VIII.
TAISTELUN JÄLKEEN.
Suunnitelmamme oli onnistunut ja me olimme selviytyneet taistelusta voittajina. Katsahdin ympärilleni ja huomasin heti, ettei Alphonse, jota olin koettanut parikymmentä minuuttia sitten — taistelu ei kestänyt sen kauemmin — pyssyni perällä rauhoittaa, ollutkaan saapuvilla. Pelkäsin hänen kaatuneen ja aloin hakea hänen ruumistaan kuolleiden joukosta, mutta kun en nähnyt hänestä jälkeäkään, aloin minä arvella hänen visusti välttäneen sekaantumasta leikkiin ja olevan niinmuodoin vielä hengissä. Menin sinne, jossa hän oli ollut vähällä ampua minut, ja huusin häntä nimeltä. Noin viidentoista askeleen päässä aitauksesta oli vanha banaanipuu, joka oli sisältä aivan ontto.
"Alphonse", huutelin minä joka taholle, "Alphonse!"
"Täällä, herra", vastasi eräs ääni. "Täällähän minä olen."
Katselin ympärilleni näkemättä ketään. "Missä sitten?" huusin minä.
"Täällä puussa, herra."
Katsahdin sinnepäin ja näin banaanipuun kuoren halkeamassa kalpeat kasvot ja peloittavan suuret viikset, joista toinen oli paljon lyhyempi ja toinen oli kadottanut ylpeän ulospäin kiertyvän kaarensa riippuen nyt murheellisesti maata kohti. Olin ennenkin epäillyt, mutta nyt olin aivan varma, että Alphonse oli pelkuriraukka.
"Tulehan tänne", sanoin minä astuen askeleen häntä kohti.
"Onko ottelu sitten päättynyt?" kysyi hän tuskallisesti; "ihanko todella? Voi mitä kauhuja olenkaan saanut kokea! Lukemaini rukousten määrää ei voi kukaan käsittää."
"Tule nyt vain tänne, sinä pikkuinen lurjus", sanoin minä kiivaasti, sillä tunteeni eivät olleet juuri ystävällisimmät tuota miestä kohtaan. "Kaikki on jo ohi."
"Rukoukseni on siis kuultu, herra", sanoi hän ja lähti piilopaikastaan.
Mennessämme yhdessä toisten luo, jotka seisoskelivat sisäänkäytävän vaiheilla katsellen kuoleman niittoa ympärillään, hyökkäsi eräs pensaan takana vaaninut masai-soturi raivoisasti kimppuumme. Alphonse syöksyi pakoon hurjasti ulvoen ja masai kiiti hänen jälkeensä kuin nuoli aikoen surmata vielä yhden vihollisen ennen kuolemaansa. Soturi saavutti ranskalaisen pian ja olisi nitistänyt hänet tuossa tuokiossa, ellen olisi ehtinyt lähettää hyvin tähdättyä kuulaa hänen leveiden hartioidensa väliin. Mutta Alphonse oli niin säikähtynyt, ettei hän joutanut vilkaisemaankaan taaksensa, vaan heittäytyi suulleen maahan siten välttääkseen saamasta ruumiiseensa kyynärän pituudelta kylmää kirkasta terästä, joka välähteli aivan hänen selkänsä takana. Kuoleva masai kaatui hänen päällensä ja hirvittävistä huudoista päättäen, joita Alphonse päästeli, minä jo luulin masain onnistuneen tappaa uhrinsa aivan kuolemansa hetkellä. Kiiruhdin paikalle, pyöräytin masain ruumiin sivulle ja siinä hänen aliansa makasi Alphonse aivan veren peitossa potkiskellen heikosti kuin sähkövirran elävöittämä sammakko.
"Miesparka!" huokasin minä, "hän on mennyttä kalua", ja polvistuen hänen viereensä minä aloin etsiä hänen haavaansa niin hyvin kuin suinkin saatoin hänen keppuroimiseltaan.
"Koko selkäni on vain yhtenä haavana!" ulvoi hän. "Minut on murhattu!
Minä olen ihan kuollut!"
Minä etsin etsimästä päästyänikin, mutta en vain löytänyt haavaa. Totuus selveni minulle samassa — mies oli vain säikähtynyt eikä lainkaan haavoittunut.
"Pääsetkös ylös siitä, senkin mokoma!" ärjäisin minä kiukkuisesti.
"Eihän sinua mikään vaivaa. Ettes häpeä!"
Hän nousi varovasti ja tunnusteltuaan tarkoin kaikki jäsenensä hän virkkoi puolustelevasti.
"Luulin joutuneeni kaksintaistelussa alakynteen, herra", ja potkaistuaan masai-soturin ruumista hän huudahti riemuiten:
"Siinäpähän makaat kuolleena, sinä musta koira! Mikä verraton urotyö!
Mikä suuri voitto!"
Peräti kyllästyneenä minä jätin Alphonsen oman onnensa nojaan ja menin toisten luo, minkä hänkin teki erinomaisen vikkelästi seuraten minua kuin varjo koko matkan. Näin ensin Mackenzien, joka istui kivellä nenäliina reiden ympärillä. Keihään kärki oli lävistänyt kaikki lihakset ja haavasta vuoti runsaasti verta. Hänellä oli vielä kädessään suuri leikkuuveitsensä, jonka terä oli nyt pahasti vääntynyt, mistä päättelin hänen käytelleen asetta kunnialla ja menestyksellä soturin kanssa painiskellessaan.
"Ah, Quatermain!" huudahti hän vavahtelevalla äänellä, "olemme kuin olemmekin voittaneet, mutta tämä on murheellinen näky", ja hän silmäili väsyneesti ympärilleen. "Minua vain harmittaa, että iskin piloille parhaimman veitseni tuon villin masai-neekerin rintalastaan", lisäsi hän hetkisen kuluttua hermostuneesti nauraen.
Miesparka! Vaikea haava aiheutti tuskia ja eihän ollut ihmeellistä, että hirveä taistelu oli järkyttänyt hänen koko hermostonsakin. Hän oli rauhan mies ja helläsydäminen ihminen, jonka mielestä tämmöinen verileikki oli hirveintä maailmassa. Mutta välistähän kohtalo suorastaan ivaa meitä.
Aitauksen sisäänkäytävän suulla minut kohtasi omituinen näky. Taistelu oli tauonnut vähän aikaa sitten ja haavoittuneiden vihollisten tuskat oli lopetettu, sillä armoa ei annettu. Piikkipensaat oli tallattu jäljettömiin, mutta niiden asemesta oli aukko täynnä vihollisten ruumiita. Niitä oli kaikkialla ja toisissa paikoin aivan kasoittain. Aukealla sisäänkäytävän edessä niitä makasi pitkin ja poikin, kuten helteen uuvuttamia ihmisiä jossakin Lontoon puistossa kuumana elokuun sunnuntaina. Keihäitä ja kilpiä näkyi joka taholla, ja pienellä alalla sisäänkäytävän edessä, josta kaatuneet oli raivattu syrjään, seisoskeli ryhmä miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä ottelusta. Maassa heidän jalkainsa juuressa lepäsi neljä haavoittunutta meikäläistä. Olimme menneet taisteluun kolmenkymmenen miehen voimalla ja meitä oli nyt elossa vain viisitoista. Niistä oli viisi haavoittunutta (herra Mackenzie mukaanluettuna) ja kaksi kuolettavasti. Sisäänkäytävän puolustajista olivat vain Curtis ja Umslopogaas jäljellä. Goodin joukkueesta oli kaatunut viisi, minun kaksi ja Mackenzien kuudesta miehestä oli vain yksi elossa. Kaikki jäljelläolevat, minua lukuunottamatta, joka en ollut sekaantunut käsikähmään, olivat yltäpäältä veren tahrimat ja äärimmäisen väsyneet. Kiireestä kantapäähän veren punaama Umslopogaas, joka seisoi erään ruumiskasan vaiheilla rauhallisesti tapparaansa nojaten, näytti olevan ainoa, jonka voimia tuo raivoisa ottelu ei ollut voinut uuvuttaa, vaikkakin nahka tykytti kiivaasti hänen päässään olevan reiän kohdalla.
"Ah, Macumazahn", virkkoi hän, kun nilkutin hänen luoksensa, "minähän sanoin sinulle, että kerrankin saisin jälleen tarpeekseni tapella. En ole milloinkaan nähnyt uljaampaa ottelua, ja tämä rautapaita on varmaankin 'tagati' (noiduttu), sillä mikään ei voinut tunkeutua sen lävitse. Ellei minulla olisi ollut tätä paitaa, niin tuossa lepäisin ja hän nyökäytti päätään suurta ruumiskasaa kohti, joka oli hänen edessään.
"Lahjoitan paidan sinulle", sanoi Curtis lyhyesti. "Olet totisesti urhoollinen mies."
"Suuri päällikkö!" vastasi zulu kohteliaasti iloiten sekä lahjasta että
Curtiksen tunnustuksesta. "Sinä, Incubu, taistelit myös miehen lailla,
mutta minun täytyy antaa sinulle hiukan opetusta tapparan käytössä.
Sinä et osaa säästää voimiasi."
Mackenzie kysyi samassa Flossieta, ja me olimme kaikki iloiset kuullessamme, että eräs mies oli nähnyt hänen kiiruhtavan henkensä edestä hoitajineen taloa kohti. Vieden mukanamme haavoittuneet, joita voitiin heti liikutella, me poistuimme hitaasti tuosta kamalasta paikasta. Voiton tietoisuus täytti sydämemme ilolla ja karkoitti kaikki ikävät tunnelmat. Olimme pelastaneet suloisen lapsukaisen julmasta kuolemasta ja antaneet samalla tuolle verenhimoiselle ja ryöstelevälle masai-heimolle opetuksen, jota he eivät unhottaisi kymmeniin vuosiin. Mutta olihan hintakin ollut kallis!
Vaivalloisesti taivalsimme rinnettä ylös, josta olimme vain noin tunti sitten hiipineet alas aivan toisenlaisten olosuhteiden vallitessa. Rouva Mackenzie odotti meitä vallituksen ovella. Nähdessään meidät hän painoi kädet kasvoilleen ja huudahti tuskaisesti, eikä hänen pelkonsa suinkaan vähentynyt, kun hän huomasi rakkaan puolisonsa lepäävän paareilla. Mutta kuultuaan, ettei haava ollut vaarallinen, hän rauhoittui vähitellen. Minä selitin muutamin sanoin taistelun vaiheet (joista Flossie oli jo tiennyt hiukan kertoa) ja rouva Mackenzie suuteli minua kunnioittavasti otsalle.
"Jumala siunatkoon teitä, herra Quatermain", sanoi hän liikutuksesta värähtelevällä äänellä, "olette pelastaneet lapseni hengen."
Poistuimme sitten vaihtamaan vaatteitamme ja hoitelemaan haavojamme. Iloitsen voidessani sanoa, ettei minulla ollut ainoaakaan, ja Goodin, ja Curtiksen vammat olivat myös sangen mitättömät, jotka sidottiin pian muutamilla laastarilapuilla. Nuo teräspaidat olivat suorastaan verrattomat. Mackenzien haava oli kylläkin vakavaa laatua, mutta onneksi ei keihäs ollut vioittanut valtimoita. Kylvettyämme puimme puhtaat vaatteet yllemme ja menimme ruokailuhuoneeseen, jossa aamiainen odotti meitä kuten tavallisesti. Oli vallan omituista istuutua runsaasti katettuun pöytään juomaan teetä ja aterioimaan yhdeksännentoista vuosisadan tapojen mukaan tapeltuamme vähää ennen henkemme edestä oikein keskiaikaiseen malliin. Good sanoikin, että yölliset tapaukset tuntuivat hirmuiselta painajaiselta eikä julmalta todellisuudelta. Lopetellessamme syöntiämme avautui ovi ja pikku Flossie tuli sisään hyvin kalpeana ja väsyneenä, mutta muutoin täysin terveenä. Hän suuteli ja kiitti meitä kaikkia. Minä onnittelin häntä osoittamansa mielenmaltin johdosta, kun hän ampui masai-soturin pelastaen siten henkensä.
"Oi, älkää puhuko siitä!" huudahti hän purskahtaen hermostuneeseen itkuun. "Minä en voi milloinkaan unhottaa hänen kasvojansa — en milloinkaan. Ne ovat nytkin silmäini edessä."
Kehoitin häntä menemään levolle, minkä hän heti tekikin heräten vasta illalla täysin toipuneena, mutta vieläkin hiukan väsyksissä. Minusta oli hyvin omituista, että tyttö, jolla oli kyllin mielenmalttia ampua hänen kimppuunsa keihäs koholla syöksyvä musta roisto, ei voinut myöhemmin suhtautua tapaukseen yhtä tyynesti. Mutta sehän on hänen sukupuolelleen ominaista.
Flossie-parka! Minä pelkään, ettei masai-leirissä 'vietetty yö mene moneen vuoteen hänen mielestään. Hän kertoi minulle myöhemmin, että kauheimmat olivat olleet nuo tunnit, kun hän odotti aamun koittoa tietämättä, oliko ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin hänen pelastamisekseen, eikä hän ollut oikeastaan tohtinut mitään toivoakaan, kun vihollinen oli niin voimakas. Masait olivat katselleet häntä suu auki ja monet, jotka eivät olleet ennen nähneet valkoihoisia, olivat likaisilla käsillään tunnustelleet hänen tukkaansa ja hienoa hipiäänsä. Hän sanoi myöskin päättäneensä ampua itsensä heti auringon ensimmäisten säteiden sattuessa aitaukseen, ellei apua kuulunut, sillä hoitajanainen oli kuullut Lygonanin sanovan, että heidät surmataan kauheilla kidutuksilla heti auringon noustua, ellei valkoista miestä luovuteta heidän tilalleen. Päätös oli epätoivoinen, jonka tyttönen olisi kuitenkin minun luullakseni empimättä toimeenpannut, ellei yrityksemme olisi onnistunut. Vaikka hän olikin vasta iässä, jolloin tytöt pidetään Englannissa vielä visusti koulun seinien sisällä, niin tällä "erämaan lapsella" oli enemmän rohkeutta, neuvokkuutta ja mielenlujuutta kuin monella täysikasvuisella.
Aamiaisen jälkeen menimme kaikki nukkumaan ja nousimme vasta päivälliselle, jonka syötyämme me lähdimme miehissä — kaikki liikkeelle kykenevät miehet, naiset, pojat ja tytöt — aamullisen teurastuksen näyttämölle. Aioimme haudata kuolleemme ja heittää vihollisten ruumiit Tana-jokeen, joka virtasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä. Juhla-aterialle kokoontuneet tuhannet korppikotkat pakenivat kirkuen meidän saapuessamme.
Olen usein katsellut noita suuria, inhoittavia lintuja ja ihmetellyt niiden käsittämättömän nopeaa ilmestymistä tappopaikoille. Sanokaamme, että olette ampunut jonkun suuremman otuksen, metsäkauriin tahi jonkun semmoisen, niin minuutin kuluttua ilmaantuu taivaalle tumma pilkku, joka yhä suurenee muuttuen vihdoin korppikotkaksi, ja toisia seuraa jäljessä. Olen kuullut monta otaksumaa näiden lintujen ihmeellisestä huomiokyvystä, mutta omani, lukuisiin huomioihin perustuva, on, että korppikotkat, joiden näkö on verrattoman terävä ja voimakas, ovat jakaneet avaruuden piireihin ja liidellen ilmassa huimaavan korkealla — luultavasti noin pari kolme penikulmaa maanpinnasta — vahtivat jokainen tavattoman laajaa aluetta. Nähdessään saaliin alkaa yksi nopeasti laskeutua ja jonkun penikulman päässä lennellyt naapuri seuraa heti esimerkkiä tietäen, että tarjolla on jotakin syötävää. Siten kantautuu tieto melkein silmänräpäyksessä ja muutamissa minuuteissa ovat kaikki haaskalinnut parinkymmenen penikulman alalta kokoontuneet pitoja pitämään.
Hautasimme kaatuneemme juhlallisen hiljaisuuden vallitessa, ja koska herra Mackenzien täytyi pysyä vuoteessa haavansa tähden, valitsimme Goodin, jolla oli vaikuttavin ääni ja hienoin käytöstapa, toimittamaan hautauksen. Hetki oli vakava ja me seurasimme toimitusta surusta sanattomina. Mutta pahemminkinhan olisi voinut olla, kuten Good sanoi, sillä olisihan helposti voinut käydä niin, että olisimme "itse saaneet haudata itsemme". Huomautin siihen, että sepä olisi ollut hieman vaikea temppu, mutta minä ymmärsin kyllä mitä hän tarkoitti.
Koottuamme kaikki keihäät, kilvet ja muut aseet me toimme lähetysasemalta suuret härkien vetämät vankkurit, johon kuormasimme vihollisten ruumiit. Tyhjensimme vankkurit viidesti Tana-jokeen ja jokaisessa kuormassa oli noin viisikymmentä ruumista. Siitä ilmenee, ettei masai-joukosta montakaan pelastunut. Krokodiilit mahtoivat herkutella sinä iltana. Aitauksen pienempää sisäänkäytävää vahtinut soturi oli viimeisiä, jonka heitimme vankkureille, ja minä kysyin Goodilta, miten mies oli saatu surmatuksi. Hän kertoi hiipineensä miehen taakse aivan Umslopogaasin tavoin ja iskeneensä hänet miekallaan kuoliaaksi. Mies oli kyllä vaikeroinut aikalailla, mutta kukaan ei ollut onneksi sitä kuullut. Goodin mielestä oli tehtävä ollut hirveä ja inhoittavan kylmäverisesti harkitun murhan kaltainen.
Viimeisen ruumiin häivyttyä virtaan me olimme poistaneet kaikki aamullisen taistelun jäljet. Keihäät, kilvet ja muut aseet vietiin lähetysasemalle, jossa ne täyttivät kokonaisen varastohuoneen. Erään tapauksen tahdon vielä kertoa, ennenkuin se haihtuu mielestäni. Palatessamme työstämme me kuljimme onton puun ohi, johon Alphonse oli aamulla piiloutunut. Hän oli ollut auttamassa meitä vastenmielisessä tehtävässämme ja oli tehnyt työnsä paljon suuremmalla innolla ja antaumuksella kuin jos olisi ollut kysymyksessä elävien masaiden käsitteleminen. Jokaiselle ruumiille, johon hän kävi käsiksi, hänellä oli jokin sukkeluus varalla, ja Tana-jokeen masaiden ruumiita heittelevä Alphonse oli aivan eri henkilö kuin elävän masai-soturin keihästä pakeneva Alphonse. Hän oli hyvin sukkela ja iloinen, tuo pieni ranskalainen, ja taputteli käsiään ja hyräili ranskalaisia laulunpätkiä, kun nuo julmat, kuolleet soturit hävisivät loiskahtaen virtaan vieden satoja penikulmia alempana asuville hirveät terveiset julmasta taistelusta ja suuresta taposta. Nolatakseni hänet minä ehdotin, että istuisimme hiukan sotaoikeutta hänen aamullisen käytöksensä johdosta.
Veimme hänet siis puun juurelle, jossa hän oli ollut piilossa, ja ryhdyimme kuulusteluun. Curtis selitti hänelle puhtaammalla ranskan kielellä, miten ennenkuulumattoman raukkamainen hänen käytöksensä oli ollut, ja pyysi selitystä, miksi hän oli pudottanut rievun suustaan. Hänen hampaidensa kalinahan oli ollut hälyyttää koko masai-leirin ja saattaa meidät kaikki perikatoon. Curtis kehoitti syytettyä vastaamaan kysymyksiin oman etunsa takia vilpittömästi ja rehellisesti.
Mutta jos olimme odottaneet Alphonsen nolostuvan ja häpeävän, niin petyimme suuresti. Hän kumarsi kohteliaasti ja sanoi hymyillen, että hänen käytöksensä saattoi kyllä ensi näkemältä näyttää omituiselta, mitä se ei kuitenkaan ollut, sillä hänen hampaansa eivät olleet kalisseet pelosta; ei suinkaan! — hän ihmetteli miten "herrat" saattoivat sellaista hänestä ajatellakaan —. vaan kylmästä, ainoastaan kylmästä. Riepuun nähden hän tahtoi vain huomauttaa, että herrat olisivat itsekin sylkäisseet sen kiireimmiten pellolle saatuaan tuntea suussaan ruudin, rasvan ja lian pirullisen maun. Tahallaan hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, vaan piti riepua päättävästi suussaan, kunnes hänen vatsansa "nousi kapinaan", jolloin riepu singahti ulos aivan hänen tahtomattaan.
"Paina nyt jo jalkoihisi, senkin vietävä!" ärjäisi Curtis purskahtaen nauruun ja antoi hyvän potkun Alphonselle, joka pakeni kauhistunein ilmein.
Illalla juttelin hetkisen herra Mackenzien kanssa, jonka haavat aiheuttivat melkoisia tuskia. Good, joka on jotensakin taitava lääkäri, vaikkakaan ei ammattimies, hoiteli häntä. Herra Mackenzie kertoi viimeöisten tapahtumien johdosta päättäneensä luovuttaa lähetysaseman jollekin nuoremmalle — sopiva henkilö olikin jo hänen tiedossaan — ja palata Englantiin, jos hän vain parantuisi entiselleen.
"Näettekös, Quatermain", sanoi hän, "kun tänä aamuna hiivimme rinnettä alas noiden nukkuvien villien kimppuun, lupasin minä pyhästi palata Englantiin, jos selviäisimme leikistä hengissä ja onnistuisimme pelastamaan Flossien. Olen kyllästynyt Afrikkaan ja sen villeihin. Minä en luullut, että suunnitelmamme onnistuisi, mutta niin kuitenkin kävi Jumalan ja teidän neljän avulla, ja minä aion pitää lupaukseni, ennenkuin mitään pahempaa tapahtuu. Toinen tämmöinen koetus surmaisi vaimoparkani. Ja näin meidän kesken sanoen minä olen jokseenkin varakas, Quatermain. Minulla on Zanzibarin pankissa kolmekymmentätuhatta puntaa, jotka olen ansainnut rehellisellä kaupalla, eikä täälläoloni ole maksanut penniäkään. On kyllä vaikea luopua tästä paikasta, jonka ihanuus on oman ahkeruuteni tulos, ja pienestä seurakunnasta, jota olen ohjannut ja opettanut, mutta sittenkin minä lähden."
"Onnittelen teitä päätöksenne johdosta", vastasin minä. "Teen sen kahdestakin syystä. Ensiksikin täytätte velvollisuutenne vaimoanne ja etenkin tytärtänne kohtaan, joka joutuu siten samanikäisten ja hänen omaan rotuunsa kuuluvien tyttöjen seuraan. Muutoin hän kasvaisi täällä aivan villinä ja vieraantuisi suvustaan. Toiseksi on niin varmaa kuin tässä seison, että masait koettavat kostaa aamullisen häviönsä ennemmin tahi myöhemmin. Muutamia pääsi pakoon ja ne vievät sanan kotiinsa, josta eräänä kauniina päivänä lähtee suuri soturilauma teitä vastaan. Siihenhän saattaa tietysti mennä vuosiakin, mutta ennemmin tahi myöhemmin joukko on täällä. Minä lähtisin jo siitäkin syystä. Kuultuaan, ettette ole täällä enää, he ehkä jättävät paikan rauhaan."
"Olette aivan oikeassa", vastasi lähetyssaarnaaja. "Kuukauden kuluttua lähden. Mutta kovalle se ottaa, sanomattoman kovalle."