II.
MUSTA KÄSI.
Lähdimme siis Lamulta ja kymmenen päivän kuluttua me leiriydyimme monien seikkailujen jälkeen Charra-nimiseen paikkaan Tana-joella. Olimme muun muassa käyneet eräässä rauniokaupungissa, joita on useampia tällä rannikolla. Nämä rauniot ovat äärettömän vanhat, luullakseni lähtöisin vanhan testamentin ajoilta, jolloin Intian ja Itä-Afrikan koko kauppa kulki tätä tietä, ja laajuudestaan ja suurten moskeain ja kivirakennusten jäännöksistä päättäen ne ovat olleet väkirikkaita ja tärkeitä kaupunkeja. Nyt ne ovat vain soraläjiä — orjakauppa niiden loiston lopetti — joiden pimennoissa leijona öisin hiipii. Raunioiksi sortuneissa käytävissä, joissa muinoin mahtavat kauppiaat sen aikuisen sivistyneen maailman kaikilta kulmilta toisensa tapasivat, kajahtelee nyt erämaan kuninkaan peloittava karjunta, ja viidakon valtaamilla kaduilla, joilla muinoin sankat ihmisjoukot melusivat, kuuluu vain hyypiän kaamea huuto.
Raunioissa, joita kävimme katsomassa, huomasimme erään tiheää viidakkoa kasvavan kunnaan juurella kaksi mitä kauneinta porttikäytävän pylvästä, jotka olivat aivan köynnöskasvien peitossa. Niiden leikkauksilla koristetut päät olivat aivan erikoiset ja minua harmittaa vieläkin, etten voinut ottaa niitä mukaani. Kuten jo sanoin olivat pylväät luultavasti kaunistaneet jotakin palatsia, josta ei ollut enää jälkeäkään näkyvissä, mutta jonka raunioille tuo metsäinen kunnas oli todennäköisesti muodostunut.
Nuo kaupungit olivat kukoistaneet aikansa ja olivat nyt Niniven ja Babylonin jäännösten kaltaiset. Samoin käy kerran Lontoon ja Parisinkin, sillä kaikki on katoovaista eikä mikään kestä ikuisesti. Tämä laki on heltymätön. Avaruudet, maailmat, valtameret, vuoret, joet, valtakunnat, naiset, miehet — kaikki katoavat aikanaan. — Elämä ei pysähdy eikä kukaan voi vitkastella tiellä ja estää kehityksen kulkua joko elämää tahi kuolemaa kohti. Kohtalo, tuo tuima järjestyksen valvoja, vie meitä kukkulaa ylös ja toista alas, tasankojen poikki, kunnes lopulta syvyyden kita aukeaa eteemme ja me häivymme unhotuksen helmaan, ikuisuuden ulappaan.
Charrassa meillä sukeutui ankara riita kantajain kanssa, jotka olivat sitoutuneet seuraamaan meitä siihen saakka. Kaikin mahdollisin keinoin he koettivat kiristää suurempaa palkkaa kuin oli sovittu, ja kun emme suostuneet heidän vaatimuksiinsa, uhkasi heidän johtajansa usuttaa masait kimppuumme. Samana yönä hän hiipi tiehensä vieden mukanaan kaikki kantajamme, jotka varastivat melkein kaikki heidän haltuunsa uskotut tavarat. Ampuma-aseemme ja muut tärkeimmät matkatavaramme olivat onneksi noiden viiden wakwafin huostassa, joten ne säilyivät. Kantaja-roistot olisivat kyllä kaikkein mieluimmin anastaneet ne, jos vain suinkin olisivat voineet. Olimme kyllästyneet kantajiin ja niitähän emme tosin enää tarvinneetkaan. Jaksoimme itsekin kuljettaa jäljellä olevat vähät kapistuksemme, mutta miten voisimme jatkaa matkaa ilman oppaita?
Good ratkaisi pulman. "Tuossahan on vettä", sanoi hän viitaten Tana-jokeen, "ja eilen näin joukon alkuasukkaita ahdistelevan virtahevosia suurissa kanooteissa. Herra Mackenzien lähetysasema on tietääkseni tämän joen rannalla. Miksi emme siis istu kanootteihin ja meloskele jokea ylös?"
Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä nerokas ehdotus hyväksyttiin riemuhuudoin, ja minä ryhdyin heti hankkimaan sopivia kanootteja läheisiltä alkuasukkailta. Kolmen päivän kuluttua minulla oli kaksi jostakin hyvin kevyestä puusta tehtyä tilavaa kanoottia, joihin kumpaankin mahtui kuusi henkeä ja matkatavarat. Näistä kahdesta kanootista minun täytyi maksaa melkein koko jäljellejäänyt kangasvarastoni ja paljon muuta tavaraa.
Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme. Good, Curtis ja kolme wakwafia asettuivat toiseen kanoottiin ja Umslopogaas, kaksi wakwafia ja minä toiseen. Kun meidän oli pyrittävä vastavirtaa, piti kummassakin kanootissa olla neljä melaa koko ajan liikkeessä, joten meidän kaikkien, Goodia lukuunottamatta, täytyi raataa kuin kaleeriorjain. Melominen olikin sangen raskasta työtä. Kuten sanoin Good ei ryhtynyt soutajain tehtäviin, sillä vesitse matkatessamme hän oli luonnollisesti koko retkikunnan päällikkö ja ottikin heti kaiken vastuun niskoilleen. Totisesti hän huolehtikin, ettei meiltä työ loppunut.
Good on maissa hyväluontoinen, säveäkäytoksinen ja leikkisä mies, mutta heti veneeseen päästyään hän alkoi riehua kuin pahahenki olisi mennyt häneen. Asianlaita oli nähkääs siten, että hän tiesi pilkulleen koko purjehdustaidon, kun taas me olimme vain tavallisia maamyyriä. Me emme tienneet mitään, mutta hän oli todellinen viisauden kaivo kaikkiin vesikulkuneuvoihin nähden, torpeedoista aina afrikkalaisen kanootin melomiseen saakka. Hän pani heti toimeen mitä ankarimman järjestyksen. Maissa tuo kuninkaallisen laivaston upseeri ei kyennyt meihin nähden paljoakaan leventelemään, mutta nyt hän maksoi monikertaisesti kaikki vanhat kalavelat. Kaikesta huolimatta minun täytyy myöntää, että hän onnistui venekuntamme päällikkyydessä aivan ihmeellisen hyvin.
Toisena päivänä hän pystytti kumpaankin kanoottiin jonkinlaiset purjelaitteet, jotka helpottivat työtämme tuntuvasti. Virta oli kuitenkin niin vahva, että parhain saavutuksemme oli päivässä vain parikymmentä penikulmaa. Lähdimme matkaan aina päivän sarastaessa ja meloimme levähtämättä noin puoli kymmeneen saakka, jolloin helle kävi niin rasittavaksi, että työskenteleminen oli mahdotonta. Silloin ohjasimme kanootit maihin ja söimme aamiaisen, jonka jälkeen nukuimme tahi kulutimme aikamme jotenkin muuten noin kolmeen asti, jolloin jatkoimme matkaamme. Meloimme sitten iltaan saakka ja auringon laskussa pysähdyimme yötä viettämään.
Päästyämme iltaisin maihin alkoi Good wakwafein avulla heti valmistaa "linnoitusta" tahi pientä suojusta okaisista pensaista ja kyhäsi nuotion. Curtis, Umslopogaas ja minä lähdimme pyydystämään jotakin pataan pantavaa, mikä oli tavallisesti sangen helppoa, sillä Tanan rannoilla aivan vilisi kaikenlaista riistaa. Curtis ampui kerran giraffin, jonka liha on hienointa herkkua, ja eräänä iltana minä yhytin sorean metsävuohen, jonka kaadoin yhdellä laukauksella, ja Umslopogaas, joka on taitava pyssymies kuten useimmat zulut, oli sangen tyytyväinen, kun hän onnistui kerran saamaan muhkean antiloopin hänelle lainaamallani martini-kiväärillä. Metsät olivat täynnä lintuja, joita välistä ammuimme vaihteluksi, ja kun kyllästyimme lihaan, pyydystimme kaloja, joita Tana-joessa näytti olevan tavattoman runsaasti ja jotka ovat luullakseni krokodiilein tärkein ravinto. Kolmantena päivänä sattui eräs omituinen tapaus. Vedimme juuri kanoottejamme maihin asettuaksemme kuten tavallisesti yöteloillemme, kun samassa huomasimme erään olennon, joka seisoi pienellä kunnaalla noin neljänkymmenen kyynärän päässä meistä ja seurasi tarkoin puuhiamme. Näin ensi silmäyksellä — vaikka en tuntenutkaan heimoa lähemmin — että olento oli masai-elmoran eli nuori masai-soturi. Ellen olisi ollut varma asiastani, olisivat epäilykseni heti hälvenneet, sillä samassa kajahti wakwafi-seuralaistemme huulilta kauhistunut huudahtus "masai". Hehän polveutuvat masai-heimosta, kuten muistelen jo ennemmin sanoneeni.
Kuinka omituisen näköinen hän olikaan seisoessaan siinä täydessä sota-asussaan! Olen viettänyt melkein koko elämäni villikansojen keskuudessa, mutta julmempaa ja peloittavampaa olentoa en ole milloinkaan ennen nähnyt. Mies oli tavattoman pitkä, aivan yhtä pitkä kuin Umslopogaas, mutta hiukan solakampi, ja minun täytyy sanoa, että kauniimpaa vartaloa olen harvoin nähnyt, mutta kasvot olivat kerrassaan pirulliset. Hänellä oli oikeassa kädessään noin kuuden jalan mittainen keihäs, jonka kärki oli pari jalkaa pitkä ja noin kolme tuumaa leveä. Varren päässä oli noin jalan pituinen terävä rautapiikki. Vasemmassa kädessään hän kantoi puhvelinnahasta tehtyä soikeaa kilpeä, joka oli koristettu luultavasti heimon perinnäisillä tunnusmerkeillä. Päässä hänellä oli hanhen sulista laitettu pääkoriste, joka ulottui hartioille saakka, ja kaulan ympärillä "naibere" eli noin seitsemäntoista jalan pituinen ja puolentoista jalan levyinen pumpulivaate, jonka keskellä oli heleän kirjavia juovia. Parkitusta vuohennahasta tehty lyhykäinen hame, joka on masai-soturin ainoa ruumiin verho rauhanaikana, oli nyt kiedottu hänen vyötäisilleen kireän vyön tavoin, johon oli pistetty lyhyen miekan tapainen leveäteräinen veitsi puisine tuppeineen. Peloittava kyhmynuija riippui myös vyössä.
Silmiinpistävin hänen asussaan oli haukan sulista tehty pääkoriste, joka oli kiinnitetty leuan alle ja ympäröi hänen pirulliset kasvonsa kuin kirjava kehys. Nilkkojen ympärillä oli mustat turkisripsut ja pohkeisiin oli kiinnitetty teräviä piikkejä kuin kannuksia ja kiiltävän mustia apinankarvatöyhtöjä.
Tämmöinen oli puuhiamme tarkastelevan masai-soturin juhla-asu, joka pitäisi nähdä, ennenkuin siitä saa täydellisen käsityksen. Tuolla hetkellä minä en tietystikään voinut nähdä hänen asuaan näin yksityiskohtaisen tarkasti, sillä minä katselin vain koko hänen omituista olemustaan aarniometsän synkkää taustaa vasten, mutta myöhemmin minä olin monta kertaa tilaisuudessa tekemään mahdollisimman tarkkoja huomioita.
Ollessamme siinä kahden vaiheella mitä olisi paras tehdä ojentautui masai-soturi täyteen pituuteensa, heristi uhkaavasti keihästään meitä kohti, kääntyi ja katosi kunnaan taakse.
"Halloo!" huusi Curtis toisesta veneestä; "ystävämme entinen oppaamme on pitänyt sanansa ja usuttanut masait kimppuumme. Luuletko olevan turvallista leiriytyä rannalle?"
Eihän se ollut suinkaan turvallista, mutta kanooteissa emme voineet keittää eikä meillä ollut mitään, jota olisimme voineet kylmiltään syödä. Vihdoin Umslopogaas tarjoutui menemään vakoilemaan, minkä hän tekikin häipyen pensaikkoon hiljaa ja notkeasti kuin käärme meidän odottaessa häntä rannalla kanooteissamme. Puolen tunnin kuluttua hän palasi ja kertoi, ettei hän ollut nähnyt ainoatakaan masai-soturia läheisyydessään, mutta oli löytänyt paikan, jossa nämä olivat hiljattain lepäilleet. Ensimmäisestä seikasta hän päätteli heidän poistuneen noin tunti sitten, ja tämä yksi oli vain jäänyt vahtimaan mitä joella oli tekeillä.
Menimme siis maihin ja järjestettyämme vahdinpidon me ryhdyimme valmistamaan illallista. Kylliksemme syötyämme me sitten neuvottelimme vakavasti tilanteesta. Olihan tietysti mahdollista, ettei masai-soturin näyttäytyminen ollut missään yhteydessä meidän kanssamme. Hänhän saattoi kuulua johonkin pienempään rosvojoukkoon, joka oli tehnyt ryöstöretken jonkun naapuriheimon alueelle. Tämä ei ollut kuitenkaan todennäköistä, kun muistelimme oppaan uhkausta ja soturin omituisen vihamielistä asentoa, kun hän heristi keihästään meille. Päinvastoin oli melkein varmaa, että joukko oli jäljillämme ja vaani vain sopivaa tilaisuutta karatakseen kimppuumme.
Asiain näin ollen meillä oli vain kaksi vaihtoehtoa valittavana — joko jatkaa matkaamme tahi kääntyä takaisin. Viimemainitusta tuumasta luovuttiin kuitenkin heti, sillä oli aivan selvää, että paluumatkalla meitä uhkaisivat yhtä monet vaarat kuin eteenpäinkin pyrkiessämme, ja sentähden me päätimme jatkaa matkaamme hinnalla millä hyvänsä. Rannalle ei ollut kuitenkaan hyvä yöpyä, minkätähden me arvelimme olevan turvallisinta viettää yö kanooteissamme virralla. Meillä oli monta syltä kokospähkinän kuiduista punottua köyttä, ja tehtyämme siitä luotettavat kiviriipat me ankkuroimme keskijoelle. Siellä olivat moskiitot syödä meidät elävältä. Toiset nukkuivat niistä vähääkään välittämättä, mutta nuo kiukkuiset paholaiset ja huoli uhkaavasta tilanteestamme pitivät minua valveilla. Makailin siinä poltellen ja mietiskellen monia seikkoja, mutta pääasiallisesti, kuten on ymmärrettävääkin, miten selviäisimme noista masai-roistoista. Oli kaunis kuutamoilta ja huolimatta moskiitoista ja kuumeenvaarasta, johon antauduimme yöpyessämme sellaiseen paikkaan, minä aloin nauttia olostani unhottaen kokonaan vieressäni nukkuvan wakwafin, joka haisi hirvittävästi, ja oikean jalkani, jota oli alkanut jomottaa hankalassa asennossa maatessani. Virta, joka pysähtymättä matkasi ohitsemme äitinsä meren helmaan kuin ihmiselämä hautaa kohti, liplatteli hiljaa kanootin keulassa ja sen kalvo välkkyi kuutamossa kuin hopeinen vyö. Rannat olivat tummassa pimennossa ja yötuuli huokaili surunvoittoisesti kaislikossa.
Hiukan edempänä vasemmalla oli pieni hiekkarantainen lahdelma, johon minä kuulin lauman antilooppeja tulevan juomaan. Samassa kuului peloittava ärjähdys ja säikähtyneet eläimet pakenivat tuulen nopeudella. Kohottauduin katsomaan ja hetkisen kuluttua minä näin hänen majesteettinsa leijonan, eläinten kuninkaan, astelevan arvokkaasti rannalle janoaan sammuttamaan. Tarpeensa tyydytettyään tuo komea eläin katosi äänettömästi kuin varjo pensaikkoon ja hetkisen oli aivan hiljaista. Sitten kuului risahdus yläpuoleltamme kaislikosta ja parin minuutin kuluttua kohosi vedestä suunnaton tumma möhkäle ja minä kuulin voimakkaan päristyksen. Tulija oli virtahevonen, joka vaipui samassa äänettömästi veden alle noustakseen jälleen näkyviin, vain muutaman kyynärän päässä kanootistani. Tämmöinen lähentely ei minua lainkaan miellyttänyt erittäinkin kun otus oli ilmeisesti kiihkeän utelias saamaan selville mitä ihmeellisiä esineitä joelle oli ilmestynytkään. Se aukaisi suuren kitansa haukotellakseen luullakseni, jolloin minä näin erinomaisen selvästi sen välkkyvät peloittavan suuret torahampaat ja minä en voinut olla ajattelematta, että se voisi murskata kanootimme helposti kuin herneenpalon vain yhdellä ainoalla puraisulla. Tapailin jo kivääriäni antaakseni sille oikein tuiman paukun otsikkoon, mutta päättelin olevan kuitenkin viisainta odotella ja ryhtyä vasta hyökkäyksen tapahtuessa ratkaiseviin toimenpiteisiin. Äkkiä se vajosi syvyyteen yhtä äänettömästi kuin äskenkin eikä enää näyttäytynyt.
Katsahdin samassa oikealle rannalle ja olin näkevinäni tumman olennon hiipivän puiden välissä. Näköni on hyvin tarkka ja minä olin melkein varma, että näin jotakin, mutta en voi sanoa, oliko hiipijä lintu, jokin eläin vai ihminen. Kuu peittyi samassa pilveen ja olento hävisi näkyvistäni. Kun kaikki muut äänet olivat vaienneet, alkoi edempää kuulua sarvipöllön säännöllisen tahdikas ja kimeä huuto. Pian sekin vaikeni ja sitten ei kuulunut enää mitään muuta kuin tuulen suhinaa kaislikossa ja rannan puissa.
Kummallinen levottomuus oli kuitenkin vallannut minut. Afrikassa ympäröivät matkamiestä monenlaiset vaarat, mutta mitään erikoista ja varmaa syytä minä en voinut todeta. En luota mihinkään niin vähän kuin aavistuksiin, ja nyt oli jonkun uhkaavan ja tuntemattoman vaaran tunne kokonaan vallannut minut. Koetin vapautua tuosta ilkeästä tunteesta, mutta kaikesta huolimatta kihosi kylmä hiki otsalleni. En tahtonut herättää toisia. Tilani paheni pahenemistaan, sydämeni löi haljetakseen ja sanomaton kauhu lamautti koko hermostoni kuin olisin ollut hirveän painajaisen pauloissa, mutta vielä kykenin kuitenkin toimimaan millä hetkellä hyvänsä. Makasin hiljaa paikoillani (minä lepäsin melkein istuvassa asennossa kanootin keulassa) ja käänsin vain päätäni niin, että näin Umslopogaasin ja nuo kaksi wakwafia, jotka nukkuivat välillämme.
Edempää kuului virtahevosen hiljainen loiskahdus, huuhkaja huuteli jossakin oudon kimeällä äänellä ja vähitellen kiihtyvä tuuli humisi valittavasti puiden latvoissa. Ylläni oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen ja virran kalvo, joka oli äsken välkehtinyt kuin sula hopea, oli nyt musta kuin yö. Minusta tuntui kuin maailmassa ei olisi muita ollutkaan kuin minä ja vaaniva kuolema. Vilun väre puistatti ruumistani. Hiljaisuus ja pimeys alkoivat kammottaa minua.
Samassa oli vereni jähmettyä ja sydämeni tuntui aivan seisahtuvan. Näinkö unta vai oliko kanoottimme todellakin irtaantunut ankkuristaan. Katsahdin sivulleni nähdäkseni toisen kanootin, jonka olisi pitänyt olla aivan vierellämme, mutta en nähnyt mitään. Tuijotin pimeään ja kanootin asemesta näin kapean mustan käden tarttuvan veneen laitaan. Varmaankin näin unta! Mustat, pirulliset kasvot nousivat vedestä ja kanootin hiljaa heilahtaessa välähti kirkas puukko kuin salama ja lähelläni nukkuva wakwafi, jonka vastenmielisestä hajusta äsken mainitsin, parahti tuskallisesti. Kasvoilleni räiskähti jotakin lämmintä.
Lumous laukesi heti. Jokin masai-soturi oli käynyt uiden kimppuumme! Sieppasin käteeni lähimmän saatavilla olevan aseen, joka sattui olemaan Umslopogaasin tappara, ja iskin kaikin voimin kohtaan, jossa olin nähnyt veitsen välähtävän. Terä sattui koko painollaan miehen käsivarteen, jonka se katkaisi ranteesta aivan eripoikki kanootin tukevaa laitaa vasten. Mies ei päästänyt äännähdystäkään, vaan katosi yhtä hiljaa ja aavemaisesti kuin oli ilmestynytkin. Katkaistu verinen käsi vain puristi vielä suurta veistä tahi lyhyehköä miekkaa, joka oli isketty kahvaa myöten suoraan wakwafin sydämeen.
Syntyi aikamoinen hälinä ja minä olin näkevinäni — en tiedä olinko oikeassa vai väärässä — useampien miesten päiden liukuvan kiireesti veden pinnassa oikeata rantaa kohti, minnepäin mekin ajauduimme, sillä riippaköytemme oli sivallettu veitsellä poikki. Huomattuani tämän minä ymmärsin koko suunnitelman. Köysi oli katkaistu toivossa, että kanoottimme ajautuisi virran mukana oikealle rannalle, jossa joukko masai-sotureita varmasti odotti tuloamme lävistääkseen meidät leveäteräisillä keihäillään. Tartuin melaan ja käskin Umslopogaasin tehdä samoin, sillä toinen wakwafi oli niin säikähtynyt ja päästään pyörällä, ettei hänestä ollut mihinkään. Meloimme ripeästi keskijoelle välttyen siten aivan yhdennellätoista hetkellä ajautumasta matalikolle, jossa olisimme joutuneet surman suuhun.
Päästyämme turvallisen etäälle rannasta me aloimme pyrkiä vastavirtaa ankkuripaikallemme takaisin. Pimeässä se oli sangen vaivalloista ja vaarallistakin työtä, kun meillä ei ollut muuta opasta kuin Goodin jymisevät huudot, joita hän kajautteli säännöllisin väliajoin kuin sumusireeni. Vihdoin pääsimme kuitenkin perille ja olimme iloiset kuullessamme, ettei kukaan ollut heitä ahdistanut. Epäilemättä oli mies, jonka katkennut käsi piteli vieläkin veitsen kahvaa, aikonut katkaista toisenkin kanootin ankkuriköyden, mutta hänen suunnitelmansa raukesi, kun hän ei voinut vastustaa vaistomaista murhanhimoaan. Tilaisuus oli liian houkutteleva, ja hänen heikkoutensa maksoi hänelle käden ja meille yhden miehen, mutta pelasti meidät muut varmasta kuolemasta.
Ilman noiden pirullisten kasvojen aavemaista näyttäytymistä kanoottini vieressä — tapausta en voi milloinkaan unhottaa — me olisimme varmasti ajautuneet rannalle ennenkuin olisin mitään huomannutkaan, missä tapauksessa tämä kertomus olisi jäänyt minulta kirjoittamatta.