V.
UMSLOPOGAAS VANNOO VALAN.
Seuraavana aamuna oli Flossien paikka aamiaispöydässä tyhjä ja minä kysyin, mihin hän oli mennyt.
"Noustessani aamulla minä löysin tämän oveni ulkopuolelta", vastasi hänen äitinsä. "Tehän voittekin sen itse lukea", ja hän ojensi minulle paperilapun, jolle oli kirjoitettu seuraavat sanat:
"Rakkahin äiti! Aurinko alkaa juuri nousta ja minä olen lähdössä vuorille hakemaan herra Quatermainille liljan, josta hänen kanssaan eilen keskustelin, joten älä ole levoton siitä, että olen poissa herätessäsi. Otan valkoisen aasin, hoitajani, pari poikaa ja hiukan evästä mukaani ja viivyn ehkä koko päivän, sillä olen päättänyt löytää kukan, vaikka minun täytyisi ratsastaa parikymmentä penikulmaa. — Flossie."
"Toivottavasti hänelle ei nyt tapahdu mitään pahaa", sanoin minä hiukan levottomasti. "Tarkoitukseni ei ollut suinkaan vaivata häntä kukkaa etsimään."
"Flossie huolehtii kyllä itsestään", sanoi hänen äitinsä. "Hän tapaa usein tehdä tuommoisia retkiä, kuten oikea erämaan tytär ainakin." Mutta herra Mackenzie, joka tuli samassa huoneeseen ja näki lapun ensi kerran, kävi sangen vakavaksi, vaikka hän ei sanonutkaan mitään.
Aamiaisen jälkeen minä vein hänet hiukan sivulle ja kysyin, eikö kävisi päinsä lähettää muutamia miehiä tytön jälkeen ja koettaa saada hänet palaamaan, sillä minä pelkäsin masai-roistojen kuitenkin saattavan hiiviskellä lähetysaseman ympärillä ja tyttösen joutuvan heidän käsiinsä.
"Minä pelkään sen olevan turhaa", vastasi hän. "Flossie on ehkä jo viidentoista penikulman päässä, ja on mahdotonta sanoa, minnepäin hän on lähtenyt. Tuolla on harjanne, josta hän puhuu kirjeessään", ja herra Mackenzie viittasi pitkään kukkulajonoon, joka oli meikein yhdensuuntainen joen kanssa, mutta aleni vähitellen pensaikkoiseksi tasangoksi noin viiden penikulman päässä talosta.
Minä ehdotin, että kiipeäisimme tuohon suureen puuhun ja tarkastelisimme kaukoputkilla koko tienoon. Sen teimmekin herra Mackenzien lähetettyä ensin muutamia miehiä etsimään Flossien jälkiä ja seuraamaan niitä, jos ne löytyisivät.
Puuhun kiipeäminen olikin minun Iaiselleni maamyyrälle todellinen voimainkoetus, vaikka puusta riippuvat lujat nuoraportaat olivat alapäästäkin tukevasti maassa kiinni. Goodin laita oli toisin; lihavuudestaan huolimatta hän kapusi ylös ketterästi kuin katulyhdyn sytyttäjä.
Päästyämme ensimmäisille oksille me kiipesimme helposti laudoista tehdylle sillalle, joka oli naulattu oksiin kiinni ja oli niin tilava, että kaksitoista miestä olisi mukavasti mahtunut sinne. Näköala oli kerrassaan suurenmoinen. Viidakko ulottui joka taholle silmänkantamattomiin kuin viheriä aaltoileva tasanko, jossa siellä täällä välkehti jonkin järven auringonpaisteessa kimalteleva pinta ja näkyi jokin viljelty pellon palanen. Itäpohjoisessa kohosi Kenia-vuoren mahtava huippu, jonka juurelta näimme Tana-joen lähtevän pitkälle matkalleen valtamerta kohti ja pujottelevan erämaiden halki kuin hopeinen käärme.
Flossiesta ja hänen seuralaisistaan emme kuitenkaan nähneet merkkiäkään ja vihdoin me kiipesimme alas masentunein mielin. Kuistilla tapasin Umslopogaasin teroittamassa rauhallisesti kirvestään pienellä kovasimella, jota hän aina kuljetti mukanaan.
"Mitä nyt, Umslopogaas?" kysyin minä.
"Vainuan verta", vastasi hän lyhyesti ja vaikeni sitten itsepintaisesti.
Päivällisen jälkeen kiipesimme jälleen puuhun ja tutkiskelimme kaukoputkillamme koko tienoon mahdollisimman tarkkaan, mutta emme nähneet mitään. Palatessamme kuistille hioi Umslopogaas aina vain Inkosi-kaas'in kirkasta terää, joka oli ennestäänkin terävä kuin partaveitsi. Alphonse seisoi hänen edessään katsellen häntä pelokkaan uteliaasti. Näky olikin sangen omituinen. Tuo vanha zulu-soturi istui siinä alkuasukasten tavoin jalat ristissä, hurja ilme julmilla mutta viisailla kasvoillaan, ja hioi rauhallisesti peloittavaa asettaan.
"Mikä hirveä mies!" huudahti pieni ranskalainen ja nosti hämmästyksissään kätensä ylös. "Katsokaas reikää hänen päässään; siinähän liikkuu nahka kuin pikku lapsen päälaessa. Kukahan tahtoisi imettää tuommoista pienokaista?" ja hän räjähti nauramaan omalle päähänpistolleen.
Umslopogaas katsahti ylös ja hänen mustat silmänsä välähtivät pahaaennustavasti.
"Mitä se tuo 'puhveli-hieho' oikein hirnuu? (Nimen oli Umslopogaas antanut ranskalaiselle tämän muhkeiden viiksien ja akkamaisen luonnon tähden.) Olkoon hän vain hyvin varovainen tahi muutoin minä pian typistän hiukan hänen sarviaan. Varo itseäsi, varo itseäsi, sinä piskuinen apina mieheksi."
Alphonse oli onnettomuudeksi voittanut pelkonsa ja nauroi yhä vallattomammin tuolle "hassulle mustapintaiselle herrasmiehelle", kuten hän sanoi. Aioin juuri varoittaa häntä pysymään siivolla, kun tuo roteva zulu ponnahti samassa kuistilta Alphonsen eteen ja alkoi pyörittää kamalaa tapparaansa ranskalaisen pään ympäri kasvoillaan mahdollisimman ilkeä irvistys.
"Seiso alallasi", huusin minä; "älä hievahdakaan, jos henkesi on sinulle rakas; hän ei aio tehdä sinulle mitään pahaa!" Alphonse ei luultavasti kuullut lainkaan sanojani ja kauhu oli onneksi lamauttanut kaikki hänen jäsenensä.
Sitten seurasi ihmeellisin miekka- tahi oikeastaan kirvesleikki mitä milloinkaan olen nähnyt. Kirves kiersi ensin Alphonsen pään ympärillä vihaisesti suristen ja niin nopeasti, että sen terän tekemä ympyrä oli ilmassa kuin välähtelevä kehä, joka supistui joka kierroksella, kunnes tapparan terä vihdoin sipaisi tuon miesraukan hiuksia. Samassa silmänräpäyksessä alkoi tuo välähtelevä terä kiitää ylös ja alas, puoleen ja toiseen uhrin ruumista ja kauhusta vapisevia jäseniä myöten, piirtämättä kuitenkaan naarmuakaan hänen ihoonsa, josta se oli koko ajan vain kahdeksasosa tuuman päässä.
Oli ihmeellistä nähdä tuon pienen ranskalaisen seisovan kuin maahan naulittuna, hänen mustan kiusanhenkensä tapparan salamoidessa hänen ympärillään. Mies oli ilmeisesti käsittänyt, että pieninkin liike voisi aiheuttaa silmänräpäyksellisen kuoleman, ja hän seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Leikki oli jatkunut minuutin verran, ehkä hiukan kauemminkin, kun minä näin kirveenterän välähtävän äkkiä Alphonsen kasvojen edessä, lennähtävän sivulle ja laskeutuvan rauhallisesti. Samassa putosi jokin tumma tukko maahan; ranskalainen oli menettänyt toisen ylpeästi kaartuvan viiksensä. Umslopogaas nojasi Inkosi-kaas'in varteen ja nauroi pitkään ja matalasti, ja Alphonse valahti istualleen pelon kokonaan herpaisemana. Me muut olimme katselleet hämmästyksestä sanattomina tätä aseen käytön melkein yliluonnollista taituruuden näytettä.
"Inkosi-kaas on hyvin terävä", huudahti Umslopogaas, "ja isku, joka katkaisi tuon 'puhveli-hiehon' sarven, olisi kyennyt halkaisemaan miehen kallon aina leukaan saakka. Vain harvat osaavat äskeisen temppuni, mutta kukaan ei olisi tehnyt sitä näin taitavasti. Käsitätkö nyt, sinä musta marakatti, ettei ole hyvä tulla minulle nauramaan, vai mitä? Oli hiuskarvan varassa, etten iskenyt sinua hengettömäksi. Paina siis tarkoin mieleesi, että varot visusti minulle enää nauramasta. Älä katkaise tuota hiuskarvaa, jonka varassa kärsivällisyyteni on sinuun nähden. Olen puhunut."
"Mitä tämä mieletön käytöksesi oikein merkitsee, Umslopogaas?" kysyin minä närkästyneesti. "Olethan aivan hullu. Ainakin parikymmentä kertaa sinä olit surmaamaisillasi tuon onnettoman."
"Minä en kuitenkaan tappanut, Macumazahn. Kolme kertaa oli maailma punainen silmissäni ja henki kuiskasi korvaani: 'upota Inkosi-kaas rusahtaen miehen kalloon', mutta, Macumazahn, minä hillitsin himoni. Ei, minä Ieikittelin vain; mutta voithan sanoa 'hieholle' että on viisainta olla irvistelemättä minunlaisilleni miehille. Nyt minä menen tekemään itselleni kilven, sillä minä tunnen veren hajun sieraimissani. Tarkoitan täyttä totta, Macumazahn, minä vainuan verta. Etkö ole nähnyt korppikotkien kokoontuvan ennen taistelua? Ne tietävät suuren tapon olevan tulossa, Macumazahn, ja minun vainuni on paljon herkempi kuin niiden. Tuolla alhaalla näin kuivan häränvuodan; teen siitä kilven itselleni."
"Onpa teillä jäyheä seuralainen", sanoi herra Mackenzie, joka oli nähnyt koko kohtauksen. "Alphonsehan on aivan suunniltaan pelosta; katsokaahan!" ja hän osoitti ranskalaista, joka kasvoiltaan liidun valkeana laahusti vapisevin jaloin keittiön puolelle. "Voinpa melkein vannoakin, ettei hän enää naura 'tuolle mustalle herrasmiehelle'."
"Hänen kanssaan ei ole hyvä ilveillä", vastasin minä, "sillä hän on vihastuttuaan kuin villipeto. Mutta hurjuudestaan huolimatta hän on hyvin helläsydäminenkin. Minä en unhota milloinkaan, kun hän kerran monta vuotta sitten hoiteli parin viikon ajan orpoa, noin kuukauden vanhaa pienokaista kuin hellin äiti. Hän on omituinen luonne, mutta järkkymättömän uskollinen ja vahva tuki vaaran hetkellä."
"Hän väittää vainuavansa verta", sanoi herra Mackenzie. "Suokoon Jumala, että hän erehtyisi luulossaan. Olen hyvin levoton tyttöseni tähden. Hän ei ole vieläkään kotona ja kello käy jo neljättä."
Huomautin siihen, että tyttö oli ottanut evästä mukaansa eikä luultavasti aikonutkaan palata ennen iltaa; mutta olin itsekin mahdollisimman rauhaton ja pelkäsin ilmaiseväni huolestuneisuuteni.
Hetkisen kuluttua palasivat miehet, jotka herra Mackenzie oli lähettänyt Flossien jälkeen, ja he kertoivat seuranneensa aasin jälkiä pari penikulmaa. Eräällä kivikkoisella harjulla olivat jäljet sitten hävinneet eikä niitä enää löytynyt. He olivat kuitenkin tutkineet tarkkaan koko tienoon mahdollisimman laajalta, mutta eivät olleet nähneet tyttösestä merkkiäkään.
Iltapäivä kului sangen työläästi, ja kun Flossieta ei kuulunut auringon mennessä mailleen, kiihtyi levottomuutemme huippuunsa. Hänen äitiparkansa oli aivan pelon ja tuskan lamauttama, mutta isä pysyi ihailtavan rauhallisena. Oli tehty kaikki, mitä ylimalkaan voitiin tehdä: miehiä oli lähetetty joka taholle eksyneitä etsimään, ammuttiin laukauksia ja valpas tähystäjä oli koko illan puussa, mutta ketään ei näkynyt eikä kuulunut.
Vihdoin tuli pimeä eikä tuo kultakutrinen tyttönen ollut palannut retkeltään.
Kello kahdeksan söimme illallisen, joka oli hyvin alakuloinen, eikä rouva Mackenzie näyttäytynyt lainkaan. Me kolme vierasta olimme myöskin sangen vaiteliaat, sillä pelko lapsen kohtalosta painosti meitä ja sitäpaitsi meitä vaivasi kiusallinen tunne, että me olimme aiheuttaneet tämän tuskan ystävälliselle isäntäväellemme. Ateria oli juuri päättymäisillään, kun minä nousin pöydästä ja poistuin jollakin tekosyyllä. Halusin olla yksin ja harkita tilannetta kenenkään häiritsemättä. Menin kuistille ja istahdin piippuni viritettyäni lähelle kuistin päätyä, niin että tuo kapea ovi, joka oli tehty rakennusta ja kukkaistarhaa ympäröivään vallitukseen, oli minua vastapäätä. Olin istunut paikallani noin viisi minuuttia, kun kuulin tuon oven narahtavan. Tuijotin pimeään ja kuuntelin hengittämättä, mutta mitään ei näkynyt eikä hiiskaustakaan kuulunut, ja minä arvelin erehtyneeni. Oli pilkkopimeä eikä kuu ollut vielä noussut.
Kului hetkinen, kun jokin pyöreähkö esine lennähti äkkiä pehmeästi kolahtaen kuistin kivipermannolle ja vieri ohitseni. Istuin alallani ihmetellen mikä kumma se mahtoi olla. Olin jo melkein varma, että näkemäni esine oli ollut jokin eläin, kun samassa eräs seikka johtui mieleeni ja minä hypähdin kiivaasti tuolistani. Esine oli takanani parin jalan päässä. Ojensin käteni sitä kohti ja se ei hievahtanutkaan: eläin se ei ainakaan ollut. Kosketin siihen. Se oli pehmoinen, lämmin ja jotakuinkin painava. Otin sen sukkelaan käteeni ja tarkastelin sitä tähtitaivasta vasten.
Pitelin kädessäni vielä lämmintä ihmisen päätä.
Olen jo vanha enkä vähästä hermostu, mutta minun täytyy myöntää, että tuo kaamea huomio kauhistutti minua. Kuka oli heittänyt sen kuistille? Kenen se oli? Juoksin tuolle kapealle ovelle, mutta ketään en nähnyt eikä mitään kuulunut. Olin juuri astumaisillani ovesta vallituksen ulkopuolelle, mutta hetkisen epäröityäni minä peräydyin ja salpasin oven lujasti. Mieleeni juolahti juuri viime askeleella, että oven ulkopuolella oli varmaankin väijyksissä jokin roisto, joka olisi voinut tappaa minut yhdellä keihään pistolla. Palasin sitten kuistille ja pyysin mahdollisimman rauhallisesti Curtista tulemaan luokseni. Pelkään kuitenkin, ettei ääneni ollut aivan tavallinen, sillä kaikki kolme, Curtis, Good ja Mackenzie, nousivat pöydästä ja syöksyivät ulos.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi lähetyssaarnaaja tuskaisesti. Minä kerroin heille kaikki.
Herra Mackenzien punakat kasvot valahtivat kuolonkalpeiksi. Seisoimme kirkkaasti valaistun ruokailuhuoneen ovella, joten minä näin hänet aivan selvästi. Hän katseli päätä kauan ja tarkkaan.
"Tämä mies oli Flossien seurassa, kun he aamulla lähtivät täältä", sanoi hän henkäisten syvään. "Jumalan kiitos, ettei pää ollut tyttöseni!"
Tuijotimme sanattomina toisiimme. Mitä oli tehtävä?
Samassa jyskytettiin ovelle, jonka juuri olin salvannut, ja ääni huusi:
"Avaa, isä, avaa!"
Aukaisin oven ja sisään syöksyi pelästynyt mies. Tunsimme hänet heti.
Hän oli lähtenyt iltapäivällä parin miehen mukana tiedustelumatkalle.
"Isäni!" huusi hän, "masait ovat kimpussamme! Heitä on suuri joukko kiertänyt kukkulan ja etenevät parhaillaan tuota vanhaa kivirakennusta kohti alhaalla puron reunalla. Isäni, olkoon sydämesi vahva! Valkoinen aasi on heidän mukanaan ja 'Valkoinen Lumme' ratsasti sillä. Eräs nuori soturi talutti eläintä ja 'Lumpeenkukan' hoitaja käveli nyyhkyttäen sen vieressä. Muita hänen seuralaisiaan en nähnyt."
"Oliko lapsi vielä hengissä?" kysyi Mackenzie käheästi.
"Hän oli hyvin kalpea, mutta aivan vahingoittumaton, isäni. Minä näin heidät aivan läheltä."
"Jumala olkoon hänelle ja meille armollinen!" huudahti lähetyssaarnaaja epätoivoisesti.
"Kuinka paljon niitä on?" kysäisin minä.
"Kolmattasataa — kolmattasataa!"
Katsahdimme jälleen toisiimme. Mitä oli tehtävä? Samassa kuului vallituksen toiselta puolen kiihkeä huuto:
"Aukaise ovi, valkoinen mies; aukaise ovi! Sanansaattaja tahtoo puhutella sinua!"
Umslopogaas iski kätensä vallituksen reunustaan ja veti itsensä niin korkealle, että hän saattoi katsella ulkopuolelle.
"Näen vain yhden miehen", sanoi hän. "Mies on asestettu ja hänellä on kori kädessä."
"Avatkaamme ovi", sanoin minä. "Seiso sinä, Umslopogaas, kirveinesi tässä ja päästä sisään vain yksi mies. Jos toinen yrittää, niin iske."
Vedin salvan sivulle. Umslopogaas seisoi vallituksen pimennossa tappara koholla, jonka kirkkaalla terällä nousevan kuun säteet kimaltelivat. Aukaisin oven ja hetkisen kuluttua astui nuori masai-soturi ylpeästi ja pystyssä päin sisään. Hän oli täydessä sota-asussa, jonka olen jo ennemmin kuvannut, ja hänellä oli suuri kori kädessään. Leveä keihäs välähteli kuutamossa, kun hän arvokkain askelin lähestyi meitä. Tulija oli harvinaisen kaunisvartaloinen noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän pysähtyi eteemme, laski korin maahan ja iski keihäänsä kenttään.
"Puhelkaamme hiukan", sanoi hän. "Ensimmäinen sanansaattajamme, jonka lähetimme luoksenne, ei voinut puhua", ja hän viittasi päähän, joka oli vierähtänyt kuistin portaille — mikä kammottava näky — "mutta minulla on jotakin sanottavaa, jos haluatte kuulla. Lahjoja minulla on myöskin mukanani", ja hän osoitti koria ja nauroi niin pöyhkeilevän julkeasti, että sitä on kerrassaan mahdoton kuvaillakaan. Emme voineet muuta kuin ihailla hänen rohkeuttaan.
"Selvitä asiasi", sanoi herra Mackenzie lyhyesti.
"Minä olen Lygonani Guasa Ambonin joukkoon kuuluvan masai-osaston päällikkö. Olen miehineni seurannut näitä kolmea valkoista miestä" — hän osoitti Curtista, Goodia ja minua — "mutta he olivat meitä viekkaammat ja pääsivät tänne. Välimme eivät ole selvät ja me aiomme tappaa heidät."
"Niinköhän, ystäväiseni?" ajattelin minä.
"Saapuessamme tänä aamun heidän perässään tänne me kohtasimme kaksi mustaa miestä, yhden mustan naisen, valkoisen aasin ja valkoisen tytön. Toisen miehen tapoimme — hänen päänsä on tuolla portaalla — mutta toinen pääsi pakoon. Mustan naisen, pienen valkoisen tytön ja valkoisen aasin me toimme mukanamme tänne. Tämä kori todistanee, että puhun totta. Eikö se ole tyttäresi kori."
Herra Mackenzie nyökäytti päätään ja soturi jatkoi:
"Hyvä on! Sinun ja tyttäresi kanssa meillä ei ole mitään riitaa, emmekä halua sinua lainkaan vahingoittaa. Karjasi — kaksisataa neljäkymmentä päätä — siis eläin mieheen — olemme jo ottaneet haltuumme."
Herra Mackenzie voihkaisi raskaasti, sillä hänen karjansa oli hyvin arvokas, jonka hän oli suurella vaivalla ja huolella itse kasvattanut. "Niin, karjasi otamme, mutta muuten saat olla rauhassa, sillä tänne ei olisi hyvä hyökätä", jatkoi soturi ja katsahti röyhkeästi ympärilleen. "Mutta valkoisten vieraittesi laita on toisin; olemme ajaneet heitä takaa yöt ja päivät ja meidän täytyy saada heidät hengiltä. Johan meille kaikki tytötkin nauraisivat, jos palaisimme kotiin tyhjin toimin. Heidän täytyy kuolla, kävi miten kävi!
"Pikku tytöllesi ei tee kukaan mitään pahaa, sillä hän on niin suloinen ja rohkealuontoinen lapsi. Saat hänet takaisin ehdolla että luovutat meille yhden noista kolmesta — hengen hengestä — jolloin me tuomme lapsesi hoitajineen tähän. Tarjoukseni on edullinen, valkoinen mies. Pyydämme vain yhden miehen, jonka saatte itse valita, ja me tyydymme valintaanne. Tuon pitkän", hän viitasi Curtikseen, "minä ottaisin hyvin mielelläni; hän on hyvin vahvan näköinen ja kuolisi hitaammin."
"Entä, jos minä sanon, etten luovuta miestä?" kysyi herra Mackenzie.
"Ei, älä sano niin, valkoinen", vastasi soturi. "Siinä tapauksessa tyttäresi kuolee aamun sarastaessa, ja hoitajanainen sanoo, että hän on ainoa lapsesi. Jos hän olisi hiukan vanhempi, niin ottaisimme hänet orjaksi, mutta kun hän on niin nuori, niin minä tapan hänet omin käsin — tällä samalla keihäällä. Voithan tulla katsomaan, jos tahdot. Saat minulta luotettavan saattueen", ja tuo roisto oikein hohotti raa'alle pilalleen.
Aivoni työskentelivät kuumeisesti niinkuin aina suuren vaaran uhatessa, ja minä päätin tarjoutua vapauttamaan Flossien, vaikkapa oman henkeni hinnalla. Tätä älköön kukaan väärin ymmärtäkö ja ajatelko, että sankarillisuus tahi jokin muu senkaltainen hölynpöly olisi päätökseni sanellut. Ei sinnepäinkään. Oli vain oikeus ja kohtuus, että päätin tehdä kaikkeni. Minähän olin välillisesti syyllinen siihen, että lapsiparka oli joutunut tuohon kamalaan tilanteeseen. Minä olin vanha ja elämäni oli jo arvoton, kun taas hän oli nuori ja elämänsä keväässä. Hänen kuolemansa olisi ehkä saattanut hautaan hänen isänsä ja hänen äitinsäkin, mutta minua ei olisi monikaan surrut. Useat armeliaisuuslaitokset olisivat päinvastoin iloinneet kuolemastani. Tyttöselle aiottu kuolemakin oli niin hirmuinen, että se sopi paljon paremmin vanhalle karaistuneelle miehelle. Minä en suinkaan aikonut antaa noiden roistojen ottaa itseäni kiduttamalla hengiltä, sillä minä olen luonteeltani hyvin pelkuri ja arka, vaan olin päättänyt ampua itseni heti kun olin varma, ettei lasta enää mikään vaara uhannut, uskoen taivaallisen isäni ottavan huomioon kaikki leventävät asianhaarat ja antavan tekoni anteeksi. Parissa sekunnissa ehdin ajatella tämän kaiken ja paljon muutakin.
"Kuulkaahan, herra Mackenzie", sanoin minä, "ilmoittakaa sotuille minun olevan halukkaan vaihtokauppaan ehdolla ettei minua surmata, ennenkuin tyttönen on päässyt varmaan turvaan kotinsa seinien suojaan."
"Et liiku askeltakaan!" huudahtivat Curtis ja Good yhtäaikaa.
"Ei, ei", sanoi Mackenzie, "en tahdo kenenkään kuolemaa omalletunnolleni. Jos Jumala on armossaan niin määrännyt, että tyttäreni on kärsittävä tuo kamala kuolema, niin tapahtukoon Hänen tahtonsa. Olette rohkea (mitä minä en suinkaan ole) ja jalo mies, Quatermain, mutta te ette saa mennä."
"Ellei muu auta, niin menen", sanoin minä päättäväisesti.
"Tämä on tärkeä asia", virkkoi herra Mackenzie kääntyen Lygonaniin päin, "jota meidän täytyy tarkoin tuumia. Vastauksemme kuulet kun päivä koittaa."
"Hyvä on, valkoinen mies", sanoi soturi välinpitämättömästi, "mutta muista, että jos vastauksesi tulee liian myöhään, niin lemmikkiäsi ei ole enää olemassa; siilon on tämä tehnyt tehtävänsä", ja hän liikautti leveätä keihästään. "Sanojesi johdosta voisin ajatella sinun aikovan karata yöllä kimppuumme, mutta tytön hoitajanainen on minulle sanonut, että täällä on nyt vain parikymmentä miestä, muut kun ovat matkalla rannikolle. Ei ole viisasta, valkoinen mies", lisäsi hän nauraen, "uskoa majaansa niin heikon vartioston turviin. Toivotan sinulle hyvää yötä, valkoinen mies, ja teille myös, te toiset valkoiset miehet, joiden silmät minä piakkoin ainiaaksi suljen. Päivän koittaessa saan siis vastauksesi. Ellei mitään kuulu, niin muista äskeiset sanani."
Sitten hän kääntyi rauhallisesti Umslopogaasiin päin, joka oli koko ajan seisonut hänen takanaan ja vahtinut häntä kuin kissa hiirtä, ja sanoi huolettomasti:
"Avaahan ovi, mies, ja liikukin tavallista sukkelammin!"
Tämä koetteli jo liiaksi tuon vanhan päällikön kärsivällisyyttä, jonka mitta oli nyt täysi. Hän olikin tuijottanut masai-soturi Lygonaniin koko ajan veristävin silmin ja vesissä suin, mutta nyt oli hänen kipenöitsevä kiukkunsa kohonnut kiehumapisteeseen. Ojentaen pitkän kätensä hän riuhtaisi sanansaattajan eteensä ja kumartui, niin että hänen raivon vääristämät kasvonsa olivat vain tuuman päässä masain kasvoista.
"Näetkös minut?" ärjäisi hän julmistuneesti.
"Näen kyllä."
"Entä tämän?" ja Umslopogaas painoi Inkosi-kaasin terän melkein masain nenään kiinni.
"Näen ielusikin; entä sitten?"
"Sinä masai-koira, sinä pöyhkeilevä suupaltti, sinä lasten kiduttaja, tällä 'lelulla' minä paloittelen sinut jäsen jäseneltä. Kiitä onneasi, että olet sanansaattaja, sillä muutoinpa olisin jo ammoin tukkinut ruokottoman suusi."
Masai heristi suurta keihästään ja vastasi julkeasti nauraen: "Sinutpa tahtoisin kohdata mies miestä vastaan, niin saisimme nähdä."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta Umslopogaas asettui hänen tiellensä.
"Me kohtaamme kyllä, älä pelkää", sanoi tuo vanha zulu kylmästi. "Umslopogaas, Chakan jälkeläinen, amazulujen päällikkö ja Nkomabakosin rykmentin komentaja on hakeva sinut vaikka maan alta ja sinä olet kumartava Inkosi-kaas'ia, kuten monet ennen sinua. Naura vain, naura vain; huomenna herkuttelevat shakaalit luillasi!"
Lygonanin mentyä aukaisimme korin, jonka hän oli tuonut mukanaan todistukseksi siitä, että Flossie oli todellakin joutunut heidän vangikseen. Korissa oli Goya-liljan ihana kukka, jonka olen jo lukijalle kuvannut. Kukan kuvussa, joka oli täysin kehittynyt ja aivan vahingoittumaton, oli harmahtava paperipalanen, joka oli reväisty eväiden ympärillä olleesta käärepaperista. Lapulle oli kirjoitettu muutamia rivejä, jotka kuuluivat:
"Rakkahin isä ja äiti. Masait yllättivät meidät ollessamme kotimatkalla löydettyämme liljan. Koetin paeta, mutta yritykseni ei onnistunut. Tomin he surmasivat, mutta Jim pääsi pakoon. Minua ja hoitajaani on kohdeltu hyvin ja he sanovat aikovansa vaihtaa meidät johonkin herra Quatermainin seuralaiseen. Siihen en missään tapauksessa suostu. Minun tähteni ei kenenkään tarvitse henkeään uhrata. Hyökätkää yöllä heidän kimppuunsa, sillä he aikovat illalla juoda ja mässätä ja nukkuvat siis sikeästi juhlan jälkeen. Ellei apua tule ennen päivän koittoa, niin surmaan itseni pistoolillani, joka on aina mukanani. Rakas äiti ja isä, rukoilkaa puolestani. Olen hyvin peloissani, mutta turvaudun Jumalaan. En tohdi kirjoittaa enempää, sillä pelkään jonkun huomaavan mitä teen. Hyvästi.
Flossie."
Toisella puolen olivat sanat: "Terveisiä herra Quartermainille.
Neuvottelija tuo korin mukanaan, joten herra Quatermain saa liljan."
Lukiessani nuo sanat, jotka tuo urhoollinen tyttönen oli kirjoittanut uhkaavasta kamalasta vaarasta huolimatta, kihosivat kyyneleet silmiini. Miten urhea hän olikaan, tuo suloinen lapsi! Tilanne, johon hän oli joutunut, olisi voinut saattaa vahvimmankin miehen suunniltaan. Vannoin kerran vielä sydämessäni, ettei tyttö saisi kuolla, jos minä voisin hänet pelastaa vaikkapa uhraamalla oman henkenikin.
Nyt alkoi kiihkeä neuvottelu. Toistin äskeiset sanani ja lisäsin, ettei päätöstäni voinut mikään peruuttaa, ellei muuta pelastuksen keinoa keksitty. Herra Mackenzie kielsi jälleen jyrkästi ja Curtis ja Good vannoivat kuolevansa kanssani, jos pysyisin päätöksessäni.
"On aivan välttämätöntä", sanoin minä vihdoin, "että jotakin yritetään ennen auringon nousua."
"Kutsutaan kokoon saatavilla olevat miehet ja isketään kuin vimmatut roistojen kimppuun, kävi miten kävi", sanoi Curtis.
"Aivan niin", huudahti Umslopogaas zulujen kielellä; "puhut kuin mies, Incubu. Ehdotuksesi hyväksytään heti. Onhan kysymys vain kahdestasadasta viidestäkymmenestä masai-koirasta! Montakos meitä onkaan? Tuolla päälliköllä (Mackenziella) on parikymmentä miestä ja sinulla, Macumazahn, viisi; viisi valkoista miestä — siis kaiken kaikkiaan kolmekymmentä. Kuulehan nyt tarkoin, mitä sanon Macumazahn, joka olet sodan tuttu vanhastaan. Tyttönen kirjoitti, että masait huvittelevat ja syövät paljon lihaa tänä iltana. Juhlikoot vain, sillä omia hautajaisiaanhan he viettävätkin! Mitä sanoi tuo koira, jonka toivon tapaavani ennen päivän koittoa? Ettei hän pelkää hyökkäystä, koska meitä on niin vähän. Tunnetko kiviaitauksen, johon hän on leiriytynyt miehineen? Minä näin sen aamulla ja se on tämmöinen." Hän piirsi maahan soikean ympyrän. "Tässä on suuri sisäänkäytävä, joka on nyt kokonaan piikkipensaikon sulkema, ja jyrkkä rinne on aivan sen edessä. Incubu, sinä ja minä asetumme käytävän suulle ja minä vannon, ettei sen kautta pääse kukaan elävänä ulos, vaikka pyrkijöitä olisi satakin.
"Katsohan nyt; me käymme heidän kimppuunsa näin. Lähdemme liikkeelle heti kun tähdet alkavat himmetä — ei ennemmin, sillä pimeässä emme voi tapella, eikä myöhemminkään, sillä silloin he alkavat herätä ja huomaavat hankkeemme — ja Bougwan hiipiköön kymmenen miehen kera rakennuksen toisessa päässä olevalle kapealle sisäänkäytävälle. Tapettuaan siellä olevan vahdin, mikäs on suoritettava niin hiljaa, ettei hiirenhiiskaustakaan saa kuulua, heidän pitää odottaa toiminnan hetkeä. Incubu, minä ja tuo leveärintainen wakwafi — hän on urhoollinen mies — hiivimme isolle sisäänkäytävälle, jonka molemmin puolin me asetumme väijyksiin vahdin surmattuamme. Jäljelläolevat kuusitoista miestä jaamme kahteen ryhmään, joista toinen asettuu sinun johdollasi ketjuun aitauksen oikealle puolelle ja toinen 'rukoilijamiehen' (Mackenzien) johdolla aitauksen vasemmalle. Teillä pitää olla kaikilla pyssyt ja kun sinä, Macumazahn, möräät kuin sonni, alkavat kaikki murhaavan tulen nukkuvain laumaan, mutta varokaa lasta! Silloin kiljaisee Bougwan miehineen sotahuudon ja karkaa joukkoineen muurin yli aitaukseen. Kiljunta, pyssyjen pauke, kuolevien voihkina ja Bougwanin joukon hyökkäys yllättävät kokonaan nuo ruoan, juoman ja unen raskauttamat masai-soturit, jotka silloin pakkautuvat laumassa suurelle sisäänkäytävälle, jonka suulla Incubu, minä ja wakwafi olemme väijyksissä. Käytävään tunkeutuvaan joukkoon on laskettava lyijyä aivan kaatamalla, ja niistä, jotka pelastuvat luotisateesta, pidämme me kyllä huolen. Tämä on minun suunnitelmani, Macumazahn; jos sinulla on parempi, niin sano."
Selitin toisille tarkoin tämän ehdotuksen, jonka kaikki heti mielihyvällä hyväksyivät voimatta kyllin ihmetellä tuon vanhan zulun neuvokkuutta. Umslopogaas olikin taitavin sotapäällikkö, mitä milloinkaan olen tavannut. Hänen suunnitelmaansa noudattaen me saatoimme toivoa hyökkäyksemme menestyvän, vaikka aikeemme olikin vihollisen moninkertaiseen ylivoimaan nähden epätoivoisen uhkarohkea.
"Umslopogaas, sinä vanha leijona", lausuin minä sydämellisesti, "sinä tiedät aina miten ja milloin on iskettävä."
"Niin, niin, Macumazahn", vastasi hän, "minä olenkin ollut soturi neljäkymmentä vuotta ja olen ollut monessa leikissä mukana. Saanpa taaskin kerran tapella oikein miehen lailla. Minä vainuan verta, Macumazahn — minä vainuan verta."