen täytyy silloin nousta ja haastaa kaikki taistosille tapparasta ja heimon päällikkyydestä. Jos nyt joku halukas ilmaantuu, mennään karja-aitaukseen, jossa asia ratkaistaan, ja kun vastustaja on joutunut päätään lyhyemmäksi, palaa Jikiza neuvotteluun, joka jatkuu niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Neuvotteluun on kaikilla vapaa pääsy, ja Jikizan täytyy tapella jokaisen halullisen kanssa, olipa tämä sitten kuka hyvänsä."
"Ehkäpä olen silloin saapuvilla", sanoi Umslopogaas.
"Nyt piakkoin pidettävän neuvottelun jälkeen minut luovutetaan Masilolle", sanoi tyttö. "Mutta jos Jikiza voitettaisiin, tulisi voittajasta päällikkö, ja hän voisi naittaa minut kenelle hän tahtoisi."
Umslopogaas käsitti nyt tytön tarkoituksen ja tiesi päässeensä tämän suosioon, mikä huomio lämmitti ja liikuttikin häntä, sillä naiset olivat hänelle jotakin outoa ja tuntematonta.
"Jos nyt sattumalta olisin läsnä", sanoi hän, "ja jos sattuisin voittamaan tuon teräskuningattaren, tappara Itkuntekijän, ja minusta tulisi kirveskansan päällikkö, niin et sinäkään eläisi sen jälkeen kaukana tapparan varjosta, tyttö Zinita."
"Hyvä on, susimies, vaikka eipä siinä varjossa halunne juuri kukaan olla. Mutta ensin on sinun voitettava tappara. Monet ovat koettaneet ja kaikki ovat tuhoutuneet."
"Mutta jonkun täytynee viimein onnistuakin", vastasi Umslopogaas. "Näkemiin siis!" ja hän hyppäsi jokeen ja ui toiselle rannalle voimakkain vedoin.
Zinita tuijotti hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja rakkaus tuota uljasta muukalaista kohtaan hiipi tytön sydämeen, rakkaus, joka oli tulinen, voimakas ja itsekäs. Mutta Umslopogaas ajatteli taas enemmän tapparaa kuin Zinita-tyttöä Kummitusvuorta kohti kiiruhtaessaan, sillä pohjaltaan Umslopogaas rakasti aina enemmän sotaa kuin naisia, vaikka hänen kohtalonsa olikin, että naiset saattoivat hänelle paljon huolia ja murhetta.
Uuteen kuuhun oli vielä viisitoista päivää, millä ajalla Umslopogaas ajatteli paljon ja puhui vähän. Galazille hän jutteli kuitenkin yhtä ja toista suunnitelmistaan ilmaisten päättäneensä mennä ottelemaan Jikiza Voittamattoman kanssa Itkuntekijä-tapparasta. Galazi sanoi, että oli parempi pysyä vuorella sutten luona kuin lähteä harhailemaan ja kaiken maailman aseita etsimään. Hän sanoi myöskin, ettei siinä ollut vielä kaikki, jos Umslopogaas onnistuisikin voittamaan tapparan. Tyttö oli myös korjattava, eikä Galazi odottanut naisilta mitään hyvää. Eikö myrkky, joka oli surmannut hänen isänsä halakazien kylässä, ollut tytön sekoittama ja tarjoama? Tähän kaikkeen ei Umslopogaas vastannut mitään, ei puhunut eikä pukahtanut, sillä hän ei voinut ajatella muuta kuin tapparaa ja tyttöä, enemmän kuitenkin edellistä kuin jälkimmäistä.
Tuo odotettu uuden kuun päivä valkeni vihdoin. Umslopogaas nousi aamun koitteessa ja kiinnitti sudentaljan olkapäilleen sidottuaan ensin lannevyön, moochan, vyötäisten ympärille. Käteensä hän otti tukevan sotakilven, jonka hän oli valmistanut puhvelin vuodasta, sekä saman puolikuun muotoisen kirveen, jolla hän oli surmannut Chakan soturin.
"Lapsekkaalla aseellapa aiot tappaa Jikiza Voittamattoman", murahti
Galazi luoden tapparaan synkän silmäyksen.
"Kelpaa kyllä vielä tämän kerran", vastasi Umslopogaas.
Umslopogaasin aterioitua he lähtivät sitten yhdessä taipaleelle vuorta alas kulkien koko ajan hitaasti ja hätäilemättä ja joen yli he menivät erään kahlaamon kohdalta, sillä Umslopogaas tahtoi säästää voimiaan. Joen toisella rannalla Galazi kätkeytyi kaislikkoon, koska hänet tunnettiin kylässä, ja siinä Umslopogaas sanoi hänelle jäähyväiset, tietämättä, näkisikö hän ystäväänsä enää milloinkaan. Lähetessään Jikizan suurta kylää Umslopogaas näki paljon kansaa virtaavan porteista sisälle ja hän liittyi joukkoon saapuen muiden mukana avonaiselle paikalle Jikizan majan eteen, johon päälliköt olivat jo kokoontuneet. Heidän keskellään ja majan ovipieleen pinotun pääkallokasan edessä istui Jikiza, kirveskansan ylpeä päällikkö, suuri ja karvainen mies, joka katsahti häneen silmiään muljauttaen. Tuo mahtava tappara Itkuntekijä oli kiinnitetty hänen ranteeseensa nahkasilmukalla, ja jokainen tulija tervehti kirvestä nimellä "inkosikaas", valtijatar, mutta ei sanallakaan Jikizaa. Umslopogaas istahti muiden joukkoon päälliköiden läheisyyteen, eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, paitsi Zinita, joka synkän näköisenä kanteli olutta päälliköille. Oikealla puolella, Jikizan lähellä, istui eräs tihrusilmäinen lihava äijä, joka katseli koko ajan himokkaasti Zinita-tyttöä.
"Tuo on varmaankin Masilo", ajatteli Umslopogaas. "Sinunlaisesi veri vuotaa sangen helposti, Masilo."
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, lausui Jikiza ympärilleen mulkoillen: "Tämä on asia, minkä luovutan nyt ratkaistavaksenne, neuvonantajat. Olen päättänyt naittaa tytärpuoleni Zinitan tälle Masilolle, mutta emme ole vielä sopineet lahjasta, jonka hän on velvollinen antamaan minulle. Vaadin sata nautaa, sillä tyttö on kaunis ja virheetön, todellinen kaunotar, ja sitäpaitsi minun tyttäreni, vaikkakaan ei minun vertani, mutta tämä Masilo tarjoaa vain viisikymmentä päätä, minkätähden minä nyt pyydän teitä ratkaisemaan kysymyksen."
"Pyyntösi täytämme, oi tapparan herra", vastasi eräs päällikkö, "mutta ensin, oi voittamaton, sinun täytyy tämän vanhan tavan mukaan julkisesti haastaa kaikki taisteluun Itkuntekijästä ja kirveskansan päällikkyydestä."
"Kerrassaan joutava ja harmillinen tapa", murisi Jikiza, "niinkuin en olisi sitä jo kyllin selvästi osoittanut. Nuorempana tapoin viisikymmentä ja kolme, saamatta itse naarmuakaan, mutta nyt en ole moneen, moneen vuoteen saanut mitään vastausta haasteeseen, jonka olen kaikille kuuluttanut, kiekaissut kuin kukko tunkiolta.
"Kuulkaa siis kaikki! Onko täällä ketään, joka rohkenee astua esiin taistelemaan minun, Jikizan, kanssa suuresta Itkuntekijä-tapparasta? Voittaja pitäköön tapparan, jota myös kirveskansan päällikkyys seuraa."
Hän sanoi sanottavansa hyvin nopeasti kuin henkilö, joka höpisee rukouksia jollekin hengelle, johon hän ei lainkaan luota, ja alkoi sitten jälleen puhella Masilon karjasta, ja Zinita-tytöstä. Mutta samassa hypähti Umslopogaas ylös ja huudahti katsoen häneen kilpensä yli: "Täällä on eräs, oi Jikiza, joka haluaa otella kanssasi Itkuntekijä-tapparasta ja asetta seuraavasta päällikkyydestä."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Jikiza tuijotti häneen ihmeissään.
"Astu esiin kiipesi takaa", sanoi hän, "ja sano minulle nimesi ja sukusi, niin että tiedän, kuka tahtoo otella Jikiza Voittamattoman kanssa tästä vanhasta tapparasta."
Umslopogaas astui silloin lähemmäksi antaen kilpensä vaipua ja nuoruudestaan huolimatta hän oli niin tuima katsannoltaan, ettei ketään enää naurattanut.
"Mitäpä nimeni ja sukuni sinuun kuuluvat, Jikiza", sanoi hän, "älä huoli tiedustella niitä, vaan laittaudu kiireesti otteluun, johon sinun täytyy antautua vanhan tavan mukaan, sillä minä palan halusta saada pidellä Itkuntekijää, istua istuimellasi ja ratkaista tuon Masilo-sian karjakysymyksen. Kun olen tappanut sinut, otan nimen, jota ei ole kenelläkään vielä ollut."
Läsnäolijat nauroivat jälleen, mutta Jikiza ponnahti seisoalleen raivosta suunniltaan.
"Mi-miten rohkenet puhua minulle noin, sinä vieroittamaton kakara", ärjyi hän, "minulle voittamattomalle, minulle tapparan haltijalle! Enpä olisi eläissäni uskonut, että saisin kuulla tuommoista puhetta joltakin pitkäsääriseltä penikalta. Karja-aitaukseen, kirveskansan miehet, karja-aitaukseen, niin että saan typistää tuon kerskujan päätään lyhyemmäksi. Hän aikoo anastaa istuimeni, jota minä ja isäni olemme pitäneet hallussamme tapparan voimalla jo neljän sukupolven ajan, mutta minä sanon teille kaikille, että pian on hänen päänsä oleva minun, ja sitten neuvottelemme jälleen Masilon asiasta."
"Säästele sanojasi, mies", keskeytti Umslopogaas, "tahi ellet voi olla vaiti, niin puhele asioita, jotka tahdot selvittää,, ennenkuin sanot auringolle jäähyväiset."
Jikiza oli nyt niin raivoissaan, ettei hän voinut enää puhuakaan, ja vaahto pursusi hänen huulilleen, mutta väkijoukko seurasi kiistaa huvitettuna, paitsi Masilo, joka katseli karsaasti tuota rotevaa ja tuiman näköistä muukalaista ja Zinitaa, joka loi Masiloon vihamielisiä silmäyksiä. Niin mentiin karja-aitaukseen, eikä Galazi, joka näki taampaa, mitä oli tekeillä, voinut enää pysyä poissa, vaan lähti piilopaikastaan ja liittyi joukkoon.