JOHDANTO.
Joulukuun 23 p.
"Olen juuri haudannut poikani, kaunokaisen poikani, josta olin niin ylpeä, ja minun sydämeni on murtunut. On musertavan kovaa kadottaa siten ainoa lapsensa, mutta tapahtukoon Jumalan tahto. Tyydyn osaani. Kohtalon raskas pyörä vierii eteenpäin vääjäämättä kuin Juggernautin vaunu ja murskaa aikanaan meistä jokaisen — toisen ennemmin ja toisen myöhemmin. Alkuasukasten tavoin emme kyllä heittäydy sen alle, vaan koetamme piiloutua mikä minnekin ja rukoilemme itkien armoa; mutta se on turhaa, kohtaloamme emme voi välttää, ja kun vuoromme tulee, murskaudumme säälimättä.
"Harry-parkani, näinkö pian sinun täytyi kuolla, juuri kun elämä alkoi sinulle hymyillä. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan ja oli jo suorittanut kunnialla viimeisen tutkintonsa, josta minä olin niin ylpeä, luullakseni paljon ylpeämpi kuin hän itse. Hänet määrättiin sitten alilääkäriksi rokkosairaalaan. Hän kirjoitti, ettei hän pelännyt rokkoa, vaan halusi mielellään täydellisesti perehtyä taudin hoitotapoihin, ja nyt on tauti hänet tappanut ja minä, harmaahapsinen vanhus, olen jäänyt yksinäni häntä suremaan eikä minulla ole enää ketään, joka minua tässä suuressa murheessani lohduttaisi. Tämä isku olisi ehkä ollut vältettävissä — omaisuuteni olisi riittänyt monin verroin meille molemmille — kuningas Salomonin kaivoksista saamani rikkaudet eivät hevillä lopu; mutta minä tuumin, että ansaitkoon poika itse elatuksensa ja tehköön työtä voidakseen nauttia sitä enemmän levosta ja rauhasta. Mutta lepo tulikin ennen työtä. Minun poikani, minun poikani!
"Kuin mies, josta raamattu kertoo, minä olen koonnut pojalleni paljon maallista tavaraa ja rakentanut aitat, joihin hän saa kaikki rikkautensa lukita, mutta nyt on poikani kuollut ja minä olen jäänyt aivan yksinäni kaikkine kalleuksineni. Minun vuoronihan olisi ollut muuttaa majaa!
"Tänään iltapäivällä kätkimme hänet maan poveen vanhan kirkkomme tornin juurelle. Taivas oli pilvinen ja suuria lumihiutaleita putoili harvakseen kosteaan maahan ja ruumisarkulle haudan reunalla. Kuinka valkoisia ne olivatkaan kirstun mustalla kankaalla! Meidän täytyi hiukan odottaa, ennenkuin saatoimme laskea kirstun hautaan — tarvittavat hihnat olivat unhottuneet haudankaivajalle. Katselimme äänettöminä, kuinka hiutale toisensa jälkeen leijaili hiljaa arkulle kuin ylhäältä siunauksia tuoden ja pian suureksi kyynelhelmeksi sulaen. Siinä suruisissa mietteissä seistessämme lennähti punarinta-satakieli lähellä olevasta puusta arkun kannelle ja viritti ihanan laulunsa. Mieleni murtui silloin kokonaan ja Henry Curtiksenkin silmissä kimaltelivat kyyneleet, niin rautainen mies kuin hän onkin. Suuresta surustani huolimatta muistan myöskin huomanneeni, että kapteeni Good kääntyi poispäin koettaen salata liikutustaan."
Ylläoleva on ote päiväkirjastani, johon minä sen kirjoitin pari vuotta sitten, ja tähän minä jäljensin sen sentähden, että se on minusta sopivin alku kertomukselle, jonka nyt aion kirjoittaa ja saada valmiiksi, jos Jumala suo, Poikani kuolema ja hautaus, josta tuo päiväkirjan ote kertoo, tapahtuivat seitsemäntuhannen penikulman [Englannin penikulman; 1 engl. penik. = 1609.3 m] päässä paikasta, jossa minä nyt makaan sairaana ja hitaasti kirjoittelen näitä sanoja tyttösen karkoittaessa viuhkalla kärpäset minun kuumeisilta kasvoiltani. Harry lepää siellä ja minä täällä, mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin rakas poikani olisi jossakin aivan minun lähelläni.
Noin viidensadan kyynärän päässä kirkosta, jonka harmaiden muurien varjossa Harryni viimeistä untaan nukkuu, minulla on hyvin hieno ja mukavasti sisustettu talo, oikea palatsi näihin Afrikan hökkeleihin verraten, joissa olen suurimman osan elämääni asunut. Haudalta menin autioon kotiini ja söin hiukan ruokailuhuoneen pöydälle pantuja ruokia, sillä ei ole hyvä olla syömättä, vaikka olisi haudannutkin kaikki maalliset toiveensa. Pari suupalaa haukattuani minä jo nousin pöydästä ja aloin astella tahi oikeammin ontua — leijona raateli kerran toisen jalkani — pysähtymättä edestakaisin tammilaudoituksella kaunistetussa tilavassa eteishallissa. Talossani Englannissa on eteishallikin, jonka seinille olen ripustanut ampumaini otusten sarvet, noin satakunta paria kaikkiaan. Kokoelmani on sangen kaunis, sillä minä en ole milloinkaan välittänyt sarvista, jotka eivät ole joka suhteessa täydelliset, ellei niihin liity jokin merkillinen seikkailu. Seinällä avonaisen takan yläpuolella ovat kaikki ampuma-aseeni hyvässä järjestyksessä.
Siinä on pari suurta ladattavaa luodikkoa, jotka ovat olleet hallussani viidettäkymmentä vuotta, ja pieni rihlakko, jolle alkuasukkaat ovat antaneet nimen "intombi" eli "tyttö", uskollinen toverini monessa vaarallisessa seikkailussa. Sen vieressä on raskas elefanttipyssy, jonka perän ympärille on hollantilaisten tavoin kiedottu vihertäviä nahkaliuskoja ja jota neekerit sanoivat "ukkoseksi". Buuri, jolta sen ostin, kertoi, että pyssy oli ollut hänen isällään Verisen joen taistelussa, kun Dingaan sotureineen hyökkäsi Nataliin surmaten kuudettasataa miestä, naisia ja lapsia. Buurit antoivat paikalle nimen "Weenen" eli "Itkun tanner", mikä nimi on vielä tänäkin päivänä käytännössä ja on aina oleva. Monta elefanttia olen kaatanut tuolla vanhalla pyssyllä, jonka yhteen laukaukseen menee kukkura kourallinen mustaa ruutia ja joka potkaisee kuin riivattu.
Niin, astelin rauhattomasti edestakaisin, tuijotin pyssyihini ja niillä pyydystämäini otusten muhkeihin sarviin, jotka nyt kotiani kaunistavat, ja mietteeni kiteytyivät vähitellen lujaksi päätökseksi. Jätän tämän paikan, jossa päiväni kuluvat vain turhuudessa ja toimettomuudessa, ja palaan maahan, jossa olen elämäni elänyt ja johon kaikki muistoni, niin hyvät kuin pahatkin, liittyvät. Matkustan Afrikkaan, jossa tutustuin armaaseen puolisooni ja jossa Harry, minun rakas poikani, syntyi; hautaudun murheineni sen rannattomiin erämaihin. Himo saada jälleen metsästää jaloa riistaa ja elää alkuasukasten parissa oli vallannut minut; tahdoin kuolla kuten olin elänytkin. En voinut enää sietää Englantia. Aloin kiihkeästi kaivata noita aukeita kuutamoisia aavikoita ja niiden silmänkantamattomiin ulottuvia salaperäisiä pensaikkoja. Ikävöin nähdä villieläinten kokoontuvan laumoittain puikkelehtiville puroille janoaan sammuttamaan.
Sanotaan, että ihmisen suurin intohimo on voimakas vielä kuolemassakin, ja se on totta, sillä minä olin totisesti kuin kuollut tuona iltana. Totta on myöskin, ettei kukaan ihminen, joka on elänyt neljäkymmentä vuotta minun laillani, voi rankaisematta asettua asumaan esimerkiksi johonkin Englannin maakuntaan säännöllisine pensasaitoineen, viljeltyine tasankoineen, jäykkine tapoineen ja hyvin puettuine asukkaineen. Ei, hän alkaa ikävöidä erämaan kiehtovaa ilmaa, unissaan hän näkee zulu-soturien hyökkäävän vihollistensa kimppuun raivoavan rantahyrskyn tavoin, ja hän alkaa vihata sivistyneitä oloja ahtaine rajoineen.
Mitähän hyötyä tästä niin sanotusta sivistyksestämme oikeastaan on? Ummelleen neljäkymmentä vuotta ja hiukan enemmänkin minä olen elänyt alkuasukasten parissa ja tutkinut heitä ja heidän luonteenominaisuuksiaan, monta vuotta olen jo asunut täällä Englannissa ja olen parhaani mukaan koettanut eläytyä sen sivistyneisiin oloihin, ja mitä minä olen huomannut? Suuren juovanko ehkä, joka on sivistyneiden ja alkuasukasten välillä? Ei suinkaan, juopa, joka on olemassa, on oikeastaan niin vähäinen, ettei siitä kannata puhuakaan. Valkoinen mies ja neekeri ovat aivan samanlaiset, edellinen on vain kekseliäämpi ja osaa paremmin kääntää kaikki omaksi hyväkseen. Sivistymätön alkuasukas ei ole myöskään rahan ahneuden turmelema, joka myrkyttää kuin syöpä valkoisen miehen sydämen. Minun täytyy sanoa, niin ikävää kuin se onkin, että sivistyneen maailman ihminen ja erämaan villi alkuasukas ovat pohjaltaan aivan samanlaiset.
Tohdin sanoa, että hienosti sivistynyt neitonen, joka lukee tämän, hymyilee vanhan metsästäjän hassutuksille ajatellessaan mustaa helmikoristeista sisartaan, ja samoin on tekevä jokainen hienon hieno tyhjäntoimittajakin, jonka tärkein tehtävä on syödä klubissaan päivällinen, joka riittäisi viikoksi jollekin nälkää näkevälle perheelle. Mutta, parahin neiti, mitä ovat nuo kauniit korut kaulanne ympärillä? Ne muistuttavat sangen suuresti neekerinaisen helminauhoja, vallankin kun puseronne kaulus on mahdollisimman väljä. Pyörähtelette ympäri torvien ja rumpujen säestyksellä, kaunistelette kasvojanne maaleilla ja jauheilla, teette kaiken voitavanne herättääksenne jonkun rikkaan soturin huomion saadaksenne hänet vangitsemaan teidät avioliiton kahleilla, koristelette hiuksenne kirjavilla sulilla ja kaikenlaisilla hepeneillä — tuo kaikki on ominaista juuri alkuasukasnaisille ja todistaa, että pohjaltaan te olette aivan samanlaiset. Entä te, herrani, joka myöskin nauratte sanoilleni, mitä sanoisin teille? Otaksutaanpa, että joku löisi teitä kasvoihin nauttiessanne päivällispöytänne herkkuja, niin eiköhän nähtäisi, miten paljon teissä piilee alkuasukkaan villeyttä.
Tätä voisin jatkaa loppumattomiin, mutta mitäpä se hyödyttäisi? Sivistys on vain villeyttä ja raakuutta peittävä kaunis hopeakuori. Vain turhaa loistoa se on, joka voi häipyä olemattomiin yhtä pian kuin revontuli pohjoiselta taivaalta. Kuin puu se on kasvanut raakalaisuuden suosta, johon minä uskon sen jälkeen varmasti sortuvankin. Niinhän on käynyt Egyptin, Hellaan ja Rooman sivistyksen ja ehkä monen muun, josta ei ole vähintä muistoakaan säilynyt jälkimaailmalle. Tarkoitukseni ei ole suinkaan mitenkään halventaa nykyajan sivistys- ja armeliaisuuslaitosten suurta merkitystä, päinvastoin. Niistähän on ihmiskunnalle tietysti korvaamaton hyöty — kuten esimerkiksi sairaaloista — mutta muistettakoon, että nuo tuhannet ja miljoonat kärsivät ihmisraukat, jotka täyttävät sairaalat ääriään myöten, syntyvät ja kehittyvät keskuudessamme ja ovat siis tavallaan sivistyksen uhreja. Villikansojen keskuudessa ovat sairaudet melkein tuntemattomat. Näitä asioita pohtiessani olen tullut aina siihen johtopäätökseen, että nykyajan useimmat siunaustatuottavat hyväntekeväisyyslaitokset ovat kristinuskon hengen aiheuttamat sivistyksestä johtuvan kurjuuden ja turmeluksen lieventämiseksi.
Kehityksen vaaka heilahtelee puoleen ja toiseen; tänään riemuitsemme jostakin suuriarvoisesta saavutuksesta, mutta huomenna voimme olla jonkun juuri huomaamamme tuntuvan tappion masentamat. Luonto pitää kyllä tasapainosta huolen. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan kaikki kehityksen saavutusten yhteistulos, niin vaaka heilahtaa tasapainoon, kun toiseen kuppiin lasketaan kaikki ratkaisemattomat kysymykset, joita kehityksen edistyessä yhä uusia ilmestyy.
En tahdo puolustella tätä poikkeustani näihin paljon pohdittuihin asioihin, etenkin kun se on vain jonkinlainen johdanto, jonka nuorempi väki ja kaikki, jotka eivät milloinkaan mitään ajattele (mikä paha tapa!), kiireimmiten sivuuttavat, mutta minusta on hyvin toivottavaa, että välistä koettaisimme vilpittömästi opetella ajattelemaan ja ymmärtämään mitä me oikeastaan olemme ja varoisimme joutumasta laajojen tietojemme aiheuttaman ylpeyden valtaan. Ihmisjärjen kekseliäisyys on melkein rajaton, mutta ihmisluonne on taipumaton kuin rautarengas. Hohtavan kirkkaaksi se voidaan kiilloittaa ja sen muoto voi ehkä hiukan muuttua, mutta sen kehän pituutta ei voi kukaan laajentaa niin kauan kuin ihminen on ihminen ja maailma on maailma. Ennen vuoret luhistuvat ja taivaan tähdet uriltaan suistuvat kuin ihmisluonteen rajat laajenevat.
Ihmisluonne on Jumalan kaleidoskooppi, jonka intohimojamme ja taipumuksiamme esittäviä erivärisiä lasisiruja kaikkivaltiaan mahtava käsi järjestelee yhä uusiin väriyhtymiin, ja vaikka nuo yhtymät olisivat kuinka merkilliset hyvänsä, niin ei kuvassa ole milloinkaan siruakaan enemmän tahi vähemmän.
Paremmin ymmärtääksemme asian olettakaamme, että jakaudumme kahteenkymmeneen osaan, yhdeksääntoista villiin ja yhteen sivistyneeseen. Noihin yhdeksääntoista meidän on kohdistettava kaikki huomiomme voidaksemme päästä täysin selville itsestämme. Jos kiinnitämme huomiomme vain tuohon yhteen osaan, joka on kylläkin todellisuudessa tärkein, niin kaikki nuo yhdeksäntoista esiintyvät silloin aivan eri valossa. Äkillisten onnettomuuksien, surujen ja murheiden meitä kohdatessa me turvaudumme noihin olemuksemme yhdeksääntoista alkuperäiseen osaan emmekä tuohon yhteen, joka on meihin myöhemmin muodostunut. Sivistys voi kuivata kyyneleemme, mutta kuitenkin me nyyhkytämme emmekä voi lohduttautua. Sota on meille vastenmielinen, mutta kuitenkin me iskemme sydämen pohjasta kotimme ja kontumme puolesta. Hurmeisilla sotakentillä mainetta ja kunniaa tavoittelemme. Niin on aina ollut ja tulee olemaankin.
Kun sydämemme on surun murtama, haihtuu sivistyksenkin merkitys olemattomiin ja me hiivimme luonnon suurelle povelle kuin pieni lapsi äitinsä helmaan lohtua etsimään. Kun murheet meitä ahdistavat, ikävöimme luonnon yksinäisyyteen. Taivaalla purjehtivia pilviä katsellessa ja rantahyrskyjen pauhua kuunnellessa voi hetkeksi unhottaa omat taistelunsa. Polttavat tuskamme lieventyvät tuntiessamme elämän sykkivän voimakkaasti ympärillämme luonnossa, johon mekin kokonaan kuulumme. Luonto on meidät synnyttänyt ja se on meille tulevaisuudessa haudankin valmistava.
Astelin näin suruissani edestakaisin tammilaudoituksella koristetussa eteishallissani sydämessäni kiihkeä kaipuu saada heittäytyä murheineni luonnon lohduttavaan helmaan. En tarkoita teidän tuntemaanne luontoa hoidettuine metsineen ja hymyilevine viljavainioineen, vaan luontoa, johon ei ole koskettu sitten luomistyön päätyttyä. Ikävöin sinne, jossa on vielä viljalti jaloa riistaa, maahan, jonka menneisyyttä ei kukaan tiedä, ja kaipaan villejä alkuasukkaita, joita rakastan. Sydämeni on nyt pakahtumaisillaan surusta poikani kuoleman johdosta, mutta siellä ehkä voin tottua tyynesti ajattelemaan, että rakas Harryni lepää kirkkomaassa.
Tämä itsekäs esitelmöiminen loppukoon tähän. Pyydän teitä, joka olette jaksanut lukea kyhäystäni näin pitkälle, jatkamaan kärsivällisesti, sillä kertomus, jonka aion teille kertoa, on kyllä sen arvoinen. Sen kaltaista ei ole milloinkaan ennen kuultu.