III.
LÄHETYSASEMA.
Kiinnitimme kanoottimme riippaköytemme jäännöksellä toiseen kanoottiin ja valvoimme odotellen aamunkoittoa ja iloitsimme ihmeellisestä pelastuksestamme, joka näytti todellakin olleen enemmän armelias kohtalon sallimus kuin oman valppautemme ja urhoollisuutemme aiheuttama. Idässä alkoi taivas vihdoin vaaleta ja hetkisen kuluttua oli jo valoisa päivä. En ole milloinkaan kiihkeämmin odottanut ja kiitollisemmin tervehtinyt auringon ensimmäisiä sateita kuin tuona aamuna, vaikka niiden valossa näinkin mitä kamalimman näyn. Kanootin pohjalla makasi tuo onneton wakwafi kuolleena sydän veitsen iävistämänä, jonka kahvaa tuo ranteesta poikki isketty käsi vielä piteli. Näky oli pöyristyttävä. Kiinnitettyämme murhatun jalkoihin kiven, jolla olimme ankkuroineet toisen kanootin, me laskimme ruumiin hiljaa laidan yli. Muutamia ilmakuplia kohosi veden pintaan sen vaipuessa joen pohjaan, mutta nekin hävisivät pian ja hetkisen kuluttua ei kukaan olisi voinut osoittaa missä tuo niin onnettoman lopun saanut toverimme lepäsi. Hänen murhaajansa käden minä heitin kauas virtaan, johon se hitaasti upposi. Veitsen, joka oli selvästi arabialaista valmistetta kultasilauksin koristettuine norsunluisine kahvoineen, otin minä metsästyspuukokseni, ja sangen hyvä se olikin.
Yhden miehen siirryttyä kanoottiini me jatkoimme matkaamme sangen masentunein mielin ja vähäisin toivein tulevaisuuteen nähden, mutta toivoimme kuitenkin saapuvamme tuolle "Vuoristo"-nimiselle lähetysasemalle ennen iltaa. Olomme kävi vieläkin hankalammaksi, kun noin tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen puhkesi rankka sade, joka kasteli meidät ihoa myöten, ja täytyipä meidän silloin tällöin tyhjentää kanoottejammekin. Sade vaimensi sitäpaitsi tuulenkin, niin ettemme voineet käyttää purjeitamme, vaan olimme pakotetut pyrkimään eteenpäin melojemme avulla miten parhaiten taisimme. Yhdentoista aikaan pysähdyimme aukealle paikalle vasemmalla rannalla ja sateen hiukan tasaantuessa onnistuimme sytyttämään nuotion ja pyytämään muutamia muhkeita kaloja, jotka paistoimme. Emme tohtineet lähteä metsään riistan jäljille. Kello kaksi lähdimme jälleen matkalle ottaen runsaasti paistettua kalaa mukaamme, ja hetkisen kuluttua alkoi taas sataa vieläkin kovemmin kuin äsken. Lukemattomat kalliot, ahtaat väylät ja kiihtynyt virta vaikeuttivat kulkuamme ja pian olimme varmat, ettemme iltaan mennessä ehtisikään herra Mackenzien vierasvaraisen kodin suojaan. Tämä huomio ei suinkaan ilahduttanut jo ennestäänkin masentuneita mieliämme. Matkamme edistyi vain noin penikulman tunnissa, väsyneet kun olimme, ja viiden vaiheilla iltapäivällä, kun emme enää jaksaneet tarpoa kauemmin, laskimme olevamme vielä noin kymmenen penikulman päässä lähetysasemalta.
Sillehän emme mitään mahtaneet, ja kun asia ei ollut autettavissa, aioimme parhaamme mukaan valmistautua yötä viettämään. Viimeöisen tapahtuman jälkeen emme tohtineet enää yöpyä rannalle, etenkin kun Tanan rannat olivat tässä kohdin tiheän pensaikon reunustamat, johon viisituhattakin masai-soturia olisi voinut helposti kätkeytyä. Ajattelin jo, että meidän täytyisi viettää tämäkin yö kanooteissamme virralla, kun kaikeksi onneksi näimme pienen kalliosaaren, joka oli melkein keskellä jokea. Ohjasimme kanoottimme suoraan sitä kohti, astuimme maihin ja sijoittauduimme saarelle olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavasti. Tulta emme saaneet palamaan virtana valuvan sateen takia, joka pani hampaamme vilusta kalisemaan, mutta eräs hyvä puoli tuolla sateellakin oli, kuten wakwafimme sanoivat. Masai-sotureita ei saanut nimittäin sateella mikään liikkeelle, kastuminen kun oli heistä äärimmäisen vastenmielistä ja johtui ehkä siitä, että he inhosivat peseytymistä, kuten Good sanoi.
Söimme hiukan paistettua kalaa, jonka sade oli liottanut aivan mauttomaksi, paitsi Umslopogaas, joka — kuten zulut yleensä — ei voinut sietää kalaa, ja otimme jokainen pitkän kulauksen paloviinaa, jota meillä oli onneksi vielä muutamia pulloja jäljellä. Hämärä kattoi vähitellen seudun, ja yötä, joka seurasi, voi luullakseni verrata vain siihen, jonka me samat kolme valkoista miestä vietimme Saaban vuoristossa, jolloin olimme menehtyä lumeen ja pakkaseen matkallamme Kukuana-maahan. Yö tuntui olevan aivan loppumaton ja pari kertaa minä jo luulin, että wakwafi-palvelijamme nääntyisivät viluun ja uupumukseen. Ellei meillä olisi ollut paloviinaa, jota aina vähän väliä jakelin heille, niin olen melkein varma, että he olisivat heittäneet henkensä, sillä Afrikan neekerit eivät kestä rasituksia ja kylmää, joka ensin herpaisee ja sitten tappaa heidät. Näin kaikesta, että tuo vanha, rautainen Umslopogaaskin kärsi kovin, vaikka hän ei valittanut sanallakaan oloaan, kun taas wakwafit itkivät ja uikuttivat taukoamatta.
Yhden vaiheilla yöllä kuulimme kaiken lisäksi jälleen tuon omituisen, huuhkajan huutoa muistuttavan kirkaisun, ja valmistauduimme heti hyökkäyksen varalle. Olimme kuitenkin niin väsymyksen ja kylmän jäykistämät, etten luule, että olisimme kyenneet tekemään mainittavampaa vastarintaa, jos hyökkäys olisi todellakin tapahtunut. Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Huuhkaja, jonka huudon olimme kuulleet, oli tällä kertaa joko oikea, tahi sitten olivat masait itsekin niin kurjassa tilassa, etteivät he voineet ajatellakaan hyökkäystä.
Päivän sarastaessa peittyi koko tienoo läpitunkemattomaan sumuun, sade taukosi vähitellen, ja hetkisen kuluttua karkoittivat auringon suloisesti lämmittävät säteet joella leijailevan kylmän, kostean sumuvaipan. Näännyksissä ja puutunein jäsenin me kompuroimme jalkeille ja nautimme sanomattomasti auringon virvoittavasta lämmöstä, joka kuivasi pian märät vaatteemmekin. Käsitän erinomaisen hyvin, miksi luonnonkansat useinkin ovat auringon palvojia, etenkin, jos heidän elinehtonsa ovat sellaiset, että he joutuvat usein kylmän rasituksille alttiiksi.
Puolen tunnin kuluttua olimme jälleen matkalla ja ripeä tuuli kiidätti kanoottiamme aika vauhtia eteenpäin. Rohkeutemme oli palautunut auringon säteiden mukana ja naureskelimmekin jo eilispäivän vaaroille ja rasituksille, jotka olivat olleet vähällä tehdä meistä lopun.
Matkasimme siten hupaisesti yhteentoista saakka ja aioimme juuri pysähtyä kuten tavallisesti lepäämään ja pyydystämään jotakin metsänriistaa aamiaiseksemme, kun samassa tulimme joen mutkaukseen ja näimme edempänä kauniin eurooppalaismallisen talon suurine avonaisine kuisteineen, joka oli ihanalla paikalla vuoren huipulla. Rakennusta ympäröi korkea ja vahvannäköinen vallitus, jonka ulkopuolella näkyi olevan syvä vallihauta. Taloa varjosti aivan ennenkuulumattoman rehevä ja pitkä pinja-puu, jonka latvan olimme jo pari päivää sitten nähneet kaukoputkella taivaanrannassa tietämättä, että se osoitti paikkaa, jossa lähetysasema oli. Minä näin ensin tuon kaivatun rakennuksen ja kajautin huikean hurraan, johon toiset, paitsi alkuasukkaat, sydämestään yhtyivät. Kukaan ei ajatellutkaan pysähtymistä. Meloimme kaikin voimin eteenpäin, mutta vasta kello yhden vaiheilla olimme kukkulan juurella, jonka huipulla rakennus oli, sillä joki kaartoi tässä pitkän mutkan. Kiidätimme kanootit maihin, nousimme rannalle ja vedimme juuri veneitämme kuivalle, kun näimme kolmen eurooppalaisten tavoin puetun henkilön kiiruhtavan rinnettä alas meitä kohti.
Good painoi monokkelin silmäänsä ja huudahti samassa: "Eräs herra, rouva ja pieni tyttönen, jotka kävelevät kuin sivistyneet ainakin, tulevat hyvin hoidetun puutarhan läpi meitä vastaanottamaan. Minut saa hirttää, jos olemme milloinkaan nähneet kummallisempaa!"
Hän oli oikeassa. Minustakin tuntui kaikki enemmän kohtaukselta italialaisessa oopperassa kuin tositapaukselta, eikä tuo tunne suinkaan haihtunut, kun kuulin meitä puhuteltavan leveällä skottilaismurteella, jota en osaa lainkaan jäljitellä.
"Mitä kuuluu, hyvät herrat?" sanoi Mackenzie, joka oli roteva ja jäntevän näköinen mies. Tukka oli harmaantunut ja kasvot punaisine poskineen olivat hyvin sydämelliset. "Toivon teidän voivan hyvin. Tunti sitten kertoivat alkuasukkaani nähneensä joella kaksi kanoottia, joissa oli valkoisia miehiä, olevan tulossa tännepäin. Ehdimme parahiksi teitä vastaanottamaan."
"Minun täytyy sanoa, että ilomme on suorastaan verraton, kun jälleen saamme nähdä valkoisia kasvoja", puuttui puheeseen hänen puolisonsa — viehättävän ja rohkean näköinen nainen. Tervehdimme kohteliaimmin ja esitimme itsemme. "Olette sydämellisesti tervetulleet, hyvät herrat", sanoi herra Mackenzie, "ja me iloitsemme sanomattomasti saadessamme pitää teitä hetkisenkään vierainamme. Käykäämme nyt viipymättä katsomaan mitä talo voi tarjota, sillä tietysti olette nälkäiset ja väsyneet sellaisen matkan jälkeen. Vuosi sitten saapui Alphonse — hänet saatte heti nähdä — ja sittenpä ei ole muita valkoisia miehiä näkynytkään."
Lähdimme liikkeelle ja näimme, että kukkulan rinne oli alempana jaettu aitauksilla pieniin puutarhoihin, joissa parhaillaan kukoisti rehevä vilja ja kasvoi runsaasti kurkkuja ja perunoita. Aitauksien kulmauksissa oli sienenmuotoisia majoja, joissa Mackenzien yhteiskuntaan kuuluvat alkuasukkaat asustivat. Joukko näiden vaimoja ja lapsia kiiruhti meitä vastaan. Tie, jota myöten me nyt kuljimme, meni suoraan noiden hyvinhoidettujen puutarhojen halki ja oli molemmin puolin oranssipuiden reunustama. Puut oli istutettu kymmenen vuotta sitten, mutia täällä ylämaan suloisessa ilmastossa M:t Kenia-vuoren juurella, joka on noin 5000 jalkaa meren pinnan yläpuolella, ne olivat jo kasvaneet mahtavan suuriksi ja olivat täynnä ihania hedelmiä.
Kiivettyämme noin neljännespenikulman verran — rinne oli sangen jyrkkä — me saavuimme mahtavalle hedelmäpuiden muodostamalle tiheälle aitaukselle, joka oli aivan hedelmien peitossa ja joka ympäröi, kuten herra Mackenzie sanoi, kukkulan koko huipun eli noin sadankuudenkymmenen aarin suuruisen alueen, jossa oli hänen asuntonsa, kirkko, ulkohuoneet ja hänen yksityinen puutarhansa.
Mikä satujen ihmeellinen puutarha se olikaan! Olen aina ihaillut kauniita puutarhoja ja nyt olin nostaa käteni taivasta kohti suuressa ihastuksessani. Ensinnäkin siellä oli rivittäin jaloimpia eurooppalaisia hedelmäpuita, sillä kukkulan laella oli ilmasto niin viileä, että melkein kaikki Englannin hedelmäpuut, pensaat ja kukat menestyivät siellä mainiosti, myöskin omenapuut, jotka eivät tahdo mitenkään kantaa hedelmää kuumassa ilmanalassa. Sitten siellä oli mansikoita ja tomaatteja — ah, minkälaisia tomaatteja! — melooneja, kurkkuja ja kaikkia ihania kukkia ja hedelmiä, mitä voi ajatella.
"Onpa teillä puutarha, joka todellakin on nimensä arvoinen!" huudahdin minä ihaillen ja hiukan kadehtienkin.
"Onhan se jonkinlainen", sanoi lähetyssaarnaaja, "ja hyvinhän se on vaivani palkinnutkin, mutta tätä suloista ilmanalaa minä saan kuitenkin kaikesta kiittää. Maahan pistämäni persikanoksa hedelmöi jo neljäntenä vuonna ja ruusuntaimi kukkii vuoden kuluttua."
Silloin juuri saavuimme noin kymmenen jalan levyiselle vallihaudalle, joka oli täynnä vettä ja jonka toisella puolella kohosi noin yhdeksän jalan korkuinen ampuma-aukoilla varustettu vallitus, jonka harja oli täynnä teräviä piikiviä.
"Kas siinä", sanoi herra Mackenzie viitaten vallihautaan ja vallitukseen, "on minun suurtyöni. Tästä ja kirkosta, joka on asuntoni toisella puolen, minä olen oikein ylpeä. Minä ja parikymmentä alkuasukasta kaivoimme tätä vallihautaa ja rakensimme vallitusta kolmatta vuotta, ennenkuin saimme kaikki valmiiksi, mutta sitten olenkin tuntenut oloni turvalliseksi. Nyt voin pitää puoleni vaikka Afrikan kaikkia villejä vastaan, sillä lähde, joka täyttää vallihaudan, on muurin sisäpuolella ja kuohuu kukkulan huipulla kesät ja talvet, ja sitäpaitsi minulla on aina kotona neljän kuukauden elintarvevarasto."
Mentyämme lautaa myöten vallihaudan poikki me astuimme sangen ahtaasta aukosta vallituksen sisäpuolella olevaan ihanaan kukkaistarhaan, joka oli rouva Mackenzien valtakunta, kuten hän itse sanoi, ja jonka kauneutta tuskin kykenen kuvailemaan. En luule milloinkaan nähneeni kauniimpia ruusuja ja kameelioita, ja ne polveutuivat kaikki Englannista saaduista siemenistä tahi taimista. Siellä oli myöskin monipuolinen kokoelma sipulikasveja, jotka olivat melkein kaikki herra Mackenzien pienen tyttären Flossien etsimät lähetysaseman ympäristöstä. Kokoelmassa oli useita hämmästyttävän kauniita liljoja.
Tämän kukkatarhan keskellä ja melkein avonaisen kuistin edessä oli kaunis kaivo, jonka kristallikirkas vesi kumpusi suoraan maasta. Vesi koottiin suureen kivialtaaseen, josta ylijäämä virtasi maanalaista kanavaa myöten vallihautaan, joka oli siis samalla paikan loppumaton vesivarasto ja kykeni kastelemaan kaikki alempana olevat puutarhat. Asuinrakennus oli tilava, tukevasti tehty yksikerroksinen rakennus, jonka kolmella sivulla oli suuri avonainen kuisti. Katto oli katettu kivilaatoilla. Keittiö oli takana omassa rakennuksessaan hiukan erillään muista, mikä oli mielestäni erinomaisen hyvä keksintö kuumassa ilmanalassa.
Aivan rakennuksen päässä oli tämän merkillisen paikan mielestäni ihmeellisin nähtävyys, eräs havupuu, joita kasvaa siellä täällä Keski-Afrikan ylänkömailla. Tuo mahtava puu, jonka herra Mackenzie sanoi näkyvän viidenkymmenen penikulman päähän kaikkialle ympäristöön — itse olimme sen nähneet koko ajan matkamme viimeisinä päivinä — oli melkein kolmensadan jalan korkuinen ja tyvestä noin kuudenkymmenen jalan vahvuinen. Sen ruskea ja sileä runko kohosi aivan oksattomana noin seitsemänkymmenen jalan korkeuteen, jossa sen mahdottoman suuria sanajalkoja muistuttavat tummanvihreät oksat levisivät vaakasuorasti joka taholle. Auringon ollessa korkeimmillaan ne varjosivat koko rakennuksen ja melkeinpä koko kukkaistarhankin estämättä kuitenkaan — korkealla kun olivat — valon ja ilman pääsemästä vapaasti kaikkialle.
"Mikä kaunis puu!" huudahti Curtis.
"Onhan se komea", vastasi herra Mackenzie. "Minun tietääkseni ei näissä seuduissa olekaan toista sen vertaista. Vartiotorniksenihan minä sitä sanon. Alimmaiseen oksaan olen, kuten näette, kiinnittänyt nuoraportaat ja jos haluan nähdä mitä on tekeillä ympäristössä, niin kiipeän kaukoputkineni tuonne ylös, josta voin esteettömästi nähdä viidenkymmenen penikulman päähän joka suuntaan. Mutta käykäähän sisään, ystäväni; aamiainen on varmaankin jo valmis ja te olette arvatenkin sangen nälkäiset. Yksinäinen kolkkahan tämä on, mutta näihin erämaan oloihin nähden mielestäni erinomaisen viihtyisä; ja minä voin jo ennakolta sanoa teille, että meillä on ranskalainen kokkikin." Hän meni edellämme kuistille.
Ihmetellessäni mitä maailmassa hän oikein mahtoi tarkoittaa sanoessaan, että heillä oli eurooppalainen ja kaiken lisäksi oikein ranskalainen kokki, avautui ovi ja kuistille ilmestyi vikkeläliikkeinen, sangen pikkuinen mies, jolla oli hyvin puhdas sinisestä puuvillakankaasta tehty puku ja parkitusta nahasta ommellut jalkineet. Hän liikkui kuin elohopea ja hänen mustat suunnattoman suuret ylöspäin kierretyt viiksensä törröttivät uhkaavasti kuin puhvelin sarvet.
"Rouva pyytää sanomaan, että aamiainen odottaa. Tehkää niin hyvin, kunnioitettavat herrat", ja mies kumarsi erittäin kohteliaasti, mutta huomasi samassa Umslopogaasin, joka tuli hiljalleen jäljessämme peloittavaa tappuraansa kiikutellen, ja kohotti hämmästyksissään kätensä taivasta kohti.
"Ah, mais quel homme!" huudahti hän ranskan kielellä, "quel sauvage affreuex! Katsokaa tuota kirvestä ja syvää kuoppaa hänen päässään!"
"Kenestä puhutte, Alphonse?" kysyi herra Mackenzie.
"Kenestäkö puhun!" toisti tuo pieni ranskalainen katsellen herkeämättä Umslopogaasia, jonka juhlallinen olemus näytti hänet kokonaan lumonneen. "Hänestä tietenkin", ja hän viittasi Umslopogaasiin — "ce monsieur noir."
Kaikki alkoivat nauraa ja Umslopogaas, joka huomasi olevansa tämän yleisen ilon aihe, synkkeni peloittavasti, sillä hän ei juuri ymmärtänyt leikkiä.
"Parbleu!" sanoi Alphonse; "nyt hän julmistuu. Poistunpa hyvän sään aikana", minkä hän tekikin sangen vikkelästi.
Herra Mackenzie yhtyi sydämellisesti nauruumme. "Hän on omituinen luonne — tuo Alphonse", sanoi hän. "Kerron teille hänen vaiheensa; mutta menkäämme ensin maistelemaan hänen herkkujaan."
"Saanko luvan kysyä", sanoi Curtis syötyämme mahdollisimman hienon päivällisen, "mistä olette saaneet ranskalaisen kokin täällä erämaassa?"
"Hän saapui tänne omasta vapaasta tahdostaan", vastasi herra Mackenzie, "ja pyysi päästä palvelukseeni. Hänellä oli ollut Ranskassa joitakin rettelöitä ja pakeni Zanzibariin, jossa hän sai kuulla, että Ranskan hallitus oli vaatinut hänen luovuttamistaan. Silloin hän lähti sisämaahan aikoen kätkeytyä sinne ja kohtasi aivan nälkään nääntymäisillään minun mieheni, jotka olivat tavaroita hakemassa, ja heidän mukanaan hän sitten tuli tänne. Teidän pitäisi oikeastaan kuulla hänen itsensä kertovan elämäntarinansa."
Sytytettyämme piippumme päivällisen jälkeen selosti Curtis matkaamme ja isäntämme kävi sangen vakavaksi.
"On aivan selvää", sanoi hän, "että nuo masai-roistot ovat jäljillänne ja minä olen sangen hyvilläni, että pääsitte niinkin onnellisesti taloni turviin. Täällä he eivät luullakseni tohdi kimppuunne käydä. Pitikin sattua niin onnettomasti, että melkein kaikki mieheni lähtivät viemään norsunluuta ja muita tuotteita rannikolle. Nyt minulla on vain parikymmentä taistelukelpoista miestä, jos kimppuumme todellakin hyökättäisiin. Lienee parasta, että annan muutamia määräyksiä kaiken varalta", ja mennen ikkunan ääreen hän kutsui luoksensa erään ulkopuolella seisoskelevan alkuasukkaan, jolle hän sanoi jotakin swahilin murteella. Mies kuunteli, tervehti kunnioittavasti ja poistui.
"Olen sydämestäni pahoillani, jos saatoimme teidät sellaiseen pulaan", sanoin minä vakavasti, kun isäntämme palasi luoksemme. "Ennen jatkamme matkaamme ja luotamme hyvään onneemme kuin läsnäolollamme usutamme nuo verenhimoiset roistot kimppuunne."
"Ei puhettakaan. Jos masait tulevat, niin he tulevat; luulenpa meidän voivan valmistaa heille lämpimän vastaanoton. Valkoista miestä ei panna tielle tästä talosta, vaikka maailman kaikki masait sitä vaatisivat."
"Nytpä muistan", sanoin minä istuttuamme hetkisen vaiti, "että Lamulla asuva konsulimme kertoi saaneensa teiltä hyvin merkillisen kirjeen. Siinä nimittäin kerroitte tänne saapuneen erään miehen, joka olisi kaukana sisämaassa tavannut suuren valkoisen kansan. Mitä luulette, mahtoikohan miehen puheissa olla mitään perää? Kysyn vain sentähden, että minäkin olen pari kertaa eläissäni kuullut samanlaisia huhuja kaukaa pohjoisesta tulleilta alkuasukkailta."
Herra Mackenzie ei virkkanut siihen mitään, vaan poistui huoneesta ja toi takaisintullessaan kauniin miekan, jonka kaltaista emme olleet milloinkaan ennen nähneet. Miekka oli pitkä ja sen leveä ja painava terä oli noin puolen tuuman päähän teränsuusta lävistetty mutkikkailla leikkauksilla niinkuin me sahaamme kuvioita pehmeään lautaan. Koristukset oli myös tehty siten, etteivät ne näyttäneet lainkaan heikontavan aseen kestävyyttä, mikä oli jo sangen kummallista. Leikkausten reunat oli sitäpaitsi kaikki silattu kullalla, joka oli jollakin tuntemattomalla tavalla upotettu aivan irroittamattomasti kovaan teräkseen.
"Kas niin", sanoi herra Mackenzie, "oletteko milloinkaan nähneet toista tämän moista?"
Tarkastelimme asetta ja pudistimme päätämme.
"No hyvä. Näytin sen teille vain sentähden, että mies, joka kertoi nähneensä tuon valkoisen kansan, toi sen mukanaan. Muutoin en olisi lainkaan uskonutkaan hänen puheitaan. Mutta kerronpa teille kaikki mitä asiasta tiedän, mikä ei suinkaan ole paljon.
"Istuskelin eräänä iltana hiukan ennen auringon laskua tuolla kuistilla, kun eräs nälkiintyneen näköinen miesparka ontui puutarhan poikki luokseni ja kyyristyi eteeni. Kysyin häneltä, mistä hän tuli ja mitä hänellä oli asiaa. Hän kertoi minulle silloin pitkän hämärän jutun, että hän kuului johonkin kaukana asuvaan heimoon, jonka eräs toinen heimo oli hävittänyt aivan sukupuuttoon, jolloin hän omaisineen oli paennut vieläkin kauemmaksi pohjoiseen Laga-nimisen järven ohi. Vihdoin he saapuivat eräälle järvelle kaukana vuoristossa — mies sanoi sitä pohjattomaksi järveksi — ja siellä hänen vaimonsa ja veljensä kuolivat johonkin tarttuvaan tautiin — rokkoon luultavasti. Paikalliset asukkaat karkoittivat hänet silloin kylistään ja kymmenen päivää hän sitten harhaili vuoristossa eksyen vihdoin tiheään, silmänkantamattomiin ulottuvaan piikkiseen pensaikkoon, josta metsästävät valkoiset miehet hänet löysivät ja veivät hänet, kuten hän itse sanoi, maahan, jonka kansa on valkoinen ja asuu kivirakennuksissa. Siellä hän lepäsi viikon verran, kunnes eräänä yönä valkopartainen mies, jonka hän ymmärsi olevan poppamiehen, tuli hänen luoksensa ja tutki hänen tilansa perinpohjin. Sitten hänet vietiin tuon pensaikkoaavikon halki erämaan laitaan, jossa hänelle annettiin ruokavaroja ja tämä miekka ja kehoitettiin kiireimmiten poistumaan. Niin hän ainakin kertoi tapahtuneen."
"Miten hänelle sitten kävi?" kysyi Curtis, joka oli kuunnellut melkein hengähtämättä.
"Kertomuksestaan päättäen hän näytti saaneen kärsiä sanomattomasti ja kestää lukemattomat vaivat, ja oli viikoittain elänyt vain juurilla ja marjoilla. Hengissä hän kuitenkin pysyi ja pyrki aina vain etelää kohti, kunnes hän vihdoin saapui tänne.
"Yksityiskohtaisempaa kuvausta hänen matkastaan minä en milloinkaan kuullut, sillä minä käskin miehen, joka oli hyvin sairas, mennä levolle ja tulla aamulla jälleen luokseni. Pyysin työnjohtajaa pitämään häntä silmällä ja hoitelemaan häntä yön aikana. Mutta miespololsella oli niin hirveä syyhy, ettei työnjohtajan vaimo huolinut häntä huoneeseensa, vaan antoi hänelle huovan ja käski hänen maata ulkona. Nyt oli asian laita niin, että eräs leijona hiiviskeli juuri niihin aikoihin tässä ympärillämme ja oli onnettomuudeksi vainunnut tuon onnettoman matkamiehen, jonka pään se puri melkein poikki kenenkään kuulematta hiiskaustakaan. Siinä oli hänen kertomuksensa tuosta valkoisesta kansasta ja minä en voi sanoa, onko siinä perää vai ei. Mitä te luulette, herra Quatermain?"
"En tiedä", sanoin minä pudistaen päätäni. "Tämä laaja mannermaa kätkee niin monet salaisuudet, etten suinkaan tohdi väittää miehen puheita perättömiksi. Oli nyt miten oli, asiasta aiomme päästä selvyyteen. Täältä matkaamme Lekakiseraan, josta jatkamme, jos olemme elossa ja terveet, tuolle Laga-järvelle. Jos sen takana sitten asustaa jokin valkoihoinen kansa, niin koetamme kaikin mahdollisin keinoin löytää sen."
"Tepä olettekin oikein uskaliasta väkeä", sanoi herra Mackenzie hymyillen.