XIX.
MASILO SIIRTYY DUGUZAAN.
Sinä yönä kohtasi Balekan kirous Chakaa, joka nukkui huonosti. Hän oli niin rauhaton, että hän lähetti hakemaan minut luoksensa käskien minun lähteä kävelemään hänen kanssaan. Minä lähdin, ja me astuimme ulos hiljaa ja vaiti ollen, Chaka edellä ja minä jäljessä. Hänen jalkansa veivät hänet 'U'Donga-lu-ku-Tatiyanaa kohti, paikkaa, jossa koko heimoni kuin myös Baleka-sisarenikin lepäsivät kuolleina.
Nousimme hitaasti rinnettä ylös ja pysähdyimme kuilun päähän, samaan kohtaan, jossa Chaka oli istunut ihmisten suistuessa ohi kuin vesi putouksesta. Silloin oli paikka täyttynyt kauhunhuudoista ja kuolevien korinasta, mutta nyt siellä oli hiljaa, risahduskaan ei häirinnyt yön syvää rauhaa. Täysi kuu oli juuri noussut ja valaisi edessämme lepäävät vainajat, niin että minä saatoin nähdä heidät kaikki — Balekankin — hänet oli heitetty aivan röykkiön keskelle. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina kuin hän oli silloin, ja kuitenkin minä pelkäsin katsella häntä.
"Nytpä et olisikaan vetoasi voittanut, Mopo palvelijani", sanoi Chaka. "Näetkös, kasa on alentunut, niin että reunaan on jo keihään mitta ainakin!"
En vastannut, mutta kuninkaan ääni karkoitti sakaalit paikalta.
Hetkisen kuluttua Chaka jatkoi nauraen katkerasti:
"Tänään voit nukkua hyvin, äitini, sillä olenpa lähettänyt luoksesi runsaasti tuudittajia. Ah, langenien heimo, sinä unhotit, mutta minä muistin! Unhotit, miten kerran eräs nainen ja poikanen tulivat pyytämään sinulta ruokaa ja turvaa, mutta sinä et suonut heille kumpaakaan — niin, et maidontilkkaa edes! Mitä vannoin minä silloin, oi langenien heimo? Enkö minä luvannut surmata teitä niin monta kuin anomaani maljaan mahtui pisaroita? Ja enkö ole pitänyt lupaustani? Eikö tässä lepää miehiä enemmän kuin maljaan mahtuu pisaroita? Ja heitä kuolemaan seuranneiden naisten ja lasten lukumäärää ei voi kukaan laskeakaan! Voi sinua, langenien heimo, joka et antanut minulle maitoa, kun olin pieni! Tultuani suureksi olen nyt kostanut! Niin, tultuani suureksi! Ah! onko ketään niin mahtavaa kuin minä? Askeleeni panevat maan vavahtelemaan; kun puhun, värisevät ihmiset, ja kun rypistän kulmiani, kuolevat he — välistä tuhansittain. Maa on minun niin kauan kuin voidaan kulkea, ja minun ovat sen asukkaatkin. Mahtini kasvaa yhä ja valtani laajenee joka hetki — niin, joka hetki. Sinunko kasvosi, Baleka, tuijottavat minuun noiden tuhansien joukosta, jotka äsken tapoin? Vannoit minun nukkuvan huonosti tästä lähtien. En pelkää sinua, Baleka — nukuthan ainakin sinä hyvin. Sanohan, Baleka — herää ja kerro minulle, ketä minun tarvitsisi pelätä!" — hän vaikeni äkkiä kuin tyrmistyneenä. Olin jo päättänyt hänen sanojaan kuunnellessani selvittää lopullisesti välimme surmaamalla hänet heti, sillä minun vereni aivan kiehui raivosta ja kostonhimosta. Seisoin jo hänen takanaan valmiina iskemään keveällä nuijallani hänen aivonsa nurmikolle, mutta hillitsin samassa itseni, sillä minäkin näin jotakin. Ruumisröykkiössä liikahti eräs käsi, nousi hitaasti ja viittasi varjoon, joka pimensi kuilun toisen pään, ja minusta näytti, että käsi oli Balekan. Ehkä erehdyin, ehkä käsi olikin jonkun toisen onnettoman, joka vielä kitui tuskissaan — kukapa sen tiennee — mutta hänen viereltään se nousi ja oli koristettu aivan samanlaisilla rannerenkailla kuin olin hänen käsissään nähnyt. Niin, käsi nousi kolme kertaa ja viittasi yhtä sormea koukistaen kolme kertaa kuilun toista päätä peittävään synkkään varjoon ikäänkuin kutsuen jotakin pimeydestä ja kuolleiden joukosta. Sitten se vaipui ja minä kuulin selvästi rannerenkaiden kilahtavan toisiinsa. Samalla alkoi varjosta kuulua laulua, laulua niin ihanaa ja hurmaavaa, etten ollut milloinkaan sellaista kuullut.
Sanat erotin myös, mutta olen unhottanut ne, enkä muista niitä enää. Sen vain tiedän, että laulu kosketteli suuria asioita, kansojen syntyä ja kuolemaa. Se kertoi mustan kansan kehityksestä, tuhosta, joka uhkasi sitä valkoisen rodun taholta, sekä mitä varten se oli ja miksi sen piti kuolla. Pahasta ja hyvästä se kertoi, naisesta ja miehestä, ja niiden keskinäisestä taistelusta, sekä mistä tuo sota johtui ja miten se päättyi. Se kertoi myös zulu-kansasta ja sen voitoista sekä paikasta, jossa valkoinen käsi vihdoin lannistaa vastarintamme, minkä jälkeen kansamme vähitellen kuihtuu tuon käden varjossa ja katoaa vihdoin kokonaan, mennen maahan, jossa mikään ei kuole, vaan elää iäisesti, hyvät hyvien keralla ja pahat pahojen. Se kertoi elämästä ja kuolemasta, ilosta ja murheesta, ajasta ja iankaikkisuuden rannattomasta ulapasta, johon verrattuna aika on kuin aalloilla keinuva lehti vain, sekä miksi niin on.
Paljon nimiäkin kuulin, mutta tunsin niistä vain muutamia, muiden muassa omani, sekä Balekan, Umslopogaasin ja Chaka-Leijonan. Laulu oli sangen lyhyt ja kesti vain vähän aikaa, mutta sisälsi kaiken tämän ja paljon muutakin, minkä olen kuitenkin unhottanut, vaikka minä tiesin sen kerran ja saan jälleen tietää, kun kaikki on lopussa. Tuo varjosta kuuluva laulu paisui paisumistaan, kunnes se kuulosti kaikuvan joka taholta, ja kuolleetkin näyttivät kuuntelevan. Chaka kuuli sen myös ja värisi pelosta, mutta hänen korvansa olivat suljetut sen sisällölle, vaikka minun olivat auki.
Ääni läheni, ja varjon pimennosta alkoi kuultaa heikko valon kajastus, joka kirkastui kirkastumistaan, kunnes minä näin, että tuo kirkkaus säteili eräästä naisellisesta olennosta, joka tuli meitä kohti. Näin jo kasvotkin, ja, isäni, minä tunsin ne. Olento oli Inkosazana-y-Zulu, Taivaan kuningatar! Hän läheni hyvin hitaasti liukuen äänettömästi tuon kuolleita täynnä olevan kuilun yli, ja minusta näytti, että vainajien varjoja nousi tuhansittain lähtien seuraamaan häntä — kuoleman kuningatarta. Ah, isäni, kuinka ihana hän oli häikäisevässä kirkkaudessaan, hiukset välkkyivät kuin sula kulta, silmät olivat syvät kuin keskipäivän taivas, ja hänen rintansa ja käsivarsiensa valkeutta voi verrata ilta-auringon hehkuvaan lumeen. Hänen taivaallisessa kauneudessaan oli kuitenkin jotakin peloittavaa, jotakin hirveätä, mutta minä olin iloinen, että minun suotiin nähdä se, kuinka se säihkyi, säteili ja muutti muotoaan kirkkauden säikeistä kudotun kimmeltävän hunnun häilyessä hänen ympärillään.
Hän oli nyt aivan edessämme, ja Chaka vaipui maahan pelon lamauttamana kätkien kasvonsa, mutta minä en pelännyt, isäni — vain pahat pelkäävät katsoa Taivaan kuningattareen. Ei, minä en pelännyt, vaan seisoin suorana ja katselin häntä kasvoista kasvoihin. Hänellä oli kädessään pienoinen keihäs, jonka varsi oli kuninkaallista punapuuta: sen keihään varjo, jota Chaka piti kädessään, sama, jolla tämä oli surmannut äitinsä ja jolla hänet vihdoin surmattiin. Laulu vaikeni samassa, ja hän pysähtyi eteemme, niin että hänestä säteilevä kirkkaus valaisi heidät molemmat, minun seisoessa maahan kumartuneena kuninkaan takana. Hän kohotti pienen keihäänsä koskettaen sillä Chakaa, Senzagaconan poikaa, otsaan merkiksi, että tämä oli saanut tuomionsa.
"Mopo Makedaman poika", kuulin samassa matalan äänen lausuvan, "hillitse kätesi, sillä Chakan malja ei ole vielä täysi. Kun näet minut kolmannen kerran, niin silloin iske, Mopo lapseni."
Niin hän lausui, ja vaikka Chaka tunsi kosketuksen, ei hän kuullut sanoja, jotka olivatkin vain minulle tarkoitetut. Synkkä pilvi peitti samassa kuun, ja kun se oli mennyt, oli näky hävinnyt, ja minä ja Chaka olimme jälleen kahdenkesken vainajien kanssa. Ympärillämme vallitsi yön syvä rauha. Chaka katsahti ylös ja hänen kasvonsa olivat harmaat tuskanhiestä.
"Kuka se oli?" kysyi hän ontosti.
"Inkosazana, Taivaan kuningatar; hän, joka valvoo kansamme kohtaloita, oi kuningas, ja jonka ihmiset silloin tällöin näkevät suurten tapahtumien edellä."
"Olen kuullut puhuttavan hänestä", sanoi Chaka. "Miksi ilmestyi hän nyt, ja mikä oli laulu, jota hän lauloi? Ja miksi hän kosketti minua keihäällä?"
"Hän tuli sentähden, oi kuningas, että Balekan käsi kutsui häntä kuten näit. Laulun sanoja ja tarkoitusta en ymmärtänyt, ja miksi hän kosketti otsaasi keihäällään, en tiedä, oi kuningas! Ehkä hän kruunasi sinut entistä suurempaan valtaan ja voimaan."
"Niin, kuolemankin valtiaaksi ehkä."
"Sehän sinä olet jo, oi Elefantti", vastasin minä katsahtaen edessämme lepäävään äänettömään joukkoon ja Balekan kylmenneeseen ruumiiseen.
Chaka värisi jälleen. "Tule, menkäämme, Mopo", sanoi hän; "olen nyt saanut tuntea, mitä on olla peloissaan."
"Pelko on vieras, joka tervehtii ennemmin tahi myöhemmin kaikkia, kuninkaitakin, oi maan vapisuttaja!" vastasin minä.
Tämän yön jälkeen Chaka sitten levitti huhun, että Gibamaxegu oli noiduttu kuten koko Zulu-maakin, koska hän ei voinut enää nukkua rauhallisesti, vaan havahtui tämäntästä pelosta huutaen ja Balekan nimeä mutisten. Sentähden hän muutti vihdoin kauas koko paikasta ja rakensi tänne Nataliin tuon suuren Duguza-nimisen kaupungin.
Katsohan tuonne, isäni! Siellä on kaukana tasangolla kaupunki, jossa valkoiset miehet asuvat — nimeltään Stanger. Valkoisten miesten kaupunki on juuri siinä, missä Duguza muinoin oli. Silmäni ovat pimeät, joten minä en voi nähdä, mutta sinä voit. Portin kohdalla on nyt suuri talo, jossa valkoinen mies jakaa oikeutta, portin, jonka läpi oikeus ei ennen milloinkaan päässyt. Takana on toinen talo, jossa ne, jotka ovat syntiä tehneet, rukoilevat taivaan kuninkaalta anteeksiantoa; sillä paikalla olen nähnyt niin monen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, rukoilevan maalliselta kuninkaalta armoa, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään sitä saavan. Ou! Chakan sanat ovat toteutuneet, isäni. Valkoinen mies vallitsee maata, hän työskentelee rauhan toimissa siellä, jossa muinoin soturit syöksyivät verileikkiin, hänen lapsensa ilakoivat ja taittelevat kukkia paikalta, jossa miehiä sortui veriinsä tuhansittain, he kylpevät Imbozamon laineissa, jonka krokodiilejä kerran ruokittiin joka päivä ihmislihalla, ja häitä vietetään siellä, jossa tytöt saivat ennen suudella keihäänterää. Kaikki on muuttunut, mikään ei ole entisellään, ja Chakasta ovat vain jäljellä hauta ja hänen nimensä julma maine.
Tultuaan Duguzaan Chaka eli jonkun aikaa rauhassa, mutta sitten hänen verenhimonsa jälleen heräsi. Hän lähetti soturinsa pondos-heimoa vastaan, joka tuhottiin kokonaan ja jonka karja joutui voittajan saaliiksi. Ja kun tältä retkeltä oli palattu, lähetettiin kymmentuhantinen armeija, impi, Sotyangana-päällikköä vastaan, joka asusti heimoineen Limpopon pohjoispuolella. Soturit lähtivät laulaen matkalle kuninkaan editse kulkien, joka käski heidän joko palata voittajina tahi ei ollenkaan, ja heitä oli niin paljon, että kun he päivän koittaessa alkoivat solua portista ulos kuin suunnaton karjalauma, loppui jono vasta sitten kun aurinko oli korkealla taivaalla.
Eiväthän he tienneet, ettei voitto hymyillytkään heille enää; heitä kuoli tuhansittain nälkään ja Limpopon soiden kuumeeseen, ja ne, jotka palasivat, tulivat ilman kilpeä. Kilvetkin oli syöty nälän kanssa kamppaillessa! Mutta mitäpä heistä! He eivät merkinneet mitään. Tomu oli erään Sotyanganaa vastaan lähetetyn suuren rykmentin nimi, ja tomua se olikin — tomuhiukkanen, jonka Chakan, zulujen leijonan, yksi hengähdys lennätti kuolemaan.
Melkein kaikki miehet olivat lähteneet sotaan, joten Duguzassa olivat vain vaimot ja vanhukset jäljellä. Dingaan ja Umhlangana, kuninkaan veljet, olivat myös siellä, sillä Chaka ei ollut sallinut heidän lähteä peläten heidän rupeavan vehkeilemään häntä vastaan. Hän katsoi heihin aina tuimasti, niin että he pelkäsivät henkeään, tohtimatta kuitenkaan näyttää pelkoaan. Mutta minä arvasin heidän ajatuksensa, ja kuin käärme minä luikertelin heidän sisimpäänsä. Puhelin paljon heidän kanssaan, ja usein rajoittui keskustelumme vain hämäriin sanoihin ja viittauksiin. Mutta siitä enemmän tuonnempana,, isäni, sillä ensin minun täytyy kertoa Masilosta, joka oli aikonut naida Zinitan, ja jonka Umslopogaas Tappaja oli karkoittanut kirveskansan asuinsijoilta.
Armeijan lähdön jälkeisenä päivänä Masilo sitten saapui Duguzaan pyytäen päästä kuninkaan puheille. Chaka istui majansa edustalla kuninkaallisten veljiensä Dingaanin ja Umhlanganan keralla, ja minä olin myös läsnä samoinkuin muutamia neuvonantajia. Chaka oli väsynyt nukuttuaan huonosti, kuten aina siihen aikaan. Senpätähden, kun ilmoitettiin, että joku matkamies pyysi päästä hänen puheilleen, hän ei käskenyt heti surmata tätä, vaan käski tuoda miehen eteensä.
Heti alkoi kuulua ylistyssanoja, joita tuli aivan tulvimalla, ja eräs hyvin lihava mies ryömi matkasta väsyneenä meitä kohti hiekan pöllytessä hänen ympärillään ja tervehti kuningasta tämän kaikilla kunnianimillä. Chaka käski hänen vaieta ja nousta sekä kertoa asiansa. Mies teki kuten oli käsketty ja kertoi kaikki, mitä olet jo kuullut, isäni, miten eräs nuorukainen, roteva ja vahva, tuli kirveskansan luo ja voitti Jikizan, tapparan haltijan, päästen siten tuon kansan päälliköksi, ja kuinka hän oli sitten ryöstänyt Masilon karjan ja karkoittanut hänet.
Chaka ei tiennyt mitään tuosta kirveskansasta, sillä maamme oli laaja siihen aikaan ja siinä eleli useita pienempiä heimoja, joista kuningaskaan ei ollut milloinkaan kuullut; sentähden hän tiedusteli Masilolta yhtä ja toista tuosta kansasta, taistelukuntoisten miesten lukumäärää, karjan paljoutta, sitä hallitsevan nuorukaisen nimeä ja erittäinkin kuninkaalle maksettavan velan suuruutta.
Masilo vastasi sanoen taistelukuntoisten miesten lukumäärän olevan noin puoli rykmenttiä ja karjaa olevan paljon, sillä he olivat rikkaita. Mitään veroa ei maksettu, ja nuorukaisen nimi oli Bulalio, Tappaja — sillä nimellä hänet ainakin tunnettiin, eikä hänkään ollut muuta kuullut.
Kuningas suuttui. "Nouse, Masilo", sanoi hän, "kiiruhda tuon kansan luo ja sano heille, sekä hänelle, jonka nimi on Tappaja, näin: 'On toinenkin tappaja, joka asuu Duguza-nimisessä kaupungissa, ja tämä on hänen tervehdyksensä, oi kirveskansa, ja sinulle, tapparan haltija. Nouskaa kaikki ja tulkaa karja mukananne hänen eteensä, joka asuu Duguzassa, ja luovuttakaa tuo voimallinen tappara Itkuntekijä hänen käteensä. Lähtekää heti ja täyttäkää tämä käsky, sillä muutenpa saatte pian istua iäisesti'" [Zulut haudataan istuvaan asentoon.]
Masilo sanoi toimittavansa käskyn perille, vaikka matka olikin pitkä ja hän pelkäsi suuresti astua hänen eteensä, jota sanottiin Tappajaksi ja joka asui kahdenkymmenen päivän matkan päässä pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa.
"Mene", sanoi kuningas, "ja ilmesty eteeni kolmantenakymmenentenä päivänä tästä lukien tuon tapparapojan vastaus mukanasi! Ellet tule silloin, niin lähetän jonkun noutamaan sinua ja poikaakin!"
Masilo kääntyi ja riensi nopeasti täyttämään kuninkaan käskyä, eikä Chaka virkkanut asiasta sen enempää. Mutta minä ihmettelin sydämessäni, kuka tuo nuorukainen, tuo tapparan haltija, oikein mahtoi olla. Mielestäni hän oli pidellyt Jikizaa ja tämän poikia juuri siten kuin olisin ajatellut Umslopogaasin pidelleen heitä miehuuden ikään ehdittyään. Mutta minä olin myös vaiti.
Samana päivänä sain myös tietää, että vaimoni Macropha ja Nada-tyttäreni olivat kuolleet Swazi-maassa. Kerrottiin, että joukko halakazi-heimon miehiä oli hyökännyt heidän kyläänsä surmaten kaikki, muiden muassa Macrophan ja Nadan. Kuulin sanoman kyyneltäkään vuodattamatta, sillä olin jo niin murheiden murtama, ettei mikään voinut minua enää liikuttaa.