IV.
ALPHONSE JA HÄNEN ANNETTENSA.
Päivällisen jälkeen katselimme lähetysaseman perinpohjin, joka on mielestäni paraiten onnistunut ja kaunein, mitä milloinkaan olen Afrikassa nähnyt. Sitten palasimme kuistille, jossa tapasimme Umslopogaasin mielityössään. Hän puhdisti pyssyjä, mikä oli ainoa työ, johon hän omasta aloitteestaan ryhtyi, sillä zulu-päällikkö pitää arvoaan alentavana tehdä työtä käsillään. Hän tekikin työnsä kiitettävän hyvin. Oli omituista nähdä tuon rotevan zulun istuvan lattialla tappara lähettyvillään seinää vasten ja puhdistavan pitkillä ylimysmäisillä sormillaan hellävaroin ja huolellisesti kiväärien lukkoja.
Jokaisella pyssyllä oli oma nimensä. Curtiksen kaksipiippuinen oli "ukkonen" ja minun kevyt express-kiväärini, joka paukahti hyvin terävästi, oli "kimeä-ääninen pikku paholainen". Winchesterit olivat "naisia, jotka puhuivat niin nopeasti, ettei sanaa toisesta erottanut", ja kuusi martini-luodikkoani olivat "rahvasta".
Hänellä oli myöskin tapana puhella pyssyille, joita hän puhdisti, kuin eläville olennoille, mikä oli sangen merkillistä kuulla. Niille hän uskoi huolensa ja murheensa ja puhutteli niitä hellimmillä lempinimillä.
Tappara oli kuitenkin Umslopogaasin parhain ystävä, jolle hän saattoi väliltä tuntikausia jutella. Sivellen kirveen kirkasta terää hän muistutteli mieleensä kaikki seikkailut, joista hän oli selvinnyt rakkaan tapparansa avulla ja joista monet olivat kerrassaan hirvittävät. Tapparalleen hän oli antanut tuon juhlallisen nimen "Inkosi-kaas", jota zulujen kielessä käytetään jotakin mahtavaa kuningatarta mainitessa. Kului pitkä aika, ennenkuin sain selville miksi hän oli antanut aseelleen sellaisen nimen. Vihdoin kysyin häneltä kerran asianlaitaa ja hän vastasi, että kirveshän oli selvästi naiselliseen sukupuoleen kuuluva, koska sen sekautuminen asioiden kulkuun oli aina vakavinta laatua. Kuningatar se oli sentähden, että kaikki vaipuivat maahan sen edessä sen kauneuden ja voiman mykistäminä. Joutuipa hän mihin pulaan hyvänsä, neuvotteli hän aina "Inkosi-kaas'in" kanssa tilanteesta; ja kun kysyin häneltä mitä se hyödytti, vastasi hän, että "Inkosi-kaas" oli viisaampi kuin monet, sillä se oli "nähnyt niin monen miehen aivot".
Otin kirveen käteeni ja katselin tarkemmin tuota peloittavaa asetta, joka oli, kuten olen jo ennemmin sanonut, alkujaankin sota-aseeksi tehty. Suunnattoman suuren sarvikuonon sarvesta tehty varsi oli kolmen jalan ja kolmen tuuman pituinen ja noin tuuman ja neljänneksen vahvuinen ja sen päässä oli noin appelsiinin kokoinen pyöreä pahka, joka oli siihen jätetty estämään vartta luiskahtamasta kädestä. Tämä luinen varsi oli vahvuudestaan huolimatta notkea ja taipuisa ja siis tavattoman kestävä. Kaiken varalta oli varren ympärille kiedottu aina parin tuuman päähän toisistaan kiiltävät kuparirenkaat, jotka vain lujittivat otteen estäen käden luisumasta. Aivan terän lähellä oli varressa joukko pieniä pykäliä, jotka osoittivat aseella taistelussa kaadettujen vastustajain lukumäärää.
Terä oli tehty parhaimmasta teräksestä, eikä Umslopogaas tiennyt, mistä se oli alkujaan kotoisin. Hän oli ottanut aseen eräältä päälliköltä, jonka hän oli kauan sitten taistelussa surmannut. Sen hieman sisäänpäin kaareva terä oli noin kuuden tuuman levyinen ja terävä kuin partaveitsi. Vastapäisellä puolella oli neljän tuuman pituinen tukeva piikki, joka oli päästään parin tuuman pituudelta ontto kuin suutarin reikärauta. Ylempänä oli aukko, josta kaikki, mitä tuohon putkeen joutui, pakkautui vähitellen ulos aseen sitä puolta käytettäessä.
Sitäpä Umslopogaas tavallisesti käyttikin taistelun tuoksinassa, kuten myöhemmin saimme nähdä, iskien sillä salamannopeasti pyöreän sievoisen reiän vastustajansa kalloon. Tungoksessa, kun tilanne alkoi käydä uhkaavaksi, läimäytteli hän sitävastoin täydellä terällä oikeaan ja vasempaan, ja jälki, jonka "Inkosi-kaas" silloin jätti, oli totisesti hirveä. Mutta mieluummin hän käytti kuten jo sanoin tapparansa piikkiterää, ottaen koko asian silloin kuin urheilun kannalta, sillä aseen käyttö vaati silloin paljon suurempaa taitoa. Ja taitava hän olikin. Hänen liikanimensä "tikka" oli luultavasti johtunutkin tuosta hänen erikoistaidostaan.
Semmoinen oli Umslopogaasin Inkosi-kaas, merkillisin ja hirvein lyöntiase mitä milloinkaan olen nähnyt, jota hän rakasti kuin silmäteräänsä. Aterioidessaan hän vain hellitti sen kädestään ja silloinkin se oli aina hänen reitensä alla.
Ojentaessani Umslopogaasille hänen tapparansa tuli Flossie-neiti kuistille ja pyysi minun tulla katsomaan hänen kukkaiskokoelmaansa, jossa oli Afrikan liljoja ja muita ihania kukkia. Monet olivat minulle aivan outoja, ja luulenpa, ettei kasvitiedekään niitä kaikkia tuntenut. Kysyin häneltä, oliko hän milloinkaan nähnyt tahi kuullut puhuttavankaan "Goya-liljoista", jonka Keski-Afrikan tutkijat olivat minulle kertoneet välistä nähneensä. Sen ihmeellinen kauneus oli aivan lumonnut heidät, sanoivat he.
Tämä lilja, jonka alkuasukkaat sanovat kukkivan vain kerran kymmenessä vuodessa, kasvaa kuivimmilla paikoilla ja sen sipuli on kasvin kokoon verraten hyvin pieni. Minun mieleeni onkin tuo ihana kukka painunut lähtemättömästi, sillä minä näin sen ensi kerran olosuhteissa, joita en milloinkaan unhota. Mutta sen sädehtivää kauneutta en kykene kuvaamaan ja sen hurmaava tuoksu on sanalla sanoen verraton. Jokaisesta sipulista kasvaa vain yksi kukka, joka on maanrajassa olevasta lehtikimpusta kohoavassa paksussa ja aivan sileässä varressa, ja kukka, jonka minä näin, oli neljätoista tuumaa läpimitaten ja kapean, ylhäältä laajenevan maljakon muotoinen.
Tummanvihreä nuppu muistuttaa hiukan lumpeen kukan nuppua, mutta jakautuu kukan auetessa neljään kielekkeeseen, jotka kauniisti kaartuvat taaksepäin vartta kohti. Terälehtien muodostama sirosti laajeneva kupu on aivan lumivalkoinen ja sen sisäpuolella on toinen heleänpunainen ja sametinhieno, jonka pohjasta kohoaa yksi ainoa kullanvärinen hede. En ole milloinkaan nähnyt kukkaa, jonka kauneutta ja tuoksua voisi verrata tähän ihmeelliseen liljaan, jonka vain harvat miehet ovat nähneet. Nähdessäni kukan ensi kerran minä muistan ajatelleeni, miten kukatkin kauneudellaan ja sulollaan luojansa voimaa ja kunniaa ylistävät.
Flossie-neiti sanoi tuntevansa kukan hyvin ja oli koettanut saada sen kukkimaan kukkaistarhassaan, mutta onnistumatta. Lilja kukki muutoin juuri tähän aikaan, joten hän luuli voivansa näyttää minulle sen hurmaavan kukan.
Sitten minä kysyin tuolta herttaiselta lapselta, eikö hän tuntenut itseään kovin yksinäiseksi täällä alkuasukasten keskuudessa ilman ketään samanikäisiä valkoihoisia kumppaneita.
"Yksinäiseksikö?" toisti hän. "En suinkaan. Olen onnellinen aamusta iltaan ja sitäpaitsi minulla on omat toverini. En tahtoisi mistään hinnasta asua paikassa, jossa olisi vain valkoisia tyttöjä, niin ettei kukaan voisi huomata mitään erotusta minun ja heidän välillään. Mutta täällä", lisäsi hän nakaten hiukan niskojaan, "minä olen minä ja jokainen alkuasukas ympäristössä tuntee 'Valkoisen Lumpeen' — nimi on heidän antamansa — ja on valmis tekemään mitä minä vain tahdon. Olen lukenut Englannin pikku tytöistä eikä siellä ole ollenkaan sellaista. Heidän täytyy tarkoin noudattaa opettajattariensa tahtoa ja muutenkin näyttää elämä olevan siellä hyvin vaikeaa. Minun sydämeni särkyisi, jos minut teljettäisiin tuommoiseen kouluun, joka on kuin vankila, enkä saisi olla vapaa — vapaa kuin ilma."
"Lukeminen ei teitä siis lainkaan miellytä", sanoin minä.
"Kyllä. Isä opettaa minulle latinaa, ranskaa ja laskentoa."
"Ettekö milloinkaan pelkää näiden villi-ihmisten parissa?"
"En. He eivät ole milloinkaan rauhaani häirinneet. Minä luulen heidän uskovan, että olen 'ngai' (yliluonnollinen), kun olen niin valkoinen. Näettekös tätä?" ja hameensa taskusta hän otti kaksipiippuisen nikkelöidyn derringer-pistoolin. "Tämä on aina taskussani ja jos joku yrittäisi koskea minuun, ampuisin hänet heti. Ammuinhan minä kerran leopardinkin, joka hyppäsi aasini niskaan kun olin ratsastamassa. Säikähdin kyllä kovin, mutta samassa minä laukaisin sen korvaan, ja eläin vierähti maahan kuin kivi. Sen nahka on nyt huoneeni seinällä. Katsokaahan tuonne, herra Quatermain", jatkoi hän innostuneesti ja viittasi etäisyyteen; "eikö minulla ole kumppaneita?"
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja ensi kerran minä näin Kenia-vuoren kaikessa jylhässä kauneudessaan. Siihen saakka se oli ollut tiheän sumun peitossa, mutta nyt oli sumuverho hälvennyt, niin että vuoren huippu, joka nousi pilviin aina kahdenkymmenentuhannen jalan korkeuteen, hohti kuin sulatettu kulta ilta-auringon valossa. Alempana kätkeytyi vuori vielä sumuvaippaansa, joten sen siintävä, auringon säteiden piinaama lumipeitteinen huippu näytti lepäävän kuin pilvijalustalia maan ja taivaan välillä. Näky oli niin kaunis, etteihän minun kömpelö kynäni kykene sitä lainkaan kuvailemaan.
Katseltuani tuota hurmaavaa näkyä minä tunsin sydämeni sulavan ja mieleni valtasi syvä hartaus. Minusta tuntui kuin nuo laskevan auringon lempeät säteet, jotka kultasivat Kenian lumen, olisivat tunkeutuneet sieluni sisimpään. Herra Mackenzien luona asuvat alkuasukkaat olivat antaneet vuorelle nimen "Jumalan sormi" ja minusta tuo nimi kuvasi sattuvasti tyyntä rauhaa, joka varmaankin vallitsee tämän levottoman maailman yläpuolella ja joka ehdottomasti johtui mieleen tuota suurenmoista näkyä katsellessa. Olen jossakin kuullut runosäkeen:
"Oi kauneus, sinä olet iäinen ilonlähde!"
Nyt nuo sanat johtuivat mieleeni ja nyt vasta minä täysin käsitin mitä runoilija oli tarkoittanut.
Niin, tuommoinen kaunis näky on todellakin iäinen ilonlähde, ja minä ymmärsin oivallisesti, mitä pikku Flossie tarkoitti kun hän sanoi, että Kenia oli hänen toverinsa. Vanha Umslopogaaskin, tuo hurja zulu-soturi, sanoi, kun kehoitin häntä katsomaan vuoren hehkuvaa huippua, että "katsoipa sitä vaikka tuhat vuotta, niin ei halua kääntää katsettaan muualle". Hänen merkillinen mielikuvituksensa johdatti kuitenkin hänen ajatuksensa hiukan eri suuntaan kuin mihin meidän hartaat mietteemme menivät. Päästäen mielikuvituksensa valloilleen hän kuvaili alkuasukasten tapaan laulaen, miten hänen kuoltuaan hänen henkensä asettuisi ainiaaksi tuonne lumihuipulle, josta hän tuulispäänä ja ukkosen salamana syöksyisi jyrkänteestä alas ja "tappaisi ja tappaisi ja tappaisi".
"Mitä sinä sitten tappaisit, vanha verikoira?" kysyin minä.
Hän joutui hiukan hämilleen, mutta hetkisen tuumittuaan hän vastasi rauhallisesti:
"Niitäpä toisia henkiä vain."
"Sinä siis tahtoisit jatkaa murhaamistasi kuoltuasikin?" sanoin minä.
"Minä en murhaa", vastasi Umslopogaas närkästyneesti; "minä tapan vain rehellisessä taistelussa. Mies on syntynyt tappamaan. Hän, joka ei tapa, kun hänen verensä kiehuu, on akka eikä mies. Ihmiset, jotka tappavat, eivät ole orjia. Minä sanoin tappavani vain rehellisessä taistelussa, ja kun olen mennyt varjojen maahan, niinkuin te valkoiset miehet sanotte, niin minä toivon, ettei siellä olekaan mitään kieroa peliä, jota on niin paljon tässä maailmassa. Olkoon minun henkeni ikuisesti kirottu ja luihini kahlehdittu, jos se kerrankin hairahtuisi murhaamaan salaa kuin bushmanni myrkkynuolellaan!" Hän poistui arvokkain askelin ja jätti minut yksikseni nauramaan.
Samassa palasi vakooja, jonka isäntämme oli lähettänyt tiedustelemaan, näkyikö masai-ystävistämme jälkeäkään. Hän ilmoitti miehineen tutkineensa seudun ristiin rastiin viidenkymmenen penikulman laajuudelta näkemättä ainoatakaan vierasta soturia, niin että he uskoivat roistojen luopuneen takaa-ajosta ja palanneet omille alueilleen. Herra Mackenzie huokaisi helpotuksesta ja meidän ilomme oli melkein rajaton, sillä masai-soturin yöllinen vierailu riitti meille pitemmäksikin ajaksi. Yleinen johtopäätös oli siis, että masait olivat kääntyneet kotiinsa huomattuaan meidän päässeen lähetysaseman turviin, jota vastaan he tiesivät olevat turhaa yrittääkään hyökätä. Saamme myöhemmin nähdä miten pahasti erehdyimme.
Tiedustelijain poistuttua ja rouva Mackenzien ja Flossien mentyä levolle ilmestyi Alphonse, tuo pieni ranskalainen, kuistille ja Curtis, joka puhuu ranskaa hyvin, kehoitti häntä kertomaan meille, miten hän oli joutunut Keski-Afrikkaan. Alphonse täyttikin hänen pyyntönsä, mutta hänen kieltensekoituksensa oli niin merkillistä, etten kykenekään selostamaan kaikkea mitä hän kertoi.
"Isoisäni", aloitti hän, "palveli Napoleonin kaartissa. Hän oli mukana Moskovassa eikä saanut paluumatkalla muuta syödäkseen kuin kaksi paria vanhoja säärystimiä. Toiset olivat hänen omansa ja toiset hän varasti joltakin kaveriltaan. Hän joi mahdottomasti ja juovuksissa hän kuolikin, ja minä muistan, kun hänet saatettiin rumpujen pauhatessa haudan lepoon. Minun isäni —"
Tässä me keskeytimme hänet ja ehdotimme, että hän antaisi vanhempainsa levätä rauhassa ja kävisi asiaan käsiksi.
"Teidän tahtonne on minun lakini, hyvät herrat", vastasi tuo naurettavan pieni mies kohteliaasti kumartaen. "Tahdon vain osoittaa, etteivät sotilaallinen koko ja ryhti ole perinnölliset. Isoisäni oli komea, kuuden jalan ja kahden tuuman pituinen mies, tulen ja säärystinten nielijä. Viiksistään hän oli myöskin kuuluisa. Minulla on vain hänen viiksensä eikä — mitään muuta.
"Olen syntynyt Marseillessa ja olen ammatiltani kokki, hyvät herrat. Tuossa kunnon kaupungissa minä olen nuoruuteni onnelliset päivät viettänyt. Continentalin hotellissahan minä pesin pöytiä monta herran vuotta. Tuo kultainen aika!" ja hän huokasi syvään. "Olen ranskalainen ja lienee tarpeetonta sanoa, että minä ihailen kaikkea kaunista. Niin, minä suorastaan jumaloin kauneutta. Me ihailemme puutarhan kaikkia ruusuja, hyvät herrat, mutta me poimimme vain yhden ja minä taitoin yhden ihanan ruusun, mutta haavoitin käteni. Hän oli kamarineitsyt, nimeltään Annette, jonka vartalo oli pyörryttävän kaunis ja kasvot kuin enkelin — mutta sydän — voi hyvät herrat, kaikkeen sitä pitää köyhän ihmisen tässä maailmassa joutuakin — sydän oli musta ja liukas kuin kiiltonahkasaapas." Alphonse purskahti tässä valtavaan itkuun.
"Älkää nyt, hyvä mies, noin murehtiko", koetti Curtis lohduttaa häntä taputtaen häntä sydämellisesti olkapäälle.
Alphonse rauhoittui ja sanoi olkapäätään hieroen:
"Herra tahtoi epäilemättä lohduttaa minua suuressa murheessani, mutta herran käsi on hiukan liian raskas. No niin, me rakastimme toisiamme, Annette ja minä, ja olimme hyvin onnelliset, mutta sitten tuli isku — herrat antakoot minulle anteeksi, että jälleen kuivaan kyyneleitäni, mutta muuta en voi saamari vieköön tehdä, kun ajattelen noita aikoja. Minun täytyi mennä arvannostoon ja tietenkin minä sain onnettoman numeron ja minusta tehtiin sotamies. Onnetar tahtoi kostaa minulle Annetten sydämen valloituksen.
"Lähdön katkera hetki tuli ja minä koetin karata tieheni, mutta minut vangittiin ja vartijasotilaat kolhivat minua kivääriensä perillä. Minulla oli samanikäinen serkku, joka oli kankuri ja taitava työssään, mutta muutoin niin peräti ruma, ja hän surkutteli minua sydämensä pohjasta, kun sotilaat hakkasivat minua. 'Kuulehan, serkkuseni', sanoin minä silloin, 'sinulle minä uskon Annetten. Ole hänen tukensa sillä aikaa kuin minä niittelen mainetta kunnian hurmeisella kentällä.'
"'Ole huoletta', sanoi hän; 'kyllä minä pidän hänestä murheen', niinkuin hän pitikin.
"Niin minut sitten vietiin elämään parakeissa mustalla sopalla. Toverini kiusasivat minua sanomattomasti ja valmistivat minulle joka päivä todellisen helvetin. Heitä en milloinkaan unhota.
"Eräänä aamuna kuulimme uutisia; minun pataljoonani oli komennettu Tonkiniin. Kyselin mikä paikka se Tonkin oikein oli ja saamani tiedot eivät suinkaan olleet ilahduttavat. Siellä asuu kuulemma vain villejä kiinalaisia, jotka viiltävät mahan auki ennenkuin osaa arvatakaan. Mutta viisas mies tietää heti, miten hänen on milloinkin meneteltävä. Minä päätin, ettei mahaani aukaistaisi, ja karkasin.
"Saavuin Marseilleen näännyksissä kuin vanha mies ja menin suoraan serkkuni asunnolle. Katsahdin ikkunasta sisälle ja näin siellä hänet ja — Annetten. Oli juuri kirsikka-aika ja he istuivat hyvin lähellä toisiaan syöden tummia mehevännäköisiä kirsikoita. Katselin heitä siinä suu mareissa ja näin miten serkkuni otti käteensä varren, jossa oli kaksi marjaa ja pisti toisen Annetten suuhun ja toiseen omaansa. Sitten he imivät varsia, niin että heidän huulensa lähenivät arveluttavasti, ja lopulta he — häpeä sanoakin — suutelivat aivan rehellisesti. Näky oli kylläkin kaunis, mutta minä raivostuin. Minussa kiehahti isoisäni sotilaallinen veri. Minä syöksyin keittiöön, sieppasin nurkasta halon, jonka täräytin serkkuni kalloon. Hän kaatui — minä olin tappanut hänet. Minä ainakin uskon vieläkin, että tapoin hänet. Annette huusi. Santarmit saapuivat. Minä pakenin. Pääsin satamaan. Kätkeydyin erääseen laivaan. Laiva purjehti matkoihinsa. Kapteeni löysi minut ja pieksi minut pahanpäiväiseksi. Hän ilmoitti asian Ranskan poliisille eikä laskenut minua maihin, kun keitin niin hyvin. Olin hänen yksityiskokkinsa Zanzibariin saakka. Pyytäessäni palkkaa potkaisi hän minua. Zanzibarissa oli sähkösanoma meitä odottamassa. Kirosin miehen, joka keksi sähkölennättimen, ja kiroan hänet vieläkin. Minut oli vangittava sotaväestä karkaamisen johdosta, murhasta, ja en tiedäkään mistä kaikesta. Pakenin vankilasta. Näin nälkää. Kohtasin erämaassa tohtorin miehet. He toivat minut tänne. Mieleni on täällä alati murheen murtama. Mutta Ranskaan minä en palaa. Ennen elän ja kuolen täällä erämaassa kuin antaudun vaaraan joutua Bagneen."
Hän vaikeni ja me käännyimme poispäin. Kertomuksen vakavuudesta huolimatta me olimme tukehtua nauruun.
"Te itkette, hyvät herrat", sanoi hän. "Eikä ihmekään — tarinani onkin niin surullinen."
"Hyvin surullinen", sanoi Curtis. "Menkäämme nyt levolle. Minä olen kuoleman väsynyt ja viime yönä emme paljon nukkuneet tuolla siunatulla kalliolla."
Noudatimme hänen kehoitustaan ja vaivalloisen ja vaarallisen matkamme jälkeen tuntui sangen oudolta paneutua levolle valkoiseen, pehmoiseen vuoteeseen miellyttävän siistissä huoneessa.