VI.
VALMISTUKSIA.
Lähetysaseman koko väestö oli, kuten voidaan ajatellakin, kiiruhtanut heti vihollisjoukon näyttäytyessä päärakennusta ympäröivän vallituksen turviin, ja miehet, naiset ja suuri joukko lapsia seisoskelivat nyt kauhun valtaamina ympärillämme pienissä ryhmissä keskustellen hirveästä kohtalosta, joka odotti heitä, jos nuo julmat ja verenhimoiset masait onnistuisivat valloittamaan aseman.
Kun Umslopogaasin suunnitelma oli meillä kaikilla tarkoin selvillä, kutsui herra Mackenzie heti luoksensa neljä sukkelaa noin viidentoista vuoden ikäistä poikaa ja käski heidän mennä vakoilemaan, mitä vihollisen leirissä oli tekeillä, ja tulla aina vähän väliä ilmoittamaan näkemiään ja kuulemiaan. Toiset nuorukaiset ja myöskin naisia sijoitettiin vallitusta vartioimaan mahdollisten yllätysten varalta.
Senjälkeen käski isäntämme kaikki taistelukelpoiset miehensä, joita oli kaksikymmentä, ja meidän neljä wakwafiamme kokoontumaan suuren puun juurelle. Nojaten toisella kädellään puun kylkeen hän puhui sitten joukolle muutamia liikuttavia ja mieleenpainuvia sanoja. Hetki oli juhlallinen ja vakava, ja minä luulen, ettei kukaan läsnäolijoista sitä milloinkaan unhota. Herra Mackenzie seisoi paljain päin puun juurella ja oli ojentanut puhuessaan toisen kätensä. Sydäntä särkevä tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen vaimonsa istui tuolilla hänen vieressään ja oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Alphonse, joka oli sangen onnettoman näköinen, ja me kolme seisoimme heidän lähellään ja Umslopogaasin jylhä muoto näkyi taampaa, jossa hän seisoi tapansa mukaan tapparaansa nojaten. Edessämme oli joukko asestettuja miehiä —. toisilla oli luodikot ja toisilla keihäät ja kilvet, — jotka tarkkaavaisesti kuuntelivat isäntämme puhetta. Oksien lomitse kuultava kalpea kuu loi ryhmään omituisen, salaperäisen valon ja yötuulen surumielinen suhina puun miljoonissa neulasissa lisäsi vain hetken jo ennestäänkin murheellista tunnelmaa.
"Miehet", lausui herra Mackenzie selitettyään heille juurtajaksain tilanteen ja suunnitelman, joka oli meidän viimeinen ja ainoa toivomme, "vuosia olen ollut teidän hyvä ystävänne, opettajanne ja suojelijanne. Kaikesta pahasta olen koettanut parhaani mukaan teitä ja omianne varjella ja te olette viihtynyt luonani hyvin. Olette tunteneet lapseni — Lumpeenkukan — sen syntymästä saakka, ja täällä teidän parissanne hän on kasvanut ja varttunut vuosi vuodelta. Hän on ollut lastenne leikkitoveri, hän on hoitanut teitä, kun olette olleet sairaat, ja te olette oppineet rakastamaan häntä."
"Niin olemme", sanoi kumea ääni, "ja me olemme valmiit uhraamaan henkemme hänen puolestaan."
"Minä kiitän teitä sydämestäni ja minä olen myös varma, että te nyt, kun julmat ja säälimättömät miehet uhkaavat katkaista hänen nuoren elämänsä — tietämättä minkä hirveän rikoksen he tekevät — teette kaikkenne pelastaaksenne hänen nuoren henkensä ettekä anna minun ja hänen äitinsä murheeseen sortua. Ajatelkaa omia vaimojanne ja lapsianne. Jos hän kuolee, niin hänen murhaajansa hyökkäävät myös meidän kimppuumme, ja vaikka parhaimmassa tapauksessa onnistuisimmekin pitämään puolemme täällä, niin majanne poltettaisiin ja omaisuutenne ja karjanne ryöstettäisiin. Minä olen rauhan mies, niinkuin hyvin tiedätte, enkä ole kaikkina näinä vuosina kertaakaan kohottanut kättäni ihmisverta vuodattaakseni, mutta nyt minä sanon: iskekää, iskekää Jumalan nimessä, joka käski meidän suojella henkeämme ja kotejamme. Vannokaa", jatkoi hän yhä innostuneemmin — "vannokaa, että teette kaikkenne ja taistelette viimeiseen mieheen minun ja näiden urhoollisten valkoisten miesten kanssa pelastaaksemme rakkaan lapseni verisestä ja julmasta kuolemasta."
"Sen lupaamme ja vannomme, isäni" sanoi äskeinen kumea ääni. "Koiran kuolema tulkoon meidän ja omiemme osaksi ja heitettäköön luumme shakaaleille ja korppikotkille, jos valamme rikomme! On kylläkin peloittavaa, isäni, iskeä näin pienellä joukolla moninverroin voimakkaamman vihollisen kimppuun, mutta me seuraamme sinua, isä, ja kuolemme kanssasi. Sen vannomme!"
"Niin sanomme me kaikki", huusivat toiset.
"Niin sanomme mekin", lisäsin minä.
"Hyvä on", sanoi herra Mackenzie. "Olette miesten miehiä ja turvallinen tuki vaaran hetkellä. Ja nyt, rakkaat ystäväni — niin mustat kuin valkoisetkin — polvistukaamme tähän tähtitaivaan alle Jumalan armoistuimen eteen ja rukoilkaamme nöyrästi, että Hän, jonka kädessä me kaikki olemme ja joka on elämän ja kuoleman herra, armossaan vahvistaisi käsivartemme ja siunaisi yrityksemme, johon aiomme ryhtyä ennen päivän koittoa."
Hänen esimerkkiään noudattivat kaikki paitsi Umslopogaas, joka jäi seisomaan Inkosi-kaasin varteen nojaten. Tuolla vanhalla, jäykällä zulu-soturilla ei ollut luultavasti muuta Jumalaa kuin hänen rakas tapparansa.
"Ikiaikojen Jumala!" aloitti lähetyssaarnaaja rukouksensa liikutuksesta värähtelevällä äänellä, joka kajahti juhlallisesti illan hiljaisuudessa; "sinä sorrettujen suojelija, turvattomien holhooja, orpojen isä ja turvamme vaaroissa, kuule nöyrä rukouksemme! Sinuun turvaudumme suuressa murheessamme, rakas taivaallinen isämme. Kuule rukouksemme! Rakas lapsemme, jonka meille annoit — viaton lapsemme, jonka olemme opettaneet sinua pelkäämään ja rakastamaan, on joutunut julmain ihmisten käsiin, jotka uhkaavat lopettaa hänen nuoren elämänsä. Ole hänen kanssaan, oi isä, ja lohduta häntä! Pelasta hänet! Sinä, joka määräät kuolevaisten kohtalot, ole kanssamme koetuksemme hetkellä. Tee meidät väkeviksi, että voittaisimme julman vihollisemme. Hajoita henkäykselläsi hänen laumansa, tee hänet voimattomaksi ja saata hänen ylpeytensä häpeään. Varjele meitä vaaran hetkellä; voimasi kilvellä suojele meitä ja älä unhota meitä tässä suuressa surussamme. Auta meitä nyt, etteivät nuo julmurit saa murskata rakasta lastani kiviin! Kuule rukouksemme! Ole armollinen niille meistä, jotka päivän koitossa iäksi lähtevät tästä maailmasta. Tee heidät puhtaiksi; oi Jumala; huuhdo pois heidän syntinsä Karitsan veressä, ja saata heidät ikuiseen iloosi, kunniasi kirkkauteen. Seuraa meitä taisteluun, kuten muinoin Israelin lapsia! Amen!"
Hän vaikeni ja hetken hiljaisuuden jälkeen me kaikki nousimme ja ryhdyimme valmisteluihin. Umslopogaas sanoikin jo, että "nyt on jo aika tehdä muutakin kuin puhella". Jokaiseen eri ryhmään tarvittavat miehet valittiin mitä suurimmalla huolella ja jokaiselle teroitettiin moneen monituiseen kertaan mitä kunkin oli tehtävä. Perinpohjaisen harkinnan jälkeen päätettiin, ettei Goodin johtamille kymmenelle miehelle, joiden oli hyökättävä leiriin, annettaisi ampuma-aseita, sillä päättelimme kolmelta taholta suunnatun ristitulen voivan käydä vaaralliseksi omille miehille. Olimme kaikki yksimieliset, että heidän tehtävänsä onnistuisi kaikista parhaiten vain kylmän teräksen avulla — Umslopogaas kävi jo aivan kaunopuheliaaksi esittäessään "kylmän teräksen" hänen mielestään monia ja korvaamattomia etuja. Masai-puukon, jonka olin ottanut kanootissa murhatun palvelija parkamme rinnasta, annoin Goodille. Hänellä oli myös revolverinsa ja hän olikin joukossaan ainoa, jolla oli ampuma-ase. Meillä oli paitsi neljää winchester-kivääriämme kuusi martini-kivääriä. Itse otin winchesterin — omani —, joka oli erinomainen pikaista tulta vaadittaessa ja jossa oli sitäpaitsi oma laittamani erittäin käytännöllinen tähtäin. Toisen annoin herra Mackenzielle ja jäljelläolevat parille hänen miehelleen, jotka olivat tunnetusti tarkkoja ampujia. Martini-kiväärit ja herra Mackenzien muutamat luodikot jaettiin runsaiden ampumavarojen kera miehille, joiden oli kahdessa ryhmässä asetuttava ketjuun aitauksen molemmin puolin ja aloitettava kiihkeä tuli nukkuvaan masai-joukkoon.
Umslopogaasilla oli aseensa — Inkosi-kaas, niinkuin kaikki tiedämme, ja muistettanee, että hänelle, Curtikselle ja vahvimmalle wakwafille oli uskottu suuren sisäänkäytävän puolustaminen masaiden hurjaa rynnistystä vastaan. Ampuma-aseiden käyttö ei luonnollisesti tullut siinä kohden kysymykseenkään, joten Curtis ja wakwafi päättivät valmistaa itselleen Umslopogaasin tapparan tapaiset aseet. Sattuikin niin hyvin, että herra Mackenziella oli varastossaan erinomainen valikoima parhaita englantilaisia kirveenteriä. Curtis valitsi kohtalaisen painavan hyvin leveäteräisen kirveen ja wakwafi otti hiukan pienemmän.
Valitsimme sitten herra Mackenzien varastosta kolmen jalan ja kuuden tuuman pituiset, jostakin erittäin sitkeästä puulajista tehdyt kirvesvarret, joihin terät kiinnitettiin mahdollisimman lujasti. Umslopogaas korjaili hiukan varsien muotoa ja vuoltuaan kummankin varren päähän kohtalaisen suuren pyöreän pahkan estämään asetta luiskahtamasta kädestä hän teroitti tapparat teräviksi kuin partaveitsi. Sitten hän upotti ne vesisankkoon turpoamaan, etteivät terät pääsisi päästään irti. Kun ulkona oli kaikki valmistukset tehty, menin minä huoneeseeni ja otin esille pienen puulaatikon, jota en ollut aukaissut Englannista lähdettyäni. Olimme varustautuneet mahdollisimman hyvin kaikkien yllätysten varalta ja tuossa laatikossa minulla oli neljä pienen pienistä teräsrenkaista tehtyä panssaripaitaa.
Viimeisellä Afrikan retkellämme olimme Kukuana-maassa nähneet alkuasukkailla teräksisiä rengaspaitoja ja olimmepa kokeilleetkin niillä muutamissa vaarallisissa seikkailussa, joista emme olisi ilman niitä hengissä selvinneetkään. Muistaen tämän minä olin jo tätä matkaa suunniteltaessa ehdottanut kumppaneilleni, että teettäisimme tuommoiset panssaripaidat jossakin asetehtaassa tuntemattomien tapausten varalta. Tämmöinen teollisuus on tosin Euroopassa melkein kokonaan unhottunut, mutta Birminghamin takomoissa tehdään melkeinpä mitä hyvänsä asesepän töitä, kun tarkat selitykset seuraavat tilausta eikä tingitä hinnasta. Sieltä saimmekin aikanaan siroimmat teräspaidat mitä toivoa voi. Työ oli kerrassaan erinomainen ja nuo tuhannet ohuet, pienet renkaat, joista kutomus oli tehty, olivat parhainta terästä.
Näissä korkeakauluksisten villapaitojen tapaisissa teräspaidoissa, jotka eivät olleet kirkkaat, vaan sinertivät kuin pyssyn piippu, oli pehmoinen säämiskävuori. Minun oli niin kevyt ja sopi niin hyvin, että olisin voinut pitää sitä vaikka viikon ihon lainkaan hankautumatta. Curtiksella niitä oli kaksi. Toinen oli samanlainen kuin minunkin, mutta toinen oli valmistettu hänen erikoisen tilauksensa mukaan ja ulottui aina polviin saakka — paita ja housut yhdessä kappaleessa. Näihin teräspaitoihin kuuluivat matkailulakin tapaiset päähineet jotka olivat kotoisin samasta tehtaasta ja joiden teräskutomus kykeni torjumaan ankaratkin iskut.
Tuntuu melkein naurettavalta puhua rengaspaidoista tällä ampuma-aseiden aikakaudella, sillä niitä vastaan ne eivät luonnollisesti merkitse mitään, mutta alkuasukasten teräaseita kuten keihäitä ja kirveitä vastaan ne ovat erinomaiset. Olen usein ajatellut, että jos Englannin hallitus olisi siirtomaasodissaan ja etenkin zulu-sodassa pukenut sotilaansa keveihin teräspaitoihin, niin monet, jotka silloin kaatuivat, eläisivät vieläkin.
Nyt kiitimme onneamme, että olimme teettäneet nuo teräspaidat, ja kantajaroistot, jotka varastivat melkein kaikki tavaramme, eivät olleet liioin suureksi iloksemme huomanneet tätä kallisarvoista laatikkoa. Kun Curtiksella oli kaksi panssaripaitaa, otti hän perinpohjaisen harkinnan jälkeen itse tuon polviin saakka ulottuvan — hänellä ei ollut nimittäin minkäänlaista kilpeä, jolla hän olisi voinut suojata jalkojaan. Pyysin häntä antamaan toisen Umslopogaasille, mihin pyyntöön hän heti suostuikin. Zulu tulikin samassa tuoden Curtiksen kirveen, jonka hän oli vihdoinkin saanut mielensä mukaiseksi. Me näytimme hänelle teräspaidan ja sanoimme hartaasti toivovamme hänen käyttävän sitä taistelussa, mutta hän kieltäytyi ensin ja selitti, että kun hän oli jo neljäkymmentä vuotta tapellut omassa nahassaan, niin hän ei aikonut nytkään tapella rautaisessa. Minä levitin silloin paidan lattialla ja siepaten raskaan keihään minä iskin sen niin voimakkaasti kuin jaksoin teräspaitaan, josta se ponnahti helähtäen takaisin tekemättä naarmuakaan noihin karaistuihin teräsrenkaisiin.
Tämä näyte sai hänet jo melkein muuttamaan mielensä ja kun minä vielä selitin hänelle, miten tärkeätä oli, että hän luopui kaikista vanhanaikaisissa ennakkoluuloista kallisarvoisen henkensä suojelemiseksi, kun oli niin kova puute miehistä, niin hän suostui heti. Sanoin hänelle vielä, että teräspaita yllään hän ei tarvinnut lainkaan kilpeä, vaan saattoi hoidella tapparaansa molemmin käsin, mikä seikka sai hänet vallan riemastumaan. Hän veti rautanahan heti yllensä ja tuo Curtikselle tehty teräspaita mukautui todellakin zulun voimakkaan vartalon ympärille kiinteästi kuin nahka. He olivat melkein yhtä pitkät ja vaikka Curtis näytti kookkaammalta, niin minä luulen erotuksen olleen enemmän kuvitellun kuin todellisen. Curtis oli vartaloltaan täyteläisempi, mutta kookkaampi hän ei ollut, käsivarsia lukuunottamatta. Ne olivat kylläkin paljonkin paksummat kuin Umslopogaasin, jonka kädet olivat pitkät ja verraten hoikat, mutta raudanvahvat. Lihasten ääriviivat kuvastuivat selvästi tuon tumman teräskudoksen läpi, ja seisoessaan siinä tapparat käsissään he olivat niin peloittavan näköiset, ettei isompikaan miesjoukko olisi tohtinut käydä heidän kimppuunsa.
Kello oli jo pian yksi ja tiedustelijat ilmoittivat, että masait alkoivat käydä nukkumaan nuotioidensa ympärille juotuaan teurastamainsa härkäin veren ja syötyään niiden lihaa kohtuuttomat määrät. Aitauksen kummallekin sisäänkäytävälle oli kuitenkin asetettu vahdit. Flossie istui suunnilleen aitauksen keskellä lähempänä läntistä muuria ja hänen hoitajansa ja tuo valkoinen aasi olivat hänen luonansa. Hänen jalkansa oli sidottu ja sotureita makasi kaikkialla hänen ympärillään.
Koska meillä ei ollut nyt muuta tekemistä kuin odotella aikaamme, niin me haukkasimme hiukan illallista ja heittäydyimme pitkäksemme pariksi tunniksi. En voinut olla ihmettelemättä vanhan Umslopogaasin tyyneyttä ja huolettomuutta hänen heittäytyessään lattialle, johon hän heti nukahti sikeään uneen. En tiedä miten toisten laita oli, mutta minä en voinut nukkua. On ikävä sanoa, että minä olin, kuten tavallisesti tämmöisissä tilanteissa, aikalailla peloissani. Ensimmäisen innostuksen haihduttua minä olin nimittäin tyynesti ja kylmästi tarkoin punninnut kaikki onnistumismahdollisuutemme, ja minun täytyy sanoa, etten voinut olla oikein rauhallinen. Meitä oli kaiken kaikkiaan vain kolmekymmentä miestä, joista useimmat olivat aivan tottumattomat taisteluun, ja me olimme päättäneet käydä kahdensadan viidenkymmenen soturin kimppuun, jotka kuuluivat Afrikan julmimpaan, urhoollisimpaan ja sotaisimpaan heimoon ja jotka olivat päälle päätteeksi leiriytyneet korkean kivivallituksen suojaan. Yrityksemme oli todellakin hullun yritys, joka luultavasti raukeaisi heti alkuunsa, sillä todennäköisesti me emme voisi lähestyä aitausta vahtien huomaamatta. Ainoa toivomme oli, että onnistuisimme täydellisesti yllättämään vihollisen, kun taas vähäisinkin varomattomuus — kuten oksan risahdus, vahinkolaukaus tahi jokin muu sentapainen seikka saattaisi joukon parissa sekunnissa jaloilleen ja meidät surmattaisiin viimeiseen mieheen.
Vuoteeni, jossa makasin näitä vakavia ajatuksia hautoen, oli lähellä kuistille aukeavaa ikkunaa, josta omituinen itkevä ja valittava ääni tunkeutui kuuluviini. Kuuntelin hetkisen, mutta kun valitus ei tauonnut, minä nousin ja katsahdin ulos. Näin kuistilla tumman olennon, joka oli polvistunut ja löi itkien rintaansa. Katsoin tarkemmin tuota outoa ilmestystä ja tunsin miehen heti. Katumuksentekijä oli — Alphonse. Kykenemättä ymmärtämään hänen ranskalaista soperrustaan tahi rukoustaan vai mitä se nyt oikein lienee ollut minä mainitsin häntä nimeltä ja kysyin häneltä mikä kumma häntä vaivasi ja mitä hänen käytöksensä oikein merkitsi.
"Ah, hyvä herra", huokasi hän, "minä rukoilen niiden onnettomien edestä, jotka minä tapan tänä yönä."
"Rukoilkaa nyt kuitenkin hiukan hiljemmin", sanoin minä ja heittäydyin uudelleen vuoteelleni.
Alphonse poistui ja minä en kuullut enää hänen haikeita nuokauksiaan. Jonkun ajan kuluttua minä kuulin herra Mackenzien kuiskaavan minulle avonaisesta ikkunasta:
"Kello on nyt kolme, herra Qautermain. Puolen tunnin kuluttua on lähdettävä liikkeelle."
Minä pyysin häntä tulemaan sisään, minkä hän heti tekikin, ja minun täytyy sanoa, että minä olisin nauranut katketakseni hänen sota-asunsa nähdessäni, ellei hetken vakavuus olisi karkoittanut kaiken naurunhalun olemattomiin. Hänellä oli ensiksikin hengenmiehen pitkä musta takki ja leveälierinen musta hattu, jotka hän sanoi valinneensa sentähden, että ne olivat niin tummat. Kädessään hänellä oli antamani winchester-kivääri ja vyöhön, jonka hän oli kietaissut vyötäisilleen pitkän papillisen kauhtanansa päälle, oli pistetty suuri leikkuuveitsi ja pitkäpiippuinen colt-pistooli.
"Ah, ystäväni", virkkoi hän huomatessaan minun katselevan hänen vyötänsä, "katselette minun leikkuuveistäni. Ajattelin, että se voisi olla hyväkin käsirysyyn joutuessamme. Monta porsasta olen sillä pistänyt."
Kaikki miehet olivat jo ylhäällä ja pukeutuivat. Minä vetäisin teräspaidan päälle kevyen takin voidakseni sälyttää taskut täyteen panoksia ja vyötin revolverin vyölleni. Good teki samoin, mutta Curtis veti ylleen vain teräspaitansa, painoi lakin päähänsä ja pani kevyet kengät jalkoihinsa, niin että hänen jalkansa olivat paljaat polvista nilkkoihin. Revolverin hän vyötti teräspaidan päälle.
Umslopogaas oli sillä aikaa koonnut miehet tuon suuren puun alle ja tarkasti nyt huolellisesti jokaisen asestuksen. Viime hetkessä teimme suunnitelmaan pienen muutoksen. Kävi nimittäin ilmi, että kaksi miestä, jotka oli määrätty ampujien ketjuun, olivat vain aniharvoin käsitelleet ampuma-aseita, mutta olivat sen sijaan taitavia keihäsmiehiä. Heille annettiin luodikkojen sijaan terävät masai-malliset keihäät ja suuret kilvet ja käskettiin mennä Curtiksen, Umslopogaasin ja wakwafin kanssa aitauksen isolle sisäänkäytävälle, sillä olimme asiaa tarkemmin tuumittuamme käsittäneet, että kolmen miehen olisi mahdotonta pitää puolensa tuolla verraten leveällä aukolla.