VII.
HIRVEÄ TAISTELU.
Sitten me odottelimme yön pimeydessä hiljaa kuin hiiret lähdön hetkeä. Tuo pitkän pitkä neljännestunti oli luullakseni yrityksemme hermoja koettelevin kohta. Olen kerran ollut katsomassa, kun eräs kuolemaantuomittu rikollinen hirtettiin juuri aamun sarastaessa, ja kaamea tunnelma, joka oli vallannut minut tuomion täytäntöönpanon hetkeä odotellessani, muistutti suuresti tämän odotuksen jännitystä. Miesten juhlallisen vakavat kasvot, heidän hiljaiset kuiskauksensa, Curtiksen miettiväinen leveäteräisen tapparansa tarkastelu ja Goodin yhä uudistuva monokkelin puhdistus ilmaisivat kaikkien olevan mitä suurimmassa jännityksessä. Tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että tunnin kuluttua saatoimme kaikki olla iankaikkisuudessa. Vain Umslopogaas oli kaikesta päättäen aivan rauhallinen. Hän nojasi tapansa mukaan peloittavaan tapparaansa ja pisti silloin tällöin pienen hyppysellisen väkevää nuuskaa nenäänsä. Hänen rautaisia hermojaan ei voinut mikään järkyttää.
Kuu oli jo kauan lähennellyt taivaanrantaa ja vihdoin se katosi metsän taakse jättäen meidät synkkään pimeyteen. Itäinen taivas oli hiukan vaaleampi ennustaen päivän pian koittavan.
Herra Mackenzie katsoi kelloonsa koettaen samalla rauhoittaa nyyhkyttävää puolisoaan, joka oli tarttunut hänen käteensä.
"Kaksikymmentä vailla neljä", sanoi hän, "me hyökkäämme kaksikymmentä yli, jolloin pitäisi olla kyllin valoisa. Ehkä on parasta, että kapteeni Good lähtee liikkeelle miehineen, sillä hänellä on hiukan pitempi matka kuin meillä."
Good tunki monokkelin silmäänsä, nyökkäsi meille hilpeästi, tervehti kohteliaasti rouva Mackenzieta rautalakkiaan kohottaen ja lähti miehineen määrätylle paikalleen, johon päästäkseen hänen täytyi joukkoineen tehdä melkoinen kierros.
Eräs tiedustelijapoika saapui samassa ilmoittamaan, että masai-leirissä kaikki nukkuivat sikeästi. Vahdit vain astuskelivat kummankin sisäänkäytävän edessä. Hetkisen kuluttua mekin lähdimme. Opas kulki edellä ja hänen jäljessään tulivat Curtis, Umslopogaas, wakwafi ja herra Mackenzien kaksi miestä pitkine keihäineen ja suurine kiipineen. Minä, Alphonse ja viisi alkuasukasta hiivimme heti heidän jäljessään ja herra Mackenzie miehineen seurasi meitä.
Karja-aitaus, johon masait olivat leiriytyneet, oli kukkulan juurella, jonka laella lähetysaseman päärakennus oli, noin kahdeksansadan kyynärän päässä alkuasukasten majoista. Viisisataa metriä kuljimme aivan hiljaa, sillä pääsimme hyvää tietä myöten niin kauas, mutta sitten meidän oli poikettava pensaikkoon. Hiivimme hiljaa kuin aaveet pensaasta toiseen ja kiveltä kivelle ja ryömimme eteenpäin äänettömästi kuin saalistaan vaaniva leopardi. Kuljettuamme siten hetkisen katsahdin minä sattumalta taakseni ja näin tuon hirmuisen Alphonsen hoippuvan jäljessäni vavisten kuin haavan lehti. Hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja hänen pyssynsä, jonka hana oli täydessä vireessä, tähtäsi keskelle selkääni. Pysähdyin ja varmistettuani varovasti hänen luodikkonsa me lähdimme jälleen liikkeelle ja pääsimme onnellisesti noin sadan metrin päähän aitauksesta. Mutta silloin alkoivat Alphonsen hampaat kalista huolestuttavan äänekkäästi. "Ellei tuo lopu, niin minä tapan sinut heti", kuiskasin minä raivoisasti, siliä ajatus, että koko yrityksemme saattaisi raueta tyhjiin ja me kaikki menettää henkemme vain tuon kirotun pelkurin hampaiden kalinan takia, oli tehdä minut hulluksi. Kuinka katkerasti kaduinkaan, että olimme ottaneet hänet mukaamme.
"Mutta hyvä herra", vastasi hän; "enhän minä voi sille mitään, että minulla on kylmä."
Tässä oli pulma, johon minä kuitenkin keksin heti keinon. Minulla oli taskussani rasvainen vaateriepu, jolla olin aina pyssyäni kuivaillut, ja ojentaen sen hänelle minä kuiskasin päättävästi ja kylmästi:
"Pistä tuo suuhusi ja jos kuulen enää vain yhdenkään loksauksen, niin minä survaisen puukon kurkkuusi, muista se!"
Nähdessään julman irvistykseni Alphonse ei luultavasti epäillytkään sanojani, vaan totteli heti, ja me aloimme jälleen varovaisesti edetä.
Olimme vihdoin noin viidenkymmenen kyynärän päässä aitauksesta. Edessämme oli ruohoinen, loivasti viettävä rinne, jonka puolivälissä häämötti matala mimosa-pensas ja hiukan edempänä pari ohdakekimppua. Itse olimme vielä tiheän pensaikon kätkössä. Tähdet alkoivat häipyä nousevan päivän tieltä, jonka kirkkaus jo heikosti ruskotti idän taivaalle ja muutti yön pimeyden harmaaksi hämyksi. Näimme selvästi aitauksen, jonka sisäpuolella nukkuvien masai-soturien nuotioiden jätteet vielä himmeästi hehkuivat. Pysähdyimme kuulostamaan, sillä tiesimme, että sisäänkäytävän suulla oli vartija. Samassa ilmestyikin aitauksen pimennosta roteva ja kaunisvartaloinen soturi, joka alkoi ripeästi astella edestakaisin piikkipensasten täyttämän sisäänkäytävän edessä. Olimme toivoneet yllättävämme hänet torkkumassa, mutta suureksi pettymykseksemme hän olikin valppaasti valveilla. Ellemme saisi tuota miestä heti ja äänettömästi tapetuksi, menisi yrityksemme varmasti myttyyn. Kyyrötimme pensaistossa ja katselimme vahdin liikkeitä koettaen keksiä jonkun keinon, joka auttaisi meidät pulmasta. Siinä tuijottaessani minä näin Umslopogaasin, joka oli pari askelta minun edelläni, kääntyvän äkkiä minuun päin, viittaavan kädellään ja painautuvan ruohistoon litteäksi kuin käärme. Vahti kääntyi samassa poispäin ja Umslopogaas liukui aukealle nopeasti ja äänettömästi kuin jokin tumma matelija.
Tuo pahaa-aavistamaton vartija alkoi hyräillä jotakin yksitoikkoista säveltä ja Umslopogaas ryömi yhä lähemmäksi ja pääsi kuin pääsikin tuon mimosa-pensaan suojaan. Soturi kääntyi samassa ja asteltuaan pari kertaa rivakasti edestakaisin hän pysähtyi katsomaan aitauksen yli leiriin. Samassa silmänräpäyksessä lähti Umslopogaaskin liikkeelle ja liukui ruohikossa äänettömästi ja nopeasti kuin käärme ohdakkeiden suojaan. Soturi kääntyi myöskin ja jäi tuijottamaan noihin ohdakekimppuihin niinkuin ne eivät olisi olleet oikein entisensä näköiset. Hän astahti askeleen niitä kohti — pysähtyi haukottelemaan, noukkasi maasta pienen kiven ja heitti sen tuohon epäilyttävään ohdakekimppuun. Kivi osui onneksi Umslopogaasin kalloon, eikä hänen teräspaitaansa, jonka kilahdus olisi meidät ehdottomasti ilmaissut. Oli myöskin onni, että teräspaita oli himmeä, sillä muutoin olisi vahti huomannut sen välkkeen. Kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt rauhoittui vahti silminnähtävästi eikä ryhtynyt tarkempiin tutkimuksiin. Keihääseensä nojaten hän sitten tuijotti herkeämättä ohdakekimppuun ja näytti vähitellen vaipuvan syviin mietteisiin, meidän maatessamme pensaistossa äärimmäisen jännityksen vallassa, peläten joka hetki, että jokin odottamaton tapaus ilmaisisi meidät ja suistaisi meidät kaikki surman suuhun. Minä kuulin selvästi Alphonsen hampaiden jauhavan tuota rasvaista riepua, jonka hän oli tunkenut suuhunsa, ja kääntyen häneen päin minä irvistin hänelle julmasti. Mutta minun täytyy totuuden nimessä myöntää, että olin itse melkein yhtä pelästynyt ja vain suurin ponnistuksin kykenin hillitsemään hampaani lyömästä loukkua Alphonsen hampaiden tavoin. Ruumiini oli aivan hiessä ja teräspaidan säämiskävuori liimautui kiusallisesti selkääni kiinni aiheuttaen silloin tällöin melkein sietämättömän kutkun. Mieleeni muistui niin selvästi, että minua oli koulupoikana sanottu "siniseksi peloksi", kun kasvoni aina sinistyivät säikähtyessäni.
Vihdoin jännityksemme laukesi. Vartija katsahti itään ja näytti tyydytyksellä toteavan, että hänen vahtivuoronsa läheni loppuaan. Käsiään hieroen hän alkoi jälleen kävellä lämpimikseen rivakasti edestakaisin.
Hänen kääntyessään poispäin luiskahti Umslopogaas toiseen ohdakekimppuun, joka oli vahdin kääntymispaikasta vain askeleen tahi parin päässä.
Soturi tuli takaisin ja meni ohdakkeiden sivu mitään huomaamatta ja maahan katsahtamattakaan. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hän ei olisi voinut olla näkemättä mitä ohdakkeet kätkivät.
Mies kääntyi, mutta samassa nousi hänen piiloutunut vihollisensakin maasta kuin aave ja seurasi häntä kädet valmiina iskemään. Samassa kun soturi aikoi kääntyä takaisin, otti tuo jättiläismäinen zulu pitkän hypyn ja me näimme hänen pitkien sormiensa kiertyvän mäsäin kaulan ympärille. Soturi riuhtoili vimmatusti, mutta seuraavassa hetkessä me näimme hänen päänsä vääntyvän taaksepäin. Kuului terävää ritinää kuin olisi katkottu kuivia oksia ja hän kaatui ääntä päästämättä maahan jäsenten nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Umslopogaas oli hirveällä voimallaan taittanut vartijan niskan. Päästyään varmuuteen, että mies oli todellakin kuollut, hellitti Umslopogaas otteensa ja nousi viitaten meitä tulemaan lähemmäksi, minkä me teimmekin ryömien nelin kontin kuin suuret apinat. Lähestyessämme aitausta me näimme, että masait olivat täyttäneet aukon, joka oli noin kymmenen jalan levyinen, mimosa-puun tiheillä latvoilla kaikkien yllätysten varalta. "Sitä parempi vain", ajattelin minä; "ompahan ulospääsy näin ollen entistäkin hankalampi, senkin vietävät." Curtis ja Umslopogaas asettuivat paikoilleen aukon kummallekin puolelle piikkipensasten suojaan ja wakwafi ja nuo kaksi keihäsmiestä piiloutuivat aukon eteen. Mackenzie hiipi miehineen vallituksen varjossa oikealle ja minä joukkoineni kiersin vasemmalle, sijoittaen mieheni noin neljän askeleen päähän toisistaan. Aitaus oli noin viidenkymmenen askeleen pituinen ja kuljettuani noin kaksi kolmatta osaa matkasta minä katsahdin ensi kerran aitauksen yli. Alphonsea en ollut tohtinut koko aikana päästää näkyvistäni, joten hän oli nytkin aivan lähelläni.
Oli jo hyvin valoisa ja minä näin ensimmäiseksi tuon valkoisen aasin ja aivan sen vieressä Flossie-raukan kalpeat kasvot. Hän istui noin kymmenen askeleen päässä aitauksen vallituksesta, kuten poika oli kertonutkin, ja suuri joukko nukkuvia sotureita oli hänen ympärillään.
Aitauksessa oli aina vähän matkan päässä nuotioiden jätteitä, joiden jokaisen ympärillä nukkui noin kaksikymmentäviisi eilisiltaisen vahvan aterian painostamaa soturia. Siellä täällä käännähti joku, haukotteli ja katsahti itään, jossa taivas alkoi ruskottaa, mutta kukaan ei noussut. Päätin odottaa viisi minuttia, että voisimme ampua tarkemmin aamun valjetessa joka hetki valoisammaksi ja antaa samalla Goodille miehineen, joista en kuullut hiiskaustakaan, aikaa kyllin valmistautua hyökkäykseen.
Hehku taivaalla laajeni laajenemistaan punaten aavikot ja metsät salaperäisellä hohteellaan. Mahtava Kenia-vuori näkyi taampana ja sen ikuisen lumen peittämä, pilviä pitelevä huippu, johon auringon ensimmäiset säteet jo ulottuivat, hehkui kuin veri. Yläpuolellamme vaaleni taivas lempeän siniseksi muistuttaen äidin hellää hymyilyä, jossakin viritti pikku lintu aamulaulunsa ja vieno tuulenhenki suhahteli hiljaa pensaikossa pudottaen maahan miljoonia kastepisaroita. Koko luonto henki vain onnea ja rauhaa, mutta ihmissydämessä raivosivat vihan ja koston intohimot.
Olin jo valinnut uhrini — Flossien lähellä makaavan rotevan raakalaisen — ja aioin juuri antaa sovitun hyökkäysmerkin, kun samassa Alphonsen hampaat alkoivat hirvittävästi kalista. Ääni kuulosti aivan laukkaavan giraffin kavioiden kapseelta ja kaikui kauas aamun syvässä hiljaisuudessa. Riepu oli pudonnut hänen suustaan. Eräs masai, joka nukkui meistä vain kolmen jalan päässä, heräsi heti ja nousi istumaan katsellen ympärilleen ja ihmetellen mikä tuon äänen aiheutti ja mistä se oikein kuului. Survaisin pyssynperälläni ranskalaista sydänalaan, niin että hän kumartui heti melkein kaksinkerroin. Kolina taukosi, mutta maahan valahtaessaan tuo kovan onnen Alphonse tietysti pudotti pyssynsä, joka laukesi aivan korvani juuressa. Puuttui vain tuuma, ettei kuula lävistänyt päätäni.
Merkki oli annettu.
Aitauksen kummaltakin puolen alkoi samassa säännötön mutta kiihkeä tuli, johon minäkin yhdyin, ja onnistuinkin surmaamaan lähinnä Flossieta makaavan miehen juuri kun hän kohottautui hypätäkseen ylös. Aitauksen toisesta päästä kuului kaameaa kiljuntaa, ja suureksi ilokseni minä tunsin Goodin mylvähtelevien ärjähdysten kaikuvan ylinnä. Syntyi hirmuinen mellakka, jonka kaltaista en ole milloinkaan nähnyt enkä näekään. Kauhun- ja raivonhuudoin syöksyivät masai-soturit silmänräpäyksessä jalkeille, mutta meidän hyvin tähdätty lyijysateemme kaatoi heistä monta, ennenkuin ehtivät astua askeltakaan. Joukko seisoi hetkisen epäröiden tietämättä oikein mitä tehdä, mutta kun sotahuudot kajahtelivat yhä uhkaavammin aitauksen päästä ja meidän kiihkeä tulemme ei tauonnut hetkeksikään, valtasi soturit pakokauhu ja he ryntäsivät suurelle aukolle. Suuntasimme tulemme tiheimpään joukkoon ja laukaustemme vaikutus oli todellakin kaamea. Olin tyhjentänyt kiväärini kymmenen panosta sisältävän säiliön jo pari kertaa ja aioin juuri täyttää sen jälleen, kun samassa muistin pikku Flossien. Katsahdin vallituksen yli ja näin valkoisen aasin makaavan maassa potkien. Kiihkeässä ammunnassa oli ehkä jokin kuula osunut siihen tahi sitten oli jokin masai iskenyt sitä keihäällään. Lähellä ei ollut ainoaakaan elävää masai-soturia ja hoitajanainen näkyi kaikin voimin riuhtovan keihään terällä poikki nuoria, joilla Flossien jalat oli köytetty. Seuraavassa silmänräpäyksessä he riensivät molemmat vallitukselle ja alkoivat kiivetä sen yli, mutta tiukalle sidotut nuorat olivat luultavasti aivan jäykistäneet Flossie-raukan jalat, koska hänen yrityksensä ei onnistunut. Pari soturia oli sitäpaitsi huomannut pakoyrityksen ja kiiruhtivat nyt lasta kohti keihäät koholla. Toinen ehätti paikalle juuri kun Flossie vierähti aitaukseen takaisin koetettuaan kiivetä vallituksen yli. Keihäs kohosi, mutta samassa silmänräpäyksessä lävisti kuulani miehen sydämen ja hän kaatui kuin salaman iskemänä. Mutta toinen roisto oli jo yhtä lähellä ja kiväärini säiliö oli tyhjä. Flossie oli noussut ja kääntyi mieheen päin, joka lähestyi keihäs valmiina iskemään. Käännyin poispäin sydämessäni herpaiseva tuska. En voinut katsoa tuota julmaa näkyä ja auttaa en voinut. Katsahdin jälleen aitaukseen ja suureksi ihmeekseni minä näin masain pudottavan keihäänsä ja pitelevän molemmin käsin päätään horjuen puoleen ja toiseen. Samassa lennähti Flossien kädestä pieni savupilvi ja soturi suistui tantereeseen kuin isketty härkä. Muistin derringer-pistoolin, jonka Flossie oli minulle näyttänyt, ja minulle selvisi, että hän oli laukaissut molemmat piiput pelastaen siten henkensä. Seuraavassa hetkessä hän yritti toisen kerran kiivetä vallituksen yli, mikä onnistuikin mainiosti vallituksen harjalla makaavan hoitajanaisen avulla, ja minä tiesin melkein varmaan, ettei tyttöä uhannut enää mikään vaara. Hän oli turvassa. Tapauksen kuvaukseen menee jotensakin pitkä aika, mutta minä voin mennä vaikkapa valalle, ettei tuo jännittävä hetki kestänyt viittätoista sekuntiakaan. Täytettyäni kiväärini säiliön minä yhdyin jälleen ammuntaan, mutta en suunnannut nyt tultani aukolla äheltävään joukkoon, vaan tipautin jokaisen masain, joka aikoi kiivetä vallituksen yli. Tarkasti valvoen, ettei ainoakaan vihollinen päässyt pakoon sitä tietä, minä siirryin vähitellen suurta sisäänkäytävää kohti, jossa riehui raivoisa taistelu, voidakseni jos suinkin mahdollista auttaa kovalla olevia ystäviäni.
Parisataa masaita — noin viisikymmentä olimme jo surmanneet — oli kokoontunut tuolle piikkipensasten sulkemalle aukolle. Good oli kymmenen miehensä kanssa hyökännyt uljaasti vihollisen selkään ja tämä pyrki nyt suin päin pakoon luullen suurenkin joukon riehuvan takanaan. Jostakin syystä ei heidän mieleensäkään johtunut koettaa hyökätä vallituksen yli, mikä olisi helposti käynyt päinsä, vaan he pakkautuivat kaikki sisäänkäytävälle, josta me olimme tehneet vaikeasti valloitetun linnoituksen. Ensimmäinen soturi, joka koetti yhdellä hypyllä syöksyä aukon läpi, ei päässyt kunnolla maahan, ennenkuin Curtiksen tappara välähti ja halkaisi surahtaen soturin kirjavilla sulilla koristetun pään. Mies vaipui ääntä päästämättä pensaikkoon. Toiset alkoivat tämän nähtyään painautua hirveällä rähinällä aukkoon, mutta Curtiksen peloittava tappara ja Inkosi-kaas heiluivat taukoamatta ja viholliset kaatuivat toinen toisensa jälkeen sisäänkäytävän suulle ja tukkesivat pian ruumiillaan toveriensa pakotien. Jotka onnistuivat jotenkin selviämään tapparoista eivät päässeet enää wakwafin ja noiden kahden keihäsmiehen ohi, ja jos niin kävi, joutui jokainen saarroksen murtaja minun ja herra Mackenzien tulen uhriksi.
Taistelu kävi yhä raivoisammaksi. Muutamat masai-soturit juoksivat kaatuneiden toveriensa ruumiiden yli koettaen iskeä tapparamiehiä keihäillään, mutta pääasiallisesti teräspaitojen takia eivät yritykset onnistuneet. Tappara vain välähti, kuului rusahdus ja masaiden ruumiskasa oli lisääntynyt jälleen yhdellä. Näin kävi aina kun hyökkäys oli suunnattu Curtista vastaan. Tulos oli tietysti sama Umslopogaasinkin ollessa vastassa, mutta hänen taistelutapansa oli aivan erilainen. Tuo vanha zulu-soturi iski aniharvoin molemmin käsin ja käytti tavallisesti vain kirveensä piikkiterää napauttaen sillä salamannopeasti sievoisen pyöreän reiän vastustajansa kalloon, niinkuin lahoa puuta nokkiva tikka. Hän ei käyttänyt tapparansa leveää terää milloinkaan muulloin kuin joka taholta uhkaavan vaaran hetkellä tiheässä tungoksessa ja tuhotessaan vastustajan kilven. Taistelu oli hänen mielestään kuin urheilua, jolloin täydellä terällä läimäytteleminen ei ollut oikein paikallaan, ellei tilanne käynyt arveluttavaksi.
Good miehineen oli nyt aivan lähellä, joten miestemme oli lopetettava ampuminen aukolla tunkeilevaan vihollisjoukkoon, ettei omia miehiä joutuisi heidän tulensa uhriksi. (Yhden Goodin miehen oli käynyt siten, kuten myöhemmin todettiin.) Peloittavalla kiljunalla, joka kaikui kauas ympäristöön, iski Good joukkoineen aina tiheimpään vihollisparveen levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Sanomaton kauhu valtasi masai-joukon, joka nyt pelosta suunniltaan hyökkäsi silmittömällä raivolla aukolle ja tunkeutui vastustamattomasti ruumiskasan yli Curtiksen ja Umslopogaasin ohi aukealle.
Nyt alkoivat rivimme nopeasti harveta. Wakwafimme, joka riehui kirveineen kuin hornan henki eteenpäin pyrkivien masaiden keskellä, kaatui ensimmäiseksi keihään lävistämänä, joka oli isketty niin raivoisasti, että terä oli tunkeutunut jalan verran selästä ulos. Hänen mukanaan olleet keihäsmiehet kaatuivat myös pian ja kuolivat tiikerien lailla viimeiseen saakka taistellen. Samoin kävi monen muun ja minä aloin jo pelätä joutuvamme tappiolle — voiton vaaka häilyi sinne tänne. Karjaisin miehilleni ja käskin vaihtamaan pyssyt keihäisiin ja syöksymään toverieni avuksi. Heidän verensä kiehui ja he tottelivat heti herra Mackenzien miesten seuratessa heidän esimerkkiään.
Hyökkäys aiheutti suuren hämmennyksen vihollisjoukossa, mutta ratkaisu ei ollut vieläkään varma.
Miehemme taistelivat kuin leijonat, urhoollisesti ja kuolemaa halveksien, ja moni heistä saavutti sankarikuoleman tuona varhaisena aamuhetkenä. Ylinnä kajahtelivat Goodin jylisevät huudot ja sisäänkäytävän suulla nuo kaksi kirvestä nousivat ja laskivat melkein koneellisen säännöllisesti. Mutta minä näin kaikesta, että Curtis, joka oli saanut useita lihashaavoja, alkoi jo väsyä, hengitys kävi läähättäen ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet melkein sormen vahvuisiksi. Tuo rautainen Umslopogaaskin näytti olevan hyvin lujilla.
Hän oli jättänyt "nokkimisen" ja täräytteli nyt tapparansa täydellä terällä iskien vihollistaan mihin hän vain saattoi osua välittämättä enää lyödä taidokkaasti pyöreitä reikiä heidän kalloihinsa. Itse en sekaantunut mylläkkään, vaan kiertelin ympärillä ja autoin tarkoilla laukauksillani missä vain voin. Tapoinkin siten monta vihollista. Ammuin tuona aamuna viisikymmentäyhdeksän panosta ja olen melkein varma, että kaikki osuivat maaliinsa.
Meitä ei ollut enää kuin noin kuusitoista taistelukelpoista miestä kun taas vihollisia oli ainakin viisikymmentä. Tilanne oli hyvin huolestuttava. Elleivät masait olisi menettäneet malttiaan, vaan olisivat päättäväisesti ja harkitusti käyneet kimppuumme, niin he olisivat pian murtaneet vastustuksemme. Mutta sitä he eivät tehneet. He eivät olleet vielä selvinneet säikähdyksestään ja monet olivat hukanneet aseensa ensimmäisten laukaustemme aiheuttamassa hirveässä mellakassa. Mutta joukossa oli toisia, jotka taistelivat tyynesti ja taitavasti ja siinä oli jo meille kylliksi.
Eräs masai hyökkäsi pitkä veitsi kädessään herra Mackenzien kimppuun hänen parhaillaan ladatessa pyssyään. Lähetyssaarnaaja sieppasi vyöstään suuren leikkuuveitsensä (pistooli oli pudonnut) ja nyt alkoi raivoisa ottelu, joka muuttui pian vimmatuksi painiksi elämästä ja kuolemasta. En nähnyt silloin miten tuo kaksintaistelu päättyi, sillä taistelijat kaatuivat toisiinsa kietoutuneina vallituksen taakse, ja minun täytyi huolehtia omista asioistani, ettei kukaan päässyt hiipimään selkäni taakse.
Taistelu riehui edelleen entistä raivokkaammin ja ratkaisu näytti jo hyvin toivottomalta. Mutta silloin tapahtui jotakin, joka lopetti taistelun tuossa tuokiossa. Umslopogaas oli joko sattumalta tahi tarkoituksella murtautunut joukosta erilleen ja otteli nyt erään rotevan soturin kanssa parin askeleen päässä muista. Eräs masai iski häntä silloin keihäällään kaikin voimin hartioiden väliin, mutta ase kilpistyi teräspaitaan ja ponnahti takaisin. Mies tuijotti hetkisen tyrmistyneenä eteensä — näiden heimojen keskuudessa oli panssari tuntematon laite — ja alkoi sitten ulvoa täyttä kurkkua:
"Paholaisia, paholaisia — noidat ovat kimpussamme!" ja äkillisen kauhun valtaamana hän pudotti keihäänsä ja syöksyi hillittömään pakoon. Mutta hän ei ehtinyt astua montakaan askelta, ennenkuin kuulani iski hänet tantereeseen ja Umslopogaasin kaadettua miehensä valtasi pakokauhu toisetkin.
"Noitia, noitia!" kirkuivat he kimeästi ja heittäen keihäät ja kilvet luotaan he koettivat päästä pakoon joka taholle.
Lienee tarpeetonta kuvata taistelun viimeistä vaihetta. Sanon vain, ettei armoa anottu eikä annettukaan. Mutta eräs tapaus on kuitenkin mainitsemisen arvoinen.
Olin jo varma, että taistelu oli päättynyt, kun samassa ruumiskasasta hypähti aivan haavoittumaton soturi ja pakeni tuulispään nopeudella suoraan minua kohti. Mutta hän ei ollut yksin, sillä Umslopogaas seurasi häntä kuin varjo. He lähestyivät nopeasti ja minä tunsin pakenijan heti. Hän oli tuo röyhkeä sanansaattaja, joka oli ollut eilen illalla puheillamme. Huomatessaan, että takaa-ajaja vain läheni, hän kääntyi päin puolustautuakseen, ja Umslopogaaskin pysähtyi.
"Ha, ha, ha!" nauroi tuo vanha zulu ivallisesti nähdessään soturin kasvot; "sinäkös se oletkin, jonka kanssa hiukan keskustelin eilen illalla — sanansaattaja Lygonani — lasten kiduttaja. Sinähän sanoit murhaavasi tuon pikku tytön tänä aamuna! Muistaakseni sinä toivoit myös saavasi katsella taistelukentällä kasvoista kasvoihin Umslopogaasia, maquilisini-heimon ja amazulu-kansan päällikköä? Katso, toivosi on täyttynyt! Minä vannoin paloittelevana sinut jäsen jäseneltä, sinä julkea koira. Katso, nyt on hetkesi lyönyt! Tervehdi isiäsi!"
Masai kiristeli raivoissaan hampaitaan ja hyökkäsi zulua kohti keihäs koholla. Umslopogaas antoi hänen tulla, mutta astui aivan viime hetkessä salamannopeasti syrjään, niin että soturi syöksähti vauhdissaan ohi, jolloin Umslopogaas heilautti tapparaansa molemmin käsin ja iski täydellä terällä kaulan ja olkapään yhtymäkohtaan. Tapparan purevan terävä terä upposi kuin lahoon puuhun katkaisten luut ja jänteet ja erotti pään ja toisen käden ruumiista melkein kokonaan.
"Ou!" huudahti Umslopogaas silmäillen hengetöntä vihollistaan; "sanani pidän. Hyvin iskin."