I.

KONSULIN KERTOMUS.

Harry-parkani hautajaisista oli kulunut noin viikko, kun eräänä iltana istuessani huoneessani ajatuksiini vaipuneena kuulin ovikellon kilahtavan. Menin avaaman ja tapasin ovella vanhat ystäväni Henry Curtiksen ja kapteeni John Goodin. He tulivat sisään ja istahtivat eteishallin avaran takan ääreen, jossa muistaakseni loimottava pystyvalkea roihusi.

"Olittepa kunnon miehiä, kun tulitte katsomaan", sanoin minä; "tiellä taitaa olla paljon lunta."

He eivät virkkaneet mitään. Henry Curtis sytytti rauhallisesti piippunsa takasta ottamallaan hehkuvalla hiilellä, joka valaisi kirkkaasti hänen kauniit ja miehekkäät kasvonsa, suuret harmaat silmänsä, kellertävän partansa ja vaalean, kiharaisen tukkansa. Ajattelin siinä häntä katsellessani, mikä muhkea mies hän olikaan. Hänen vartalonsa oli kasvojen veroinen. En ole milloinkaan nähnyt leveämpiä hartioita enkä voimakkaampaa rintaa. Hän on todellakin niin leveä, ettei hän näytä lainkaan pitkältä, vaikka hän onkin kuuden jalan ja kahden tuuman mittainen mies. En voinut olla ajattelematta, että olin hänen täydellinen vastakohtansa. Kuvitelkaahan mielessänne kuudenkymmenen kolmen vuoden ikäinen pienenläntä kuivettunut vanhus, jolla on kellertävät kasvot, suuret ruskeat silmät, harmaantunut lyhyeksi leikattu karkea tukka ja pitkät laihat kädet, niin saatte selvän kuvan Allan Quatermainista eli metsästäjä Quatermainista, kuten minua yleisesti nimitetään. Neekerit ovat antaneet minulle nimen "Macumazahn" = mies, joka aina valvoo, eli mies, jota ei kukaan voi yllättää.

Toinen vieraani, kapteeni Good, ei ollut meidän kummankaan näköisemme. Hän oli lyhyt, tumma ja hyvin paksu ja käytti aina monokkelia. Sanoin paksu, mikä on aivan liian lievästi sanottu, sillä minun täytyy suureksi mielipahakseni tunnustaa, että Good on viime vuosina lihonnut vallan suhteettomasti. Henry Curtis sanoo sen johtuvan laiskuudesta ja ylensyömisestä, mistä puheesta Good ei oikein pidä, vaikka hän ei voi sitä perättömäksikään väittää.

Istuttuamme siten hetkisen minä sytytin pöytälampun, sillä hämärä alkoi käydä vähitellen painostavaksi, mikä ei olekaan kummallista, kun ajatellaan, että olin viikko sitten haudannut kaikki maalliset toiveeni. Sitten avasin seinälaudoitukseen sovitetun kaapin, josta toin pöydälle viskypullon, vettä ja muutamia laseja. Suoritan aina itse tällaiset tehtävät, sillä en voi sietää, että kaikki kannetaan valmiiksi eteeni, kuin olisin parin vuoden vanha lapsi. Curtis ja Good olivat istuneet koko ajan vaiti. He luultavasti tunsivat, ettei heillä ollut mitään sanottavaa, joka olisi voinut suruani lieventää, ja olivat tyytyväiset tietäessään voivansa vain pelkällä läsnäolollaan lohduttaa minua suuressa murheessani. Tämä oli vasta heidän toinen käyntinsä luonani hautajaisten jälkeen. Asianlaita on todellakin niin, että ystäviemme läsnäolo tukee meitä elämämme synkkinä hetkinä enemmän kuin heidän puheensa, joka vain hermostuttaa. Myrskyn raivotessa eläimetkin pyrkivät toistensa läheisyyteen, mutta eivät äännähdäkään.

He polttelivat vaiti ollen piippujaan ja maistelivat lasejaan ja minä seisoin takan reunustaan nojaten myöskin poltellen ja katselin heitä.

"Vanhat ystäväni", sanoin minä vihdoin keskeyttäen hiljaisuuden, "kauanko on siitä, kun palasimme Kukuana-maasta?"

"Kolme vuotta", vastasi Good. "Miksi niin?"

"Sentähden vain, että luulen kyllästyneeni sivistyneisiin oloihin.
Palaan viidakkoon."

Curtis nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja naurahti sointuvasti.
"Tämäpä kummallista", virkahti hän, "vai mitä, Good?"

Good katsahti minuun monokkelinsa läpi ja mutisi: "Kummallista — hyvin kummallista."

"En oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte", sanoin minä silmäillen kysyvästi toisesta toiseen, sillä minä en pidä salaisuuksista.

"Etkö, vanha veikko?" sanoi Curtis, "sittenpä selitän. Me näet juttelimme hiukan tänne tullessamme."

"Sen kyllä uskon, kun kerran Good oli mukana", keskeytin minä ivallisesti, sillä Good on hyvin puhelias. "Mistä sitten keskustelitte?"

"Koetahan arvata", sanoi Curtis.

Pudistin päätäni. Oli melkein mahdotonta arvata, mistä Good oli mahtanut puhella, sillä hän puhuu niin paljon ja lukemattomista asioista.

"No niin, me keskustelimme eräästä pienestä suunnitelmasta, jonka olen tehnyt. Mitä sanoisit, jos lähtisimme tästä toiselle matkalle Afrikkaan?"

Minä melkein hypähdin kuullessani hänen sanansa. "Tarkoitatko täyttä totta?" kysäisin henkeäni pidättäen.

"Tottapa tietenkin. Eikö niin, Good?"

"Niinpä hyvinkin", vastasi Good rauhallisesti.

"Kuulehan, vanha veikko", jatkoi Curtis vilkastuen, "minä olen myöskin kyllästynyt tähän toimettomuuteen. Olen jo toista vuotta ollut yhtä levoton kuin vaaraa vainuava vanha elefantti ja tahdon jo tehdä muutakin kuin olla joutilaana tilanomistajana maassa, joka on aivan tulvillaan samanlaisia tyhjäntoimittajia. Kukuana-maa, Gagool ja kuningas Salomonin kaivokset kummittelevat aina unissani. Selittämätön kaipuu on vallannut minut kokonaan. Olen kyllästynyt fasaanein ja peltokanojen metsästykseen ja himoitsen jälleen suurempaa ja arvokkaampaa riistaa. Tiedäthän, että maito on mautonta, kun on päässyt viinan ja veden makuun. Tuo vuosi, jonka vietimme yhdessä Kukuana-maassa, on minusta nyt yhtä arvokas kuin kaikki muut elämäni vuodet yhteensä. On ehkä hullua näin puhua, mutta minä en voi sille mitään. Olen lujasti päättänyt palata Afrikkaan."

Hän vaikeni, mutta jatkoi hetkisen kuluttua:

"Ja miksi en menisi? Minulla ei ole vanhempia eikä perhettä, jotka minua pidättäisivät. Jos minulle matkallani jotakin tapahtuisi, siirtyvät maatilani ja omaisuuteni veljelleni Yrjölle ja hänen pojalleen, kuten joka tapauksessa viimein käy. Täällä ei minua kukaan tarvitse."

"Näin juuri ajattelin käyvän ennemmin tahi myöhemmin", sanoin minä. "Entä Good, mitkä syyt ovat saaneet sinut yhtymään juoneen, vai onkohan sinulla mitään erikoisia syitä?"

"On", vastasi Good juhlallisen vakavasti. "Minä en toimi milloinkaan ilman jotakin syytä. Naisilla ei ole tässä ainakaan osaa eikä arpaa."

"Selitähän tarkemmin", sanoin minä. "Puheistasi ei viisastu milloinkaan heti."

"Minä en oikeastaan mielelläni kerro syrjäisille näin arkaluontoista ja aivan henkilökohtaista asiaa kuin tämä on, mutta jos sinä haluat tietää todellisen syyni, niin voinhan sen sinulle sanoa: minä olen liian lihava."

"Lopeta jo, Good!" murahti Curtis. "Sanopas nyt, Quatermain, mihin suuntaisimme matkamme. Voitko ehdottaa jotakin?"

"Oletteko, miehet, milloinkaan kuulleet puhuttavan paikasta, jonka nimi on M:t Kenia?" kysyin minä.

"Enpä ole", sanoi Good.

"Entä Lamun saaresta?" jatkoin minä.

"En. Mutta olepas vaiti — eikö se ole noin kolmensadan penikulman päässä Zanzibarista pohjoiseen?"

"Aivan oikein. Kuulkaa siis. Minä ehdotan, että matkustamme suoraan Lamulle, josta menemme mannermaalle ja jatkamme pysähtymättä M:t Keniaan, johon on rannikolta noin kaksisataa viisikymmentä penikulmaa. Sieltä menemme Lekakiseraan, johon on M:t Keniasta noin kaksisataa penikulmaa, ja edempänä ei ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään, mikäli minä tiedän. Jos sinne saakka pääsemme, niin painaudumme heti tutkimaan noita suunnattoman laajoja tuntemattomia alueita Lekakiseran länsipuolella. Mitäs tästä tuumitte, miehet?"

"Etpä vähiä suunnittelekaan", sanoi Curtis harvakseen ja miettivästi.

"Olet oikeassa", vastasin minä. "Onhan siinä aluksi, mutta emmehän me kolme aio vähään tyytyäkään. Kaipaamme kaikki muutosta ja vaihtelua ja tässähän meille tarjoutuukin vallan oivallinen tilaisuus. Olen koko elinaikani ikävöinyt noille seuduille ja minä aion käydä siellä ennen kuolemaani. Poika-raukkani kuolema katkaisi viimeisen siteen, joka kiinnitti minut sivistyneisiin oloihin, ja minä halajan päästä villien alkuasukasteni luo. Sitäpaitsi olen useamman kerran kuullut huhuja, että noissa seuduissa asustaisi suuri valkoinen kansa, ja minä olen päättänyt tutkia, onko noissa huhupuheissa siteeksikään perää. Olen iloinen, jos tulette mukaani, miehet; muussa tapauksessa menen yksin."

"Tänne en suinkaan aio jäädä, vaikka en usko merkkiäkään noihin huhuihin jostakin valkoisesta kansasta", sanoi Curtis nousten ja pani kätensä olkapäälleni.

"Yhdyn täydellisesti edelliseen puhujaan", sanoi Good, "ja olen valmis lähtemään vaikka paikalla. Menkäämme kaikin mokomin M:t Keniaan ja noihin toisiin paikkoihin, joiden nimiä ei kukaan kunniallinen ihminen osaa lausuakaan, ja käykäämme tervehtimässä olematonta valkoista kansaa. Minulle on yhdentekevää."

"Milloin arvelet olevan sopivinta lähteä?" kysyi Curtis.

"Kuukauden päästä tästä päivästä lukien", vastasin minä. "Pääsemme Lamulle Intiaan menevässä höyrylaivassa. Älä sinä, Good, ole niin varma, ettei huhuissa ole mitään perää, vaikka et sattumalta olekaan niitä ennen kuullut. Muistelepas kuningas Salomonin kaivoksia!"

* * * * *

Ylläolevasta keskustelusta on nyt kulunut noin kolme kuukautta ja kertomukseni jatkuu aivan erilaisessa ympäristössä.

Monien tiedustelujen ja tutkimusten jälkeen olimme tulleet siihen päätökseen, että meidän oli parasta lähteä pyrkimään M:t Keniaa kohti Tana-joen suulta eikä Mombasasta, joka on noin sata penikulmaa lähempänä Zanzibaria. Tähän päätökseemme vaikuttivat suuresti tiedot, jotka saimme eräältä armeenialaiselta kauppiaalta, joka tuli laivaan Adenissa. Hän oli likaisin ihminen mitä milloinkaan olen nähnyt, mutta muutoin kunnon mies. "Lamu", toisti hän, "sanotte olevanne matkalla Lamulle — oi, mikä ihana paikka?" ja hurmautuneena hän käänsi lihavat kasvonsa taivasta kohti. "Puolitoista vuotta olen siellä ollut eikä minun kertaakaan tarvinnut muuttaa paitaani — ei kertaakaan."

Astuimme siis kiluinemme kaluinemme maihin tuolle mainitulle saarelle, ja kun emme tienneet minne mennä, samosimme päättäväisesti Englannin konsulin talolle, jossa meidät mitä vierasvaraisimmin vastaanotettiin.

Lamu on kylläkin merkillinen paikka, mutta kun nyt sitä ajattelen, muistan vain sen verrattoman likaisuuden ja hirvittävän löyhkän. Konsulaatti oli noin kivenheiton päässä liejuisesta ja mutaisesta rannasta, joka oli koko kaupungin liankaatopaikka. Luoteen aikana oli ranta kuivillaan ja alkuasukkaat tapasivat kaivaa kokospähkinöitä liejuun pehmenemään. Kun kuori oli kyllin mädäntynyt, kaivettiin pähkinät esiin ja niiden kuiduista kudottiin sitten mattoja, oviverhoja y.m.

Olen eläissäni kohdannut monet löyhkät, mutta niiden muisto kalpenee kokonaan tämän Lamun mutaiselta rannalta nousevan hajun rinnalla. Ilta oli kuutamoinen ja aivan tyyni, kun istuimme ystävällisen konsulin huoneessa jutellen kuulumisia, ja vaikka ikkunat oli tiiviisti suljettu, tunkeutui rannan myrkyllinen haju siitä huolimatta sisälle. Onko sitten ihmeellistä, että monenlaiset kuumetaudit raivoavat Lamulla. Saarella on kyllä omat viehätyksensäkin ja omituisuutensa, mutta niihin ei muukalainen ehdi suurestikaan kiinnittää huomiotaan, ennenkuin lika ja löyhkä karkoittavat hänet.

"Mihinkäs miehet ovat oikein matkalla?" kysyi vierasvarainen isäntämme sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen.

"Aiomme pyrkiä M:t Keniaan ja sieltä Lekakiseraan", vastasi Curtis. "Quatermain on kuullut itsepintaisia huhuja, että jossakin Lekakiseran länsipuolella asustaisi suuri valkoinen kansa."

Konsuli nyökäytti päätään ja sanoi myöskin kuulleensa sellaisia puheita.

"Tiedättekö jotakin?" kysyin minä.

"Enpä paljoakaan. Noin vuosi sitten sain kirjeen ystävältäni lähetyssaarnaaja Makenzielta, jonka lähetysasema 'Tunturi' — hän on syntyjään skottilainen — on kaukana sisämaassa Tana-joen rannalla, ja siinä hän ohimennen kertoi kuulleensa merkillisiä asioita."

"Enkö kirje vielä hallussanne?" kysyin minä.

"Minä hävitin sen, mutta muistaakseni hän mainitsi jotakin eräästä hänen asemalleen saapuneesta metsästäjästä, joka oli kertonut tavanneensa Laga-nimisen järven kahden kuukauden matkan päässä Lekakiserasta länteen, jossa ei minun tietääkseni ole kukaan valkoinen mies vielä käynytkään. Sieltä oli tuo metsästäjä kääntynyt pohjoiseen päin ja vaellettuaan kuukauden päivät autiossa erämaassa piikkisten viidakkojen halki ja huimaavan korkeiden vuorten yli hän oli tullut maahan, jonka asukkaat olivat valkoihoiset ja asuivat kivitaloissa. Siellä oli häntä kohdeltu jonkun aikaa sangen vierasvaraisesti, kunnes papit olivat eräänä kauniina päivänä saaneet päähänsä, että hän oli paholainen, ja yllyttivät väestön hänen kimppuunsa. Hän onnistui kuitenkin pääsemään pakoon ja harhailtuaan kahdeksan kuukautta päivättömissä erämaissa hän saapui vihdoin kuoleman kielissä Mackenzien asemalle. Siinä kaikki mitä tiedän, ja mielipiteeni on, että mies- parka on hourinut koko jutun. Mutta jos haluatte saada asiasta tarkempia tietoja, niin teidän on parasta matkata Tana-jokea ylös Mackenzien puheille."

Curtis ja minä katsahdimme toisiimme. Asiaa kannatti todellakin tuumia.

"Luulenpa, että menemme kuin menemmekin tapaamaan herra Mackenzieta", sanoin minä.

"Viisaammin ette voi menetellä", vastasi konsuli, "mutta voitte olla varmat, että matkanne Tana-jokea ylös käy sangen vaaralliseksi, sillä minä olen kuullut masai-heimon olevan sotajalalla, ja kuten tiedätte he eivät ole suinkaan kohteliainta väkeä. Luultavasti selviätte parhaiten, kun otatte mukaanne muutamia reippaita miehiä palvelijoiksenne ja metsästäjiksi ja palkkaatte kantajat matkallanne vain kylästä toiseen. Vaivalloistahan se kyllä on, mutta sittenkin minä uskon teidän pääsevän siten parhaiten perille. Niin lyhyille matkoille palkatut kantajat eivät karkaa luotanne ja jätä teitä pulaan, kuten voisi käydä, jos palkkaisitte samat miehet perille saakka."

Sattuikin niin onnellisesti, että Lamulla oleskeli silloin pienempi ryhmä wakwafi-askari-heimon sotureita. Wakwafit ovat syntyisin masai- ja wataveta-heimojen välillä solmituista avioliitoista ja ovat kaunis ja miehekäs rotu. Heillä on paljon zulu-kansan hyviä ominaisuuksia ja ovat heitä herkemmät mukautumaan sivistyneisiin tapoihin. He ovat myöskin taitavia metsästäjiä. Nämä miehet olivat hiljattain olleet pitkällä matkalla erään englantilaisen Jutson nimisen matkailijan mukana, joka oli lähtenyt Mombasasta — noin sataviisikymmentä penikulmaa Lamusta etelään — ja taivaltaneet Kilimandjaron, Afrikan tunnetusti korkeimman vuoriston, ympäri. Paluumatkallaan noin päivän matkan päässä Atombasasta oli hän kuollut kuumeeseen, miesparka. Säälin sydämestäni tuota urheaa matkailijaa, jonka täytyi monista vaaroista pelastuttuaan kuolla aivan kuin kodin kynnykselle. Miehet olivat haudanneet hänet Mombasaan ja tulivat sitten veneellä Lamulle. Ystävämme konsuli ehdotti, että koettaisimme kaikin mokomin saada nuo miehet palvelukseemme, ja seuraavana aamuna me lähdimmekin tulkki mukanamme heidän puheilleen. Tapasimme wakwafit laitakaupungilla, jossa he majailivat eräässä turvehökkelissä, ja esitimme varovasti asiamme kolmelle majan edessä loikovalle todellakin uljaan ja rohkean näköiselle soturille, jotka eivät olleet lainkaan halukkaat ryhtymään mihinkään neuvotteluihin. He sanoivat juuri palanneensa pitkältä matkalta ja olivat sangen uupuneet ja heidän isäntänsä kuolema oli masentanut heidän mielensä. Levättyään täällä hetkisen he aikoivat jatkaa matkaansa kotiin.

Tämä ei kuulostanut kovinkaan lupaavalta, ja aikaa voittaakseni minä kysyin, missä heidän kumppaninsa olivat. Olin kuullut, että heitä oli kaikkiaan kuusi, ja nyt näin vain kolme. Soturit sanoivat toisten nukkuvan majassa ja lepäävän vaivoistaan — "uni sulki heidän väsyneet silmänsä ja heidän sydämensä olivat surusta lyijynraskaat; parasta olikin nukkua, sillä nukkuessa murheetkin unhottuvat." Mutta saattoihan heidät herättää, jos niin tahdoimme.

Majasta ilmestyikin pian kolme miestä — perusteellisesti haukotellen ja venytellen — joista kaksi ensimmäistä oli selvästi noiden kolmen ensiksi tapaamamme soturin heimolaisia. Kolmas oli roteva, noin kuuden jalan ja kolmen tuuman pituinen mies, jonka jäsenet näyttivät olevan laihuudestaan huolimatta teräksen jäntevät. Näin ensi silmäyksellä, ettei hän ollut wakwafi, vaan puhdasverinen zulu. Hän piti ylimyksellisen kapeaa kättänsä suunsa edessä haukotustaan peittääkseen, joten näin vain hänen kasvojensa yläosan, mutta kädessä olevasta sormuksesta ja otsan kolmikulmaisesta merkistä päättäen hän oli päällikkö eli "keshla". Samassa hän laski kätensä ja minä näin voimakkaat zulu-kasvot, hymyilevän suun, lyhyen, hiukan harmahtavan, villaisen parran ja ruskeat silmät, jotka olivat terävät kuin haukan. Olin hypähtää korkealle, sillä tunsin miehen heti, vaikka en ollut nähnyt häntä kahteentoista vuoteen. Hänen elämänsä vaiheista kerrottiin kummia juttua Zulu-maassa, jossa häntä yleisesti sanottiin "tikaksi" ja myöskin "lahtariksi".

"Mitä kuuluu, Umslopogaas!" kysyin minä hiljaa hänen omalla kielellään.

Kuullessaan nimeään mainittavan hän hätkähti kovin ja pudotti hämmästyksissään pitkävartisen sotakirveensä, joka hänellä oli kädessään, mutta samassa hän jo tunsi minut ja tervehti minua juhlallisesti.

"Sinäkö, koos (päällikkö)", huudahti hän, "Koos-y-Pagate! Koosum cool! (vanha ja mahtava päällikkö), koos! baba! (isä). Sinäkö, Macumazahn, vanha metsästäjä, elefantin tappaja, leijonain syöjä, neuvokas, valpas, urhoollinen ja nopea sankari, joka et ammu milloinkaan harhaan, jonka isku sattuu aina paikalleen ja joka rakastat ystäviäsi kuolemaasi saakka! Koos! Baba! On totta kuten sanotaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan! Katso, Natalista lähetettiin minulle vuosi sitten sana: 'Macumazahn on kuollut! Katso, maailma ei tunne enää Macumazahnia!' Ja nyt minä tapaan Macumazahnin, ystäväni, tässä haisujen paikassa. Vanhan shakaalin harja on harmaantunut, mutta hänen näkönsä on vielä tarkka ja hänen hampaansa terävät, vai mitä? Ha-haa, Macumazahn! muistatko kun ammuit tuota raivostunutta puhvelia keskelle otsaa — muistako —"

Olin kuunnellut vaieten, koska huomasin, että hänen juhlallinen puheensa näytti vaikuttavan edullisesti noihin viiteen wakwafiin, jotka kaikesta päättäen ymmärsivät hiukan hänen sanojaan, mutta nyt minä arvelin olevan sopivinta lopettaa hänen purkauksensa. En vihaa mitään niin kuin tätä zulujen äärimmäisen liioiteltua kehumista.

"Ole vaiti!" sanoin minä. "Onko meluava kielesi ollut kahleissa siitä saakka kuin viimeksi sinut näin, koska se nopeudellaan aivan hämmästyttää minut? Miten olet täällä näiden miesten mukana — sinä, joka olit viime kerralla tavatessamme zulujen päällikkö? Kuinka olet joutunut näin kauas kotoasi ja muukalaisten pariin?"

Umslopogaas nojasi peloittavaan tapparaansa, jonka varsi oli tehty valkoisen sarvikuonon sarvesta ja hänen julmat kasvonsa synkkenivät.

"Isäni", vastasi hän, "minulla on sinulle hiukan puhuttavaa, jota en voi sanoa näiden alhaissyntyisten (umfagozana) läsnäollessa", ja hän katsahti wakwafeihin, "mutta niin paljon voin sanoa, että eräs nainen petti minut ja häpäisi kunniallisen nimeni — niin, minun oma vaimoni, eräs pyöreäposkinen tyttö, petti minut katalasti. Viholliseni hän vietteli kimppuuni, mutta minä raivasin tieni heidän ruumiidensa yli. Tämä tapparani, Inkosi-kaas, jonka isäni varmaankin vielä hyvin muistaa, välähti vain kolmesti — kerran oikealle, kerran vasemmalle ja kerran eteenpäin, ja kolme miestä, jotka olivat tulleet minua murhaamaan, vaipui veriinsä kotini kynnykselle. Sitten minä pakenin ja kuten isäni tietää juoksen minä vielä vanhanakin nopeasti kuin sassabyantilooppi [Afrikan nopein eläin. — A.Q.] ja ei ole miestä, joka minut saavuttaisi, kun olen kerran edelle päässyt. Niin lähdin ja takanani syntyi hirmuinen meteli.

"Omasta majastani pakenin ja tapahtui niin, että hän, joka oli minut pettänyt, oli lähteelläni juomassa. Hiivin hänen taaksensa kuin kuoleman varjo, heilautin kirvestäni ja katso! hänen päänsä putosi suoraan lähteeseen. Siten minä käännyin pohjoista kohti ja vaellettuani kolme kuukautta yötä päivää pysähtymättä ja levähtämättä minä kohtasin valkoisen metsästäjän, jonka kuoltua tulin tänne hänen palvelijainsa keralla.

"Mitään en ole tuonut mukanani. Minä, joka olen ylhäistä syntyperää, tuon kuuluisan Chaka-kuninkaan jälkeläinen, kirveskansan päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja, olen nyt koditon kulkuri. Mukaani otin vain tämän kirveeni, jonka voimalla kirveskansaani hallitsin. Karjani on nyt jaettu ja kauniit vaimoni on ryöstetty ja lapseni eivät tunne kasvojani enää, mutta tällä kirveelläni" — hän pyöritti peloittavaa asettaan päänsä ympäri niin että ilma vinkui — "minä vielä kerran avaan onnen tieni. Olen puhunut."

"Umslopogaas", sanoin minä pudistaen päätäni, "minä tunnen sinut vanhastaan. Syntyperästäsi olet aina ollut ylpeä ja kunniastasi arka, mutta nyt olet menetellyt kovin ajattelemattomasti, pelkään minä. Kun vuosia sitten suunnittelit kapinaa Cetywajoa, Pandan poikaa vastaan, niin minä varoitin sinua ajoissa ja sinä kuuntelit neuvoani ja pelastuit. Mutta nyt, kun en ollut sinun lähelläsi, olet kaivanut kuopan itsellesi. Eikö niin? Mutta tehtyä ei voida tekemättömäksi saada. Voiko kukaan sanottua sanaa palauttaa ja kuollutta henkiin virvoittaa? Aika kaikki haavat parantaa. Unohda sinäkin, Umslopogaas, kärsimäsi vääryydet ja koeta oppia ajattelemaan, että kostoa hautomalla et niiden muistoa suinkaan lievennä.

"Umslopogaas, minä tiedän, että sinä olet suuri soturi kuninkaallista sukua ja uskollinen kuolemaan saakka. Zulu-maassakin, jossa kaikki miehet 'ovat urhoolliset, sanottiin sinua 'lahtariksi' ja iltaisin kerrottiin nuotioiden ympärillä urotöitäsi ja ihailtiin verratonta väkevyyttäsi. Kuule nyt mitä sanon. Sinä näet tämän pitkän miehen, joka on ystäväni", ja minä viittasin Curtikseen; "hän on yhtä kuuluisa soturi kuin sinäkin ja vertaisesi väkevyydessä. Hänen nimensä on Incubu. Näet toisenkin ystäväni, jolla on pyöreä vatsa, vilkkaat silmät ja miellyttävät kasvot. Hänen nimensä on Bougwan (silmälasiniekka) ja hän on totisesti hyvä ja uskollinen toveri ja kuuluu omituiseen heimoon, joka asustaa veden päällä kelluvissa majoissa.

"Nyt me kolme olemme matkalla sisämaahan ja aiomme kulkea Dongo Egeren ohi, sivuuttaa valkoisen vuoren (M:t Kenian) ja tunkeutua kauas tuntemattomiin erämaihin sen takana. Emme tiedä mihin joudumme; himoamme vain jaloa riistaa ja seikkailuja ja haluamme nähdä jotakin uutta, sillä olemme kyllästyneet kotioloihin ja alati samaan ympäristöön. Tuletko mukaamme? Saat olla lähin miehemme ja palvelijaimme päällikkö, mutta matkan vaiheista en tiedä mitään sanoa. Ehkä emme palaakaan enää, vaan sorrumme erämaiden lukemattomiin vaaroihin. Mutta voihan toisinkin käydä. Kerran ennenkin me kolme lähdimme seikkailuja etsimään ja otimme mukaamme aivan sinun kaltaisesi miehen — erään Umbopan, joka on nyt suuren ennen tuntemattoman maan kuningas, ja hänellä on noin kuusikymmentätuhatta töyhtöpäistä urhoollista soturia. Antaudutko onnettaren johdettavaksi ja tulet mukaamme, vai pelkäätkö sinä, Umslopogaas?"

Vanha päällikkö hymyili. "Et ole aivan oikeassa, Macumazahn", sanoi hän. "Olen vehkeillyt aikani, eikä kunnianhimoni ollut onnettomuuteni ainoa syy, vaan nuoren naisen kauniit kasvot, minkä häpeäkseni tunnustan. Mutta olkoon. Vai niin, nyt ollaan siis menossa virkistämään vanhoja muistoja, Macumazahn, kun Zulu-maassa ennen yhdessä taistelimme ja metsästimme. Minä tulen mukaanne. Käyköön miten käy, muusta en välitä, kunhan iskut putoilevat lujasti ja taajaan ja hurme punaisena huppelehtii. Minä vanhenen, Macumazahn, minä vanhenen, enkä ole vielä tapellut tarpeekseni!

"Olen kuin olenkin soturi; katsopas arpiani", ja hän osoitti rintaansa, käsiään ja jalkojaan, jotka olivat täynnä lukemattomia arpia. "Katsopas tätä reikää päässäni; kerran olivat aivoni pursuta siitä ulos, mutta kuitenkin minä elän, ja mies, joka reiän löi, iski silloin viimeisen iskunsa. Tiedätkö, Macumazahn, montako miestä minä olen iskenyt hengiltä rehellisessä kaksintaistelussa? Katsopas tänne", ja hän viittasi tapparansa sarvikuonon sarvesta tehtyyn varteen, jossa oli monta riviä säännöllisiä pykäliä. "Laskehan pykälät, Macumazahn — eikös niitä ole sata ja kolme — ja siinä on vasta ne, joiden mahat olen sivaltanut auki. [Zulut aukaisevat aina tappamansa vihollisen vatsan. Elleivät he sitä tee, vaivaa heitä taikauskoinen pelko, että he paisuvat samoin kuin tuo kuollut, jonka he surmasivat. — A.Q.] Muita en ole milloinkaan laskenutkaan, mutta niiden lukumäärä on monin verroin suurempi."

"Ole jo vaiti", sanoin minä, sillä minä huomasin, että hänen verenhimoinen luontonsa alkoi lainehtia; "emme halua nyt kuulla veritöittesi luetteloa. 'Lahtariksihan' sinua sanotaankin ja totisesti oletkin nimesi arvoinen. Jos tulet meidän mukaamme, niin muista, että me tappelemme vasta silloin kun kimppuumme hyökätään. Kuule, me tarvitsemme muutamia palvelijoita ja nuo miehet" — minä viittasin wakwafeihin, jotka olivat keskustelumme aikana siirtyneet hiukan loitommaksi — "eivät tahdo tulla."

"Eivät tahdo tulla!" ärjäisi Umslopogaas; "kuka koira tohtii sanoa, etteivät he tahdo tulla, kun isäni käskee? Sinäkö?" ja yhdellä hyppäyksellä hän ponnahti wakwafin eteen, jota olin ensin puhutellut, ja riuhtaisi hänet luokseni. "Sinä koira!" ärjyi hän ravistaen miestä niin että hampaat helisivät, "sanoitko sinä, ettet tahdo lähteä isäni mukaan? Sanopas se vielä kerran, niin minä jauhan nuuskaksi sinut ja kumppanisi", ja hänen pitkät sormensa kiertyivät miehen kaulan ympärille. "Oletko unhottanut, miten veljesi kävi?"

"En", läähätti wakwafi. "Me seuraamme valkoista miestä."

"Valkoista miestä!" ärhenteli Umslopogaas teeskennellyn raivoisasti, mikä olisi hyvin vähäisellä yllytyksellä kiihtynyt todelliseksi. "Kenestä sinä julkea koira oikein puhut?"

"Mahtavaa päällikköä, tarkoitan."

"Kas niin", sanoi Umslopogaas rauhallisesti ja hellitti otteensa niin äkisti, että mies kellahti selälleen; "sitähän minäkin."

* * * * *

"Tuolla Umslopogaasilla näyttää olevan erinomaisen suuri siveellinen vaikutusvalta kumppaneihinsa", huomautti Good myöhemmin vakavasti.