XVII.
UMSLOPOGAASISTA TULEE KIRVESKANSAN PÄÄLLIKKÖ.
Kun Umslopogaas ja Jikiza Voittamaton olivat saapuneet karja-aitaukseen, asetettiin heidät aitauksen keskelle kymmenen askeleen päähän toisistaan. Umslopogaasilla oli aseina suuri kilpensä ja tuo kevyt puolikuun muotoinen kirves ja Jikizalla Itkuntekijä ja pienoinen keveästi liikuteltava kilpi, ja arvostellessaan molempien aseita tuumivat katselijat, ettei tuo muukalainen voinut vakavammin ahdistella tapparan pitelijää.
"Hän on varustautunut sangen huonosti", sanoi eräs vanhus, "iso kirves ja pieni kilpi olisivat paremmin paikallaan. Jikiza on voittamaton, ja tuolla pitkäsäärisellä muukalaisella ei ole mitään apua suuresta kilvestään, kun Itkuntekijä pureutuu siihen täydeltä terältään." Susi-Galazi kuuli vanhuksen sanat, jotka olivat hänen mielestään aivan paikallaan, ja hän oli sangen murheellinen veljensä tähden.
Merkkisana kajahti vihdoin ja Jikiza hyökkäsi karjahtaen Umslopogaasia kohti. Mutta tämä ei liikahtanutkaan, ennenkuin hänen vastustajansa kohotti tapparan iskuun, jolloin hän hypähti äkkiä syrjään, ja kun Jikiza ankaran vauhtinsa pakottamana syöksähti ohi, iski Umslopogaas kirveensä lappeella häntä selkään, niin että mäjäys kuului kauas ympäriinsä; hän ei tahtonut tappaa Jikizaa sillä tapparalla. Katselijat räjähtivät nauruun ja tuon iskun tuottama häpeä sai Jikizan sydämen melkein halkeamaan raivosta. Hän kääntyi ja syöksyi sokeasti kuin hullaantunut härkä toisen kerran Umslopogaasia kohti, joka nosti kilpensä vastaan, mutta juuri kun tuo suuri tappara heilahti korkeimmalleen, huudahti Umslopogaas ikäänkuin pelosta ja lähti pakoon Jikizan tieltä.
Temppua seurasi uusi, entistä hillittömämpi naurunrähäkkä, ja Umslopogaas juoksi kuin henkensä edestä Jikizan painaltaessa jäljessä raivosta sokeana. Edestakaisin ja aitauksen ympäri he kirmaisivat, Jikiza tuskin keihään pituuden verran Umslopogaasin jäljessä, joka koetti pysytellä mahdollisimman paljon selkä aurinkoon päin voidakseen tarkata Jikizan varjoa. Ja Umslopogaas osasi juosta. Vaikka hän näytti aivan hoippuvan väsymyksestä, niin että miehet jo luulivat hänen auttamattomasti hengästyneen, lisäsi hän yhä vain juoksunsa nopeutta siten houkutellen Jikizan yhä kiivaampiin ponnisteluihin.
Läähätys ja varjon häilyminen sinne tänne ilmaisivat Umslopogaasille vastustajan voimain olevan lopussa, ja ollen kompastuvinaan hän lennätti äkkiä sivulle kilpensä suoraan Jikizan jalkoihin, joka silmittömässä vauhdissaan ei voinut väistää sitä, vaan kompastui ja suistui suinpäin tantereeseen, jolloin Umslopogaas iski hänen kimppuunsa nopeasti kuin kyyhkystä vaaniva kotka. Ja ennenkuin kukaan ehti oikein ajatellakaan, oli hän tarttunut Itkuntekijä-tapparaan, katkaissut kirveellään nahkasilmukan, jolla se oli kiinnitetty Jikizan ranteeseen, ja hypähtänyt takaisin tuo mahtava ase korkealle kohotettuna heittäen omansa maahan. Katselijat huomasivat nyt, miten viekkaasti hän oli taistellut, ja ne, jotka vihasivat Jikizaa, kajahduttivat raikuvan riemuhuudon. Mutta toiset olivat vaiti.
Jikiza nousi hitaasti seisoalleen ihmetellen, että hän vielä eli, ja silmäillessään Umslopogaasin keveätä kirvestä, jonka hän oli ylös ponnistellessaan maasta siepannut, hän purskahti itkuun. Mutta suuri Itkuntekijä, tuo rautakuningatar, oli Umslopogaasin käsissä, joka katseli sen sinisen välkkyvää, hieman sisäänpäin kaarevaa terää, hamaraan taottua kairan kaltaista onttoa piikkiä ja kaunista kuparirenkain lujitettua, suureen nuppiin päättyvää vartta, hyväillen kuin sulho lemmittynsä alastonta kauneutta. Kaikkien nähden hän sitten suuteli tapparan leveätä terää huudahtaen riemuiten:
"Terve sinulle, valtijattareni, lemmittyni, jonka olen taistelussa omakseni voittanut, terve! Emme eroa milloinkaan ja yhdessä kuolemmekin, sillä en tahdo sinun joutuvan muille mentyäni!"
Niin hän huusi kaikkien kuullen ja kääntyi sitten Jikizaan päin, joka seisoi häviötään itkien.
"Missä on nyt ylpeytesi, oi Voittamaton?" nauroi Umslopogaas. "Taistele! Olethan yhtä hyvin aseistettu kuin minä äsken, jolloin en pelännyt hyökkäystäsi."
Jikiza katsahti häneen ja sinkosi sitten kiroten tuon keveän kirveen häntä kohti lähtien nopeasti pakoon karja-aitauksen porttia kohti.
Umslopogaas kumartui ja kirves suhahti hänen ylitseen. Sitten hän seisoi hetkisen katsellen pakenevan jälkeen ja läsnäolijat luulivat jo hänen aikovan päästää Jikizan menemään, mutta se ei ollut suinkaan hänen tarkoituksensa; hän odotti vain, kunnes Jikiza oli ehtinyt portille pyrkiessään noin matkan puoliväliin. Silloin hän lennähti äkkiä eteenpäin kuin salama taivaalta ja hänen jalkansa olivat niin nopeat, että katselijat tuskin kykenivät erottamaan askeleet. Jikiza juoksi myös nopeasti, mutta siitä huolimatta hän näytti seisovan koko ajan paikallaan. Hän saapui portille, mutta samassa välähti tappara korkealta heilahtaen, kuului rusahdus, ja joku vilahti hänen ohitseen. Kaikki seurasivat näytelmää henkeään pidättäen, ja katso! Jikiza kaatui karja-aitauksen portille ja kaikki näkivät, että hän oli kuollut, isketty hengettömäksi tuolla mahtavalla Itkuntekijä-tapparalla, jota hän ja hänen isänsä olivat niin kauan pidelleet.
Katselijain joukosta kajahti valtava huuto, kun oli todettu, että Jikiza Voittamaton oli vihdoinkin saanut surmansa, ja niitä oli paljon, jotka tervehtivät Umslopogaasia huudoilla: "Terve, tapparan herra, terve kirveskansan päällikkö!" Mutta Jikizan kymmenen poikaa, rotevia ja urhoollisia miehiä kaikki, hyökkäsivät Umslopogaasia kohti aikoen nujertaa hänet siihen paikkaan. Umslopogaas kavahti takaisin Itkuntekijä valmiina iskuun, kun samassa muutamat päälliköt kiiruhtivat väliin huutaen: "seis!"
"Eikös lakinne, te päälliköt, säädä", sanoi Umslopogaas, "että voitettuani kirveskansan päällikön olen itse päällikkö?"
"Aivan oikein, muukalainen, niin on laki", vastasi eräs iäkäs neuvoskunnan jäsen, "mutta sama laki säätää myös, että sinun täytyy nyt taistella yksitellen kaikkien kanssa, jotka tahtovat otella kanssasi. Niin oli isoisäni nuoruudessa, jolloin hänen, joka nyt makaa kuolleena, isoisän isä voitti tapparan, ja niin täytyy nytkin olla."
"Minulla ei ole mitään muistuttamista tuota säädöstä vastaan", sanoi
Umslopogaas. "Kuka täällä siis tahtoo astua esiin taistelemaan kanssani
Itkuntekijä-tapparasta ja kirveskansan päällikkyydestä?"
Jikizan kaikki kymmenen poikaa astuivat esiin yhtenä miehenä, sillä isän kuolema ja heimon päällikkyyden siirtyminen heidän suvultaan olivat saattaneet heidät vihan vimmoihin, niin että heille oli oikeastaan samantekevää, elivätkö he vai kuolivat. Muita ei ilmaantunut, sillä kaikki pelkäsivät antautua otteluun Itkuntekijää pitelevän Umslopogaasin kanssa.
Umslopogaas luki vastustajansa. "Kymmenen, kautta Chakan pään!" huudahti hän. "Minun täytyy nyt tapella yksitellen noiden kaikkien kanssa, joten en taida tänään joutua neuvottelemaan Masilon ja Zinita-tytön asiasta. Kuulkaahan, Jikiza Voittamattoman pojat! Jos nyt ilmestyisi joku, joka tahtoisi seisoa vierelläni taistelussa, niin että meitä olisi siinä tapauksessa kaksi, niin te saisitte kaikki kymmenen hyökätä yhtäaikaa meidän kahden kimppuun. Mitäs tuumitte ehdotuksestani? Kymmenen kahta vastaan?"
Veljekset neuvottelivat hetkisen tullen siihen päätökseen, että hyväksymällä ehdotuksen heillä olisi paljon suuremmat voiton mahdollisuudet kuin otellen yksi kerrallaan.
"Olkoon menneeksi", sanoivat he.
Juostessaan äsken ympäriinsä oli Umslopogaas nähnyt väkijoukossa Galazi-veljensä ja hän tiesi, että tämä himoitsi saada ottaa osaa taisteluun. Hän huusi kaikuvasti, että se, jonka hän valitsisi kumppanikseen seisomaan selkä selkää vasten hänen kanssaan taistelussa, tulisi olemaan hänen jälkeensä ensimmäinen kirveskansan keskuudessa, jos he voittaisivat, ja astellen hitaasti eteenpäin hän katseli kaikkia kasvoihin, kunnes hän tuli nuijaansa nojaavan Galazin eteen.
"Siinäpä on iso mies ja isopa on nuijakin", virkkoi Umslopogaas. "Mikä on nimesi, mies?"
"Susi", vastasi Galazi.
"Sanopas, Susi, haluatko seisoa kanssani selkä selkää vasten tässä taistelussa kymmenen kahta vastaan? Jos voitamme, olet lähin mieheni tämän kansan keskuudessa."
"Rakastan saloja ja vuorten rinteitä enemmän kuin ihmisasuntoja ja naisten suuteloita, tapparan pitelijä", vastasi Galazi, "mutta koska olet osoittanut olevasi mahtava soturi, tahdon seisoa kanssasi selkä selkää vasten, saadakseni jälleen maistaa taistelun hurmaa ja nähdäkseni, miten leikki päättyy."
"Siis päätetty, Susi!" huudahti Umslopogaas, ja he astuivat rinnakkain karja-aitauksen keskelle — uljas pari! Kaikki katselivat heitä ihmetellen ja johtuipa muutamien mieleen, että nämä olivat varmaankin nuo Kummitusvuoren kuulut Susi-veikot.
"Nyt ovat Itkuntekijä-tappara ja Vartija-nuija yhtyneet, Galazi", sanoi
Umslopogaas, "ja minä luulen, että harvat voivat niitä vastustaa."
"Sen saavat kyllä monet nähdä", tuumi Galazi. "Tästäpä sukeutuikin oikein oiva ottelu, mikä onkin pääasia, niin ettei lopusta ole väliä."
"Niin, voitto on kyllä suloinen, mutta kuolema, kaiken loppu, on kaikista ihanin", sanoi siihen Umslopogaas.
Sitten he neuvottelivat hetkisen ja Umslopogaas tarkasteli tapparansa terää ja hamaran omituista piikkiä koetellen samalla aseen painoa. Kun hän oli kyllikseen katsellut, asettuivat kumppanukset paikalleen karja-aitauksen keskelle selkä selkää vasten, ja läsnäolijat huomasivat, että Umslopogaas piteli tapparaa toisin kuin ennen: terä oli nyt hänen rintaansa kohti ja tuo ontto piikki viholliseen päin. Veljekset valmistautuivat myös taisteluun keihäitään heristellen ja viisi uhkasi Umslopogaasia ja viisi Galazia. He olivat kaikki rotevia miehiä ja suunniltaan raivosta ja häpeästä.
"Vain noitakeinot voivat pelastaa nuo kaksi", tuumi eräs neuvoskunnan jäsen vierustoverilleen.
"Mutta tapparalla on omat haltijansa", vastasi toinen, "ja tuo nuijakin näyttää minusta tutulta; olenpa melkein varma, että se on Kahlaamon Vartija, ja voi sitä, joka joutuu sen eteen. Olen nähnyt sen heilahtavan, kun olin nuori, ja sitäpaitsi eivät nuo tapparan ja nuijan pitelijät ole mitään poikasia. He ovat kyllä nuoria, mutta suden maidolla ruokittuja."
Samassa astui eräs vanhus paikalle antamaan muutamia ohjeita taistelun menosta, sama, joka oli selostanut Umslopogaasille tapparaa koskevan ylimuistoisen tavan vaatimuksia. Taistelun piti alkaa, kun hänen heittämänsä keihäs kosketti maahan. Vanhus otti keihään ja heitti, mutta hänen kätensä oli heikko ja hän heitti niin kömpelösti, että keihäs putosi Umslopogaasin edessä seisovien Jikizan poikain joukkoon pakottaen nämä hypähtämään syrjään ja saaden kaikkien kymmenen veljeksen huomion kiintymään siihen. Mutta Umslopogaas odotti vain keihään kosketusta maahan, välittämättä, mihin se putosi. Kun kärki sattui maahan, sanoi hän jotakin, ja katso, Umslopogaas ja Galazi syöksyivät vihollisiaan kohti odottamatta näiden hyökkäystä, kuten kaikki luulivat heidän tekevän, kaikkien kymmenen joutuessa aivan ymmälle, sillä heidän tarkoituksensa oli ollut hyökätä ensin. Itkuntekijä välähti, mutta ei iskenyt täydellä voimalla, vaan nokki, nokki kuin lintu nokallaan, ja yksi vihollinen valahti maahan. Nuija heilahti myös pudoten kuin kaatuva hirsi ja yksi mies suistui jälleen tantereeseen. Susi-veikot syöksähtivät vastustajainsa rivien läpi, kääntyivät ja hyökkäsivät jälleen nyt toisiaan kohti, Itkuntekijä nokki jälleen, Vartija jymähti, ja katso, Umslopogaas ja Galazi seisoivat taas selkä selkää vasten molemmat vahingoittumattomina, mutta heidän edessään makasi neljä vihollista kuolleina.
Hyökkäys ja paluu olivat käyneet niin nopeasti, että katselijat tuskin käsittivät, mitä oli tapahtunut; Jikizan jäljellä olevat pojatkin tuijottivat toisiinsa kummissaan, huomaten samassa, että heitä oli enää vain kuusi. Karjaisten raivosta he hyökkäsivät molemmilta puolin kumppanusten kimppuun, mutta kummassakin ryhmässä oli yksi toisia kiihkeämpi ehättäen siten toisten edelle, niin että Susi-veikot kerkesivät iskeä kumpikin miestään, ennenkuin toinen oli ehtinyt paikalle. Umslopogaasia kohti suunnattiin tuima keihäänpisto, mutta hän väisti kääntymällä sivuittain, niin että kärki raapaisi vain hänen kylkeään, ja kääntyessään hän löi keveällä iskulla miehen kuoliaaksi.
"Tuolla tikalla on nokka teräksestä, ja hän osaa käyttää sitä", virkkoi joku vierustoverilleen.
"Todellakin oikea tappaja", sanoi toinen ja läsnäolijat kuulivat nimet. Siitä lähtien käytettiin Umslopogaasista puhuessa vain nimeä Tikka ja Bulalio eli tappaja.
Galazia vastaan syöksyvä mies hyökkäsi hurjasti keihäs koholla, mutta Galazi oli taitava tappelija. Astuen askeleen eteenpäin hän heilautti nuijansa takaisin antaen sen sitten pyörähtää valtavassa ympyrässä hyökkääjää kohti. Jikizan poika kohotti kilpensä väistääkseen iskun, mutta kilpi oli Vartijalle yhtä keveä vastus kuin lehti tuulenpuuskalle. Nuija osui keskelle kilpeä, niin että kumahdus kaikui ympäriinsä; kilpi taittui kuin tuore vuota ja sen kantaja suistui runneltuna maahan.
Jikizan pojista oli nyt vain neljä jäljellä, jotka häärivät hetkisen kumppanusten ympärillä, kaukaa uhkaillen mutta tohtimatta kertaakaan tulla tapparan tahi nuijan ulottuville. Eräs heitti tosin keihäänsä Umslopogaasia ja Galazia kohti ja vaikka Umslopogaas katkaisi syrjään hypätessään keihään varren taitavalla iskulla, singahti sen kärki kuitenkin sellaisella voimalla eteenpäin että se haavoitti Galazia lanteeseen. Aseettomaksi joutunut heittäjä kääntyi pakoon toisten seuratessa nopeasti esimerkkiä, sillä heidän rohkeutensa oli mennyt, eivätkä he tahtoneet enää jatkaa taistelua noita kahta vastaan.
Siten taistelu päättyi kestettyään alusta loppuun saakka tuskin niin kauan kuin mies laskee hitaasti sataan.
"Näyttääpä siltä kuin ei olisi ketään jäljellä tapettavaksemme, Galazi", sanoi Umslopogaas nauraen. "Ah miten taitavasti tappelimmekaan! Hoi, te voittamattoman pojat jotka juoksette niin nopeasti, pysähtykäähän! Suon teille rauhan, saatte kaitsea majojani ja kyntää peltojani heimon muiden akkojen keralla. Ja te, neuvonantajat taistelu on päättynyt, menkäämme päällikön majalle, jossa Masilo odottaa meitä", ja hän kääntyi ja poistui Galazin kanssa väkijoukon seuratessa häntä vaieten ja ihmeissään.
Saavuttuaan perille istui Umslopogaas paikalle, jossa Jikiza oli aamulla istunut, ja Zinita-tyttö tuli hänen luokseen ja pesi ja sitoi keihään iskemän haavan. Umslopogaas kiitti häntä, ja tyttö olisi hoidellut Galazinkin haavaa, joka oli syvempi, mutta tämä sanoi töykeästi tahtovansa olla rauhassa; naisilla ei ollut mitään tekemistä hänen haavojensa kanssa. Galazi ei kärsinyt ylimalkaan milloinkaan ketään naisia, mutta Zinitaa hän vihasi eniten.
Sitten Umslopogaas kääntyi Masiloon, joka istui hänen edessään pelosta kalpeana, lausuen: "Näyttää siltä, oi Masilo, että olet tahtonut naida tämän Zinitan, vieläpä vastoin hänen tahtoaan. Olin jo päättänyt surmata sinut hänen vihansa lepyttämiseksi, mutta tänään on jo kyllin verta vuodatettu. Häälahja sinun on kuitenkin annettava tytölle, jonka aion itse naida; sanokaamme sata päätä. Sitten poistut ainiaaksi kirveskansan asuinsijoilta, tahi muuten sinun käy huonosti, Masilo-sika."
Masilo nousi ja meni kasvot vihreinä pelosta. Hän luovutti karjan paeten sitten Chakan kylää kohti. Zinita näki hänen menevän ja oli iloinen erittäinkin sentähden, että Tappaja oli aikonut ottaa hänet vaimokseen.
"Nytpä pääsin Masilosta", sanoi hän ääneen Galazin kuullen, "mutta paljon tyytyväisempi olisin ollut, jos olisin nähnyt hänet kuolleena edessäni."
"Tuolla naisella on paha sydän", ajatteli Galazi, "eikä hän saata mitään hyvää Umslopogaas-veljelleni."
Kirveskansan ylimykset, päälliköt ja soturit kunnioittivat nyt häntä, jolle he olivat antaneet nimen Tappaja, tervehtimällä häntä heimon päällikkönä ja tapparan haltijana, tervehtien samalla myös tapparaa. Siten Umslopogaasista tuli tuon suuren heimon päällikkö ja hänelle karttui paljon karjaa ja vaimoja, eikä kukaan tohtinut häntä vastustaa. Aika-ajoin uskalsi joku harva antautua otteluun hänen kanssaan, mutta kukaan ei kyennyt voittamaan häntä, ja jonkun ajan kuluttua ei kukaan tohtinut jäädä Itkuntekijän tielle, kun se kohosi iskuun.
Galazista tuli myös mahtava henkilö, mutta metsiä ja vuoria rakastaen hän viihtyi sangen huonosti ystävänsä luona, ja usein nähtiin hänen kirmaavan öisin, kuten ennenkin, kummitussutten ulvonnan seuraamana metsien ja tasankojen poikki.
Mutta Umslopogaas Tappaja metsästi enää vain harvoin sutten keralla; hän nukkui yönsä Zinitan vieressä, joka rakasti häntä hellästi ja synnytti hänelle lapsia.