XVIII.
BALEKAN KIROUS.
Nyt, isäni, pyörtää kertomukseni takaisin kuin joki lähteitään kohti, ja minä selostan sinulle hiukan tapauksia jotka sattuivat kuninkaan kylässä Gibamaxegun luona, jota te valkoiset sanotte Gibbeclackiksi, ja jota mainitaan myös nimellä "Vanhojen surma", sillä siellähän Chaka murhasi kaikki sotaan kykenemättömät vanhukset.
Niin, oltuani kuninkaan puheilla, joka antoi minulle, Mopolle, uudet vaimot, majoja asuakseni ja paljon karjaa, koottiin Unandin, suuren äiti-elefantin, Taivaiden äidin, luut majojeni tuhasta, ja kun ei kaikkia löydetty, pantiin tilalle muutamia vaimojeni luita, niin että luku oli täysi, mutta siitä ei Chaka tiennyt mitään.
Kun työ oli valmis, haudattiin luut järjestykseen ladottuina suureen hautaan, eikä vain luut. Niiden ympärille oli sidottu kaksitoista tyttöä, jotka olivat palvelleet Unandia, ja nuo tytöt peitettiin myös multaan ja jätettiin kuolemaan hautaan, Unandin, heidän haltijattarensa luiden ympärille. Sitäpaitsi muodostettiin kaikista hautajaisissa läsnäolleista yksi rykmentti, joiden täytyi vartioida hautaa vuoden ajan saamatta hetkeksikään poistua. Ja niitä oli paljon, isäni, mutta minä en ollut niiden joukossa.
Chaka antoi myös määräyksen, ettei sinä vuonna saanut kylvää jyvääkään, maito piti kaataa maahan, ja naisia kiellettiin synnyttämästä lapsia yhteen vuoteen. Jos joku siitä huolimatta tohti synnyttää, surmattiin hänet ja hänen miehensäkin. Ja kun pari kuukautta oli kulunut, vallitsi maassa suuri kurjuus, isäni.
Sitten oli vähän aikaa rauhallista. Chaka oli synkkä kuin ukkospilvi ja itki usein, ja me, jotka olimme hänen luonaan, itkimme myös, niin että vihdoin saatoimme itkeä monta tuntia taukoamatta. Nainenkaan ei voi itkeä niinkuin me silloin itkimme, isäni. Nuo viisikymmentä soturia lähetettiin myös silloin Umslopogaasia etsimään, sillä Chaka ei uskonut aivan kokonaan minun ja seuralaisteni kertomusta nuorukaisen joutumisesta leijonan hampaisiin, vaikka hän ei sanonutkaan minulle mitään. Olen sinulle jo kertonut, miten Umslopogaas ja Susi-Galazi väkineen sotureista selvisivät. Ainoakaan ei palannut. Myöhemmin kerrottiin kuninkaalle noiden soturien joutuneen eksyksiin ja nääntyneen, mutta hän vain nauroi ja sanoi, että leijona, joka oli syönyt Umslopogaasin, mahtoi olla oikein aika peto, ja oli varmaankin syönyt soturitkin.
Vihdoinkin tuli tuo odotettu uuden kuun ilta, tuo hirmuinen ilta, jota vielä kamalampi aamu seurasi. Istuin Chakan luona, joka kiersi kätensä kaulani ympärille valittaen ja itkien äitinsä kuolemaa, jonka hän oli murhannut, ja minä valitin myös, mutta en itkenyt, sillä oli pimeä, ja aamulla minun piti itkeä niin paljon kuninkaan ja kaikkien nähden. Säästin sentähden kyyneleitäni, etten joutuisi pulaan niitä tarvitessani.
Koko yön vaelsi kansaa kaikilta tahoilta kylään, ja kun tuo kymmentuhantinen kansanpaljous antoi valitustensa kaikua tyynessä yössä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi surrut. Kukaan ei tahtonut vaieta voidakseen edes juoda kulauksen vettä. Päivän valjetessa Chaka nousi sanoen: "Tule, Mopo, menkäämme katsomaan noita, jotka surevat kanssamme." Ja me menimme, jäljessämme joukko nuijamiehiä, jotka olivat valmiit täyttämään kuninkaan mahdolliset käskyt.
Saapuneet kansanjoukot olivat asettuneet kylän ulkopuolelle, ja niitä oli kuin lehtiä puissa. Tienoo oli joka taholla väkeä mustanaan, kuten joskus näemme tasangon olevan riistaa täynnä, ja kun kuningas näyttäytyi, vaikeni ulvonta, ja sotalaulu vyöryi mahtavana joukosta toiseen kauas aavikolle. Sitten alkoi ulvonta jälleen, ja Chaka astui haikeasti itkien väkijoukkoon. Auringon noustessa korkeammalle kävi näky yhä peloittavammaksi, sillä helteen aina vain lisääntyessä alkoivat jano, nälkä ja väsymys sietämättömästi vaivata tuota tiheään laumaan tunkeutunutta kansanpaljoutta, ja vaikka tapettuja uhrihärkiä makasi kentällä kymmenittäin, ei kukaan tohtinut niihin koskea. Toiset sortuivat maahan ja tallattiin kuoliaaksi, toiset nuuskasivat hillittömästi, voidakseen paremmin itkeä, muutamat kostuttivat silmiään syljellä, ja toiset kävelivät kieli suusta roikkuen edestakaisin käheiden valitusten purkautuessa ilmoille kuiviksi paahtuneista kurkuista.
"Nyt, Mopo, saamme tietää, ketkä noidat ovat saattaneet meille kaiken tämän murheen", lausui kuningas, "ja ketkä ovat uskollisia ja vilpittömiä alamaisiani."
Hänen vielä puhuessaan me tulimme erään miehen, erään kuuluisan päällikön luo. Hän oli nimeltään Zwaumbana ja amabovu-heimon päällikkö, ja hänellä oli kaikki vaimot ja paljon seuralaisia mukanaan. Hän ei voinut enää itkeä, miesparka, vaan huohotti janon ja helteen rasittamana. Kuningas katseli häntä.
"Katsohan, Mopo", sanoi hän, "katsohan tuota roistoa, jolla ei ole kyyneltäkään kuolleelle äidilleni! Oh, mikä sydämetön hirviö! Sallitaanko hänen elää aurinkoa katsellakseen, kun meidän täytyy itkeä, Mopo? Ei ikinä! Viekää hänet pois kaikkine seuralaisineen ja tappakaa nuo sydämettömät ihmiset, jotka eivät itke noitakeinoin surmatun äitini kuolemaa!"
Ja Chaka jatkoi matkaansa yhä itkien, ja minä itkin myös häntä seuratessani, mutta päällikkö Zwaumbana surmattiin kuninkaan käskystä kaikkine seuralaisineen, ja pyöveleiden täytyi myös itkeä surmaniskuja jaellessaan. Samassa kohtasimme erään toisen miehen, joka kuninkaan nähdessään otti salavihkaa hyppysellisen nuuskaa saadakseen kyyneleet vuolaammin vuotamaan. Mutta kuninkaan katse oli nopea, ja hän huomasi tempun.
"Katsohan tuota, Mopo", sanoi hän, "tuota noitaa, jolla ei ole kyyneleitä, vaikka äitini on kuollut noituuden uhrina. Katso, hänen täytyy nuuskata pakottaakseen kyyneleet silmiinsä, jotka ovat kuivat sulasta pahuudesta. Hän kuolkoon, tuo sydämetön roisto! Oh, tappakaa hänet!"
Nämä olivat vasta ensimmäiset päivän monituhantisesta uhrilaumasta, sillä verenvuodatus ja synnynnäinen julmuus kiihdyttivät Chakan vähitellen hulluutta lähentelevään raivotilaan. Hän harhaili itkien sinne tänne ja pistäytyi välistä majaansa olutta juomaan sanoen, että me, jotka surimme, tarvitsimme ravintoakin. Ja kulkiessaan hän aina heilautti joko kättään tahi pientä keihästään lausuen: "Viekää pois nuo sydämettömät roistot, jotka eivät tahdo itkeä äitini kuolemaa!" jolloin ne, joihin hänen kätensä sattui viittaamaan, tapettiin heti, kunnes pyövelit olivat lopulta niin uupuneet, etteivät jaksaneet enää nuijaansa heiluttaa, jolloin heidät vuorostaan surmattiin, koska heidän voimansa olivat loppuneet, eikä heillä ollut enää kyyneleitäkään. Minun täytyi ottaa myös osaa tuohon surmantyöhön, sillä ellen itse tappanut, olisi minut tapettu.
Pelko, epätoivo ja jano saivat lopulta kansanjoukonkin raivoon. Miehet alkoivat tapella keskenään tappaen toisiaan, ja jokainen, jolla oli joku vihollinen, etsi hänet kynsiinsä ja surmasi hänet. Ketään ei säästetty ja pian oli paikka kuin suuri ihmisteurastamo, jossa seitsemäntuhatta henkeä sai sinä päivänä surmansa. Mutta Chaka harhaili vain rauhatonna uhriensa keskellä ja itki sanoen tämäntästä: "Pois näkyvistäni, te sydämettömät roistot, tappakaa heidät!" Hänen näöltään umpimähkäisellä julmuudellaan oli kuitenkin tarkoituksensa ja päämaalinsa, isäni, sillä vaikka hän tappoikin monta vain huvin vuoksi, tappoi hän sinä päivänä myös kaikki, joita hän vihasi tahi pelkäsi.
Päivä kallistui vihdoin iltaan, ja punaisena laskeva aurinko purppuroi verikentän yli kaartuvan taivaankin veripunaiseksi. Murhaaminen taukosi, koska kenelläkään ei ollut enää voimia tappaa, ja ihmiset makasivat huohottaen maassa suurissa rykelmissä, elävät ja kuolleet sekaisin. Ellei heidän sallittu syödä ja juoda ennen aamua, kuolisi suurin osa eloonjääneistä yön kuluessa, ja minä puhuinkin asiasta kuninkaalle, välittämättä sillä hetkellä vähääkään omasta hengestäni. Näkemäni hirveydet olivat tehneet minut sairaaksi, niin että unhotin kostonikin.
"Suurenmoinen surujuhla todellakin, oi kuningas", sanoin minä, "surujuhla, johon kaikki uskolliset alamaisesi voivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ole varmastikaan noitien ja roistojen mieleen. Luulenpa, että kärsimyksesi on kostettu, oi kuningas, niin sinun kuin minunkin."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi kuningas, "tämä on vasta alkua. Päivä oli todellakin onnistunut, mutta huominen on oleva vielä parempi."
"Huomenna, oi kuningas, on surijoita jäljellä vain muutamia harvoja; ympärilläsi on autiota ja kuollutta."
"Kuinka niin, Mopo Makedaman poika? Eihän tänne kokoontuneesta monituhantisesta joukosta ole vielä montakaan kuollut. Lue jäljellä olevat, niin saat nähdä, että kaikki ovat aamulla tallella."
"Totta on, oi kuningas, että keihään ja nuijan tappamia on verraten vähän, mutta jano ja nälkä lopettavat keihään alkaman työn. Nuo ihmiset eivät ole vuorokauteen syöneet tahi juoneet ja vuorokauden he ovat itkeneet ja valittaneet. Katsohan ulos, oi Musta, siellä ne makaavat suurissa kasoissa kuolleiden kanssa sekaisin, ja huomenna aamun sarastaessa ovat hekin heittäneet henkensä tahi kuolemaisillaan."
Chaka punnitsi sanojani ja huomasi menevänsä liian pitkälle. Jos hän täyttäisi suunnitelmansa, jäisi hänelle vain kourallinen väkeä hallittavaksi.
"Onhan kovaa, Mopo", sanoi hän, "että sinun ja minun täytyy yksinämme murheitamme kantaa, kun nuo koirat tuolla juhlivat ja ilakoivat, mutta sydämeni laupeuden tähden tahdon minä olla jälleen lempeä heitä kohtaan. Mene, Makedaman poika, ja käske lasteni syödä ja juoda, jos heillä on siihen sydäntä, sillä tämä surujuhla saa nyt loppua. Äitini Unandi voi tuskin nukkua rauhallisesti nähdessään niin vähän verta haudallaan — hänen henkensä ahdistelee minua varmasti unissani — mutta sydämeni lempeyden tähden minä julistan surujuhlan päätetyksi. Lapseni syökööt ja juokoot, jos heillä on todellakin siihen sydäntä."
"Onnellinen kansa, jolla on sellainen kuningas", vastasin minä ja menin ilmoittamaan Chakan sanat päälliköille ja sotureille, jolloin ne, joilla oli vielä hiukankin ääntä jäljellä, ylistivät riemuhuudoin kuninkaan hyvyyttä. Kastehelmien nuoleminen sauvoista taukosi heti, ja kaikki ryntäsivät joelle kuin viisi päivää erämaassa vaeltanut karja ja joivat vatsansa täyteen. Muutamia tallattiin vedessä kuoliaaksi.
Sitten menin levolle, mutta nukuin huonosti, isäni, sillä minä tiesin, ettei Chakan verenhimo ollut vielä tyydytetty.
Aamulla lähtivät monet kotimatkalle saatuaan siihen luvan kuninkaalta, ja toiset korjasivat kentällä viruvat ruumiit luukuopille. Toisista muodostettiin joukkoja, jotka lähetettiin surmaamaan surujuhlasta poisjääneet. Päivällisen jälkeen Chaka sanoi haluavansa lähteä kävelylle käskien minun ja parin päällikön ja palvelijan seurata häntä. Käyskentelimme vaitiollen ja kuningas nojasi olkapäähäni kuin sauvaan.
"Miten on sinun heimosi laita, Mopo?" kysyi hän vihdoin. "Oliko langenien heimo surujuhlassa? En nähnyt heitä?"
Vastasin, etten tiennyt. Kutsu oli kyllä lähetetty, mutta matkan pituuteen verraten oli aika lyhyt niin suurelle joukolle.
"Koirien täytyy rientää nopeasti, kun isäntä käskee, Mopo-palvelijani", sanoi Chaka, ja hänen silmiinsä leimahti tuo peloittava palo, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt kenenkään toisen katseessa. Sydämeni melkein taukosi lyömästä, isäni — niin, menin aivan kylmäksi, vaikka en rakastanutkaan heimoani ja sukulaisiani, jotka olivat karkoittaneet minut kotoani. Olimme sillävälin saapuneet eräälle kallioiselle paikalle, jossa kulkijan eteen avautuu äkkiä ammottava halkeama tahi repeämä, nimeltään U'Donga-lu-ka-Tatiyana. Laidat ovat ensin jyrkästi viettävät, mutta putoavat sitten kohtisuorasti syvyyteen, ja halkeaman päästä on avara näköala ympäröiville tasangoille. Siihen Chaka istahti levähtämään ja vaipui mietteisiin. Hetkisen kuluttua hän katsahti äkkiä ylös ja huomasi samassa etäällä valtavan jonon miehiä, naisia ja lapsia, joka kiemurteli kuin käärme tasangon poikki Gibamaxegun kylää kohti.
"Mopo", sanoi kuningas, "kilpien väristä päättäen ovat nuo tuolla langenien heimoa, luullakseni — sinun omaa väkeäsi, Mopo."
"Niin ovat, oi kuningas", vastasin minä. Chaka lähetti sanansaattajat nopeasti tulijoita vastaan käskien näiden tulla hänen luokseen sinne, jossa hän istui. Toisia lähetettiin kylään, ja hän kuiskasi heille korvaan jotakin, mutta minä en kuullut mitä hän sanoi.
Sitten hän katseli tarkkaavaisesti tuota tasangon poikki meitä kohti mutkittelevaa mustaa jonoa, jonka lähetit pian kohtasivat, jolloin jono alkoi kiemurrella kukkulan rinnettä ylös.
"Kuinka suuri on heimosi, Mopo?" kysyi kuningas.
"En tiedä, oi Elefantti", vastasin minä, "sillä en ole nähnyt heitä moneen vuoteen. Ehkä kolme täyttä rykmenttiä."
"Enemmän", sanoi kuningas. "Luuletko heimosi täyttävän halkeaman takanamme, Mopo!" Ja hän nyökäytti päätään kuilua kohti.
Käsitin samassa Chakan tarkoituksen ja aloin vavista kiireestä kantapäähän voimatta saada sanaa suusta, sillä kieleni takertui suulakeen.
"Niitä on kyllä paljon", jatkoi Chaka, "mutta minä tahdon vaikka lyödä vetoa kanssasi viidestäkymmenestä harasta, etteivät he täytä kuilua."
"Kuningas suvaitsee laskea leikkiä", sanoin minä.
"Niinpä niin, leikkiäpä hyvinkin, mutta vain leikilläkin lyöden sinä häviät vedon."
"Niinkuin kuningas suvaitsee", mutisin minä — joka en voinut vastaan sanoa. Heimoni läheni: eräs vanhus, jolla oli valkoinen tukka ja parta, kulki etunenässä ja katsoessani häntä tarkemmin minä tunsin hänet. Isänihän se oli, isäni Makedama. Tultuaan äänenkuuluviin hän tervehti kuningasta bayéte-huudolla ja heittäytyi maahan ryömien sitten polvillaan meitä kohti kunnioittaen kuningasta lukemattomilla ylistyssanoilla. Ja hänen kaikki tuhannet seuralaisensa heittäytyivät myös polvilleen ja kättensä varaan ylistäen kuningasta, ja heidän huutonsa kaikuivat kuin ukkosen jyrinä.
Vihdoin makasi isäni Makedama kiemurrellen kuin käärme kuninkaallisen majesteetin edessä. Chaka käski hänen nousta ja tervehti häntä lempeästi, mutta kaikki muut olivat vielä pitkänään maassa painaen otsansa hiekkaan.
"Nouse, Makedama, lapseni, langenien heimon isä, ja sano minulle, miksi tulet myöhään surujuhlaani?"
"Matka oli pitkä, oi kuningas", vastasi Makedama, joka ei tuntenut minua. "Matka oli pitkä ja aika lyhyt. Naiset ja lapset väsyivät, jalat heltyivät, ja he ovat vielä nytkin uuvuksissa."
"Älä puhu siitä, Makedama lapseni", sanoi kuningas. "Olit varmaankin sydämessäsi sangen murheellinen heidän tähtensä, mutta he saavat pian levätä. Sano, ovatko kaikki täällä mukanasi?"
"Jokainen, oi Elefantti — tulimme kaikki! Kyläni ovat autiot, karja vaeltaa hoidotta laitumilla ja linnut nokkivat jyvät korjaamattomista tähkistä."
"Hyvä on, Makedama, sinä uskollinen palvelijani! Tahtonet vielä surra kanssani hetken — eikö niin? Kuule siis! Käske väkesi jakautua minusta oikealle ja vasemmalle ja asettua kaikki halkeamaan viettävälle nurmikolle."
Makedama teki kuten kuningas oli käskenyt, eikä hän, yhtä vähän kuin hänen neuvonantajansakaan, huomannut kuninkaan tarkoitusta, mutta minä, joka tunsin tämän pahan sydämensä, käsitin kaikki. Tuo monituhantinen kansanpaljous virtasi ohitsemme oikealle ja vasemmalle, ja rinteiden nurmikot peittyivät pian näkyvistä. Kun kaikki olivat menneet, kääntyi Chaka jälleen Makedaman päin, käskien tämän kavuta kuilun pohjalle ja koroittaa sieltä äänensä valituksiin. Vanhus totteli kavuten hitaasti ja työläästi kuilun pohjalle, joka oli niin syvä, että valo näytti tuskin jaksavan tunkeutua sinne saakka, jossa hän seisoi, sillä minä näin vain hänen valkeiden hiustensa häämöittävän kaukaa alhaalta pimennosta.
Sitten hän koroitti äänensä, niin että kaikki nuo tuhannet rinteille asettuneet kuulivat sen. Heikolta ja ohueltahan se kuulosti, mutta kajahti kuitenkin selvästi ja vienosti kuin kaukaa lumisen tunturin laelta:
"Surkaa, Makedaman lapset!"
Ja kaikki nuo tuhannet — miehet, naiset ja lapset — toistivat sanat kaikuna, joka jyrähti kuin ukkonen.
"Surkaa Makedaman lapset!"
"Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla!" kajahti jälleen alhaalta.
Ja toiset vastasivat:
"Sure, langenien heimo, sure koko maailman keralla!"
Ääni kuului kolmannen kerran:
"Surkaa, Makedaman lapset, valita, langenien heimo, valita koko maailman keralla!"
"Huutakaa, te soturit; itkekää, te vaimot, ja lyökää rintoihinne, te tytöt, ja te pienokaiset, nyyhkyttäkää!"
"Juokaa kyynelten virrasta ja peittäkää itsenne murheen tomulla!"
"Sure, langenien heimo, itke Taivaiden äidin kuolemaa!"
"Surkaa, Makedaman lapset, itkekää, sillä hedelmällisyyden henki on poistunut luotamme!"
"Sure, oi kansani, valita, sillä zulujen leijona on jäänyt orvoksi!"
"Virratkoot kyyneleenne sateena ja kaikukoon itkunne kuin synnyttävän vaimon valitus!"
"Sillä murhe on langennut päällemme kuin sade, ja maailma on tullut raskaaksi ja synnyttänyt kuoleman!"
"Kuljemme synkässä pimeydessä, kuoleman varjossa vaellamme."
"Zulujen leijona on orpo, sillä Taivaiden äitiä ei ole enää."
"Ken voi häntä lohduttaa? Vain hänen lastensa itku."
"Itke, langenien heimo, anna valitustesi kohota pilviin saakka ja hajoittaa ne!"
"Ja parkukoon koko maailma: Voi! Voi! Voi!"
Niin tuo vanhus, isäni Makedama, lauloi kuilun syvyydessä seisoen. Hänen äänensä kantautui ylös ohuena ja heikkona, mutta kun hänen ylhäällä olevat tuhannet heimolaisensa toistivat sanat lause lauseelta, kaikui huuto ukkosena pilviin saakka, ja vuoret vavahtelivat äänen voimasta. Synkät sadepilvet olivat sillävälin pimittäneet taivaanlaen ja noiden tuhansien ihmisten valitushuudot panivat ilman niin kiivaaseen liikkeeseen, että äkkiä alkoi sataa rankasti, ikäänkuin taivaskin olisi itkenyt. Sade toi mukanaan ukkosen; pitkäisen tuli leimahteli ja valtava jyrinä kiiri kauas ympäriinsä.
Chaka kuunteli, ja suuret kyyneleet vierivät hänen pnoskilleen, sillä laulu liikutti hänen sydäntään. Sade jymisi raskaasti peittäen koko tienoon harmaaseen utuverhoon, mutta huuto kaikui sateesta huolimatta voittaen ukkosenkin.
Samassa kuului omituista melua ja katsahdin oikealle. Siellä häilyi väentungoksen yläpuolella kukkulan laella lukematon joukko soturien töyhtöjä ja välkkyvä keihäsrivi. Katsahdin vasemmalle; siellä näin myös sateen läpi hämärästi häämöittävät töyhdöt ja keihäsrivin. Katsahdin eteeni halkeaman toiseen päähän, ja näin saman näyn: töyhdöt ja keihäät.
Rinteiltä kohosi samassa kaamea huuto, joka oli aivan toisenlainen kuin äsken; nuo ihmisraukat huusivat nyt kauhusta ja tuskasta.
"Ah, nyt on heidän surunsa vilpitön", sanoi Chaka korvaani, "nyt suree heimosi sydämestään eikä vain huulillaan, Mopo."
Hänen vielä puhuessaan huojahtivat kansanjoukot kuilun molemmin puolin äkkiä eteenpäin, painautuivat takaisin huojahtaakseen jälleen yhä rajummin eteenpäin ja alkoivat soturien säälimättömien keihäiden pakottamina pudota koskena, miehet, naiset ja lapset, kuilun synkkiin syvyyksiin.
* * * * *
Suo anteeksi kyyneleeni, isäni, jotka tipahtelevat sokeista silmistäni; olen hyvin vanha, tullut uudestaan lapseksi ja lapsethan itkevät. Niin, tarkemmin en voi kertoa — käännyin poispäin. Vihdoin melu hiljeni, ja valitukset vaikenivat — työ oli tehty.
* * * * *
Siten haudattiin Makedama heimonsa luiden alle — sellainen oli loppu langenien heimon; äitini uni oli käynyt toteen ja Chaka oli pitänyt valansa, jonka hän oli vannonut äidilleni, kun tämä ei antanut hänelle maidontilkkaa.
"Et ole vielä voittanut vetoa, Mopo", sanoi kuningas. "Katsohan, tuolla on vielä pikkuinen kolo, johon vielä yksi mahtuu lepäämään. Tuo kuoleman vilja-aitta on kyllä ääriään myöten täynnä, eikä siihen sullotuista jyvistä idä ainoakaan, mutta pikkuinen kolo on kuitenkin jäljellä — eikö ole ketään, joka sen täyttäisi? Onko koko langenien heimo todellakin kuollut?"
"Yksi on vielä jäljellä, oi kuningas!" vastaan minä. "Olen langeni, ja täyttäköön minun ruumiini tuon tyhjän paikan."
"Ei, Moposeni, ei! Kuka sitten voittaisi vedon? Ja sinua en sitäpaitsi tahdo tappaa, sillä se olisi vastoin valaani. Surummehan on yhteinen."
"Olen ainoa elossa oleva langeni, oi kuningas, joten olen hävinnyt vedon, joka kyllä maksetaan."
"Minun tietääkseni on vielä eräs toinenkin", sanoi Chaka. "Meidän sisaremme, Mopo. Ah, tuollapa hän jo tuleekin!"
Katsahdin ylös ja näin sisareni Balekan käyvän meitä kohti muhkea pantterinnahka olkapäillään jäljessään kaksi soturia. Hän astui ylväästi pää pystyssä ja hänen käyntinsä oli kuin kuningattaren. Nyt hän huomasi kuolleet, jotka lepäsivät hänen edessään hiljaa kuin päivättömän lammikon tumma vesi. Hän arvasi kaikki ja pysähtyi vavisten, mutta astui sitten ylpeästi Chakan eteen.
"Mitä tahdot minusta, oi kuningas?" kysyi hän.
"Tulit sopivalla hetkellä, sisareni", vastasi Chaka voimatta kohdata hänen katsettaan. "Näetkös, tämä Mopo, minun palvelijani ja sinun veljesi, löi kanssani karjasta vetoa. Aihe oli kerrassaan mitätön — kiistelimme, kykenisikö tuo langenien heimo — sinun heimosi, Baleka — täyttämään tämän U'Donga-lu-ka-Tatiyanan kuilun reunojaan myöten. Ja kuullessaan vedon innostuivat langenit niin että syöksyivät tuhansittain kuiluun näyttääkseen, kumpi meistä oli oikeassa. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että veljesi häviää vedon, sillä tuonne mahtuu vielä yksi, ennenkuin kuilu on täysi. Hän muistutti kuitenkin äsken mieleeni, sisareni, että langeneja on vielä yksi elossa, joka tuossa kolossa leväten voisi auttaa häntä voittamaan vedon, ja hän pyysi minua haettamaan sinut paikalle. Ja minä täytin hänen pyyntönsä, sillä en ole milloinkaan tahtonut vääryydellä mitään anastaa, niin että puhele nyt Mopon kanssa kahden kesken tästä asiasta kuten ennenkin hänen kanssaan keskustelit, kun synnytit lapsen, sisareni!"
Baleka ei ollut kuulevinaan mitä Chaka minusta sanoi, sillä hän käsitti hyvin tämän tarkoituksen. Hän katsahti vain Chakaa silmiin sanoen:
"Huonostipa nukut tämän illan jälkeen, Chaka, aina siihen saakka, kunnes tulet maahan, jossa ei unta ole. Olen puhunut."
Chaka kuuli ja ymmärsi sanat ja kääntyi samalla poispäin valittavasti huudahtaen, sillä pelko oli vallannut hänen sydämensä.
"Mopo-veljeni", sanoi Baleka, "puhukaamme viimeinen kerta; kuulit kuninkaan käskyn."
Vein sisareni loitommaksi ja minulla oli keihäs kädessäni. Pysähdyimme kuoleman kuilun reunalle kuolleen kansamme luo, ja Baleka peitti päänsä pantterin nahan liepeellä ja lausui minulle nopeasti sen varjosta:
"Mitä minä sanoin sinulle vähän aikaa sitten, Mopo? Nyt on hetkeni lyönyt. Vanno, että elät ja kostat puolestani juuri tällä samalla kädelläsi."
"Minä vannon, sisareni."
"Vanno, että kostettuasi etsit poikani Umslopogaasin, jos hän vielä elää, ja siunaat häntä minun nimessäni."
"Minä vannon, sisareni."
"Voi hyvin, Mopo! Olemme aina hellästi toisiamme rakastaneet, ja nyt, kun kaikki katoaa, minusta tuntuu, että olemme jälleen pieniä langenien kylässä leikkiviä lapsosia. Eräässä toisessa maassa leikimme sitten jälleen yhdessä! Nyt" — hän katseli minua vakavasti suurilla, kauneilla silmillään — "olen niin väsynyt, Mopo. Menen kansani luo. Heimoni henget kutsuvat minua. Hyvästi!"
* * * * *
Jätän kertomatta, mitä sitten tapahtui, isäni.